Kun Marja soitti minulle sen torstaiaamun kello puoli seitsemän, tiesin heti äänestä, ettei kyse ollut mistään tavallisesta. Hän ei sanonut ensin mitään järkevää — vain hengitti puhelimeen, ja minä istuin keittiön pöydän ääreen, kahvikuppi kädessä, ja odotin.
— Äiti on poissa, — hän sai vihdoin sanottua.
Ulkona satoi syyskuun viimeistä vettä, ja jääkaapin ovessa roikkui vielä äitini kirjoittama muistilappu: "Osta juustoa, ei sitä halpaa." Se lappu on siellä yhä. En ole pystynyt ottamaan sitä pois.
Äitini, Sirkka, kuoli 78-vuotiaana Tampereella, sairaalassa, jonne hänet vietiin kolme päivää aiemmin. Olin hänen ainoa poikansa, ja hautajaisten jälkeisenä maanantaina Marja soitti uudestaan ja sanoi, että äidin asunto pitäisi tyhjentää kuun loppuun mennessä — vuokrasopimus päättyi, ja isännöitsijä oli jo kysellyt avainta.
Menimme sinne yhdessä lauantaina. Marja otti vaatekaapin, minä kirjahyllyn ja keittiön laatikot. Kolmannessa laatikossa, sen alla missä äiti säilytti patalappuja, oli ruskea kirjekuori, teipattu kiinni kolmesta reunasta. Sisällä oli velkakirja — 4200 euroa, päivätty kahdeksan vuotta sitten, allekirjoittajana joku Reijo K., osoitteella jota en tunnistanut. Käsialan tunnistin heti: äidin, se pyöreä koukero jolla hän kirjoitti kauppalistat.
— Kuka on Reijo K.? — kysyin Marjalta.
Hän pudisti päätään ja jatkoi vaatteiden lajittelua, mutta näin, että hänen kätensä pysähtyivät hetkeksi hameen napin kohdalle.
— Ei aavistustakaan, — hän sanoi liian nopeasti.
Löysin puhelinluettelosta kolme Reijo K:ta Pirkanmaalta. Soitin ensimmäiselle tiistai-iltana, kello yhdeksän, sohvalla istuen, televisio päällä ilman ääntä. Mies vastasi kolmannella soitolla, ääni käheä, kuin flunssainen.
— Sirkka Mäenpää oli äitini, — sanoin. — Löysin velkakirjan. Neljätuhattakaksisataa euroa.
Hiljaisuus puhelimessa kesti niin pitkään, että katsoin näyttöä varmistaakseni, ettei puhelu ollut katkennut.
— Se ei ole velkakirja siihen suuntaan mihin luulet, — mies sanoi lopulta. — Äitisi lainasi minulle sen rahan, kun jäin työttömäksi tehtaalta. Maksoin takaisin kolmessa erässä, käteisellä, hän ei koskaan repinyt paperia. Sanoi että pidän sen muistoksi siitä, ettei ihmisen tarvitse hävetä pyytää apua.
Istuin siinä sohvalla ja katsoin television mykistettyä kuvaa, jossa joku esitteli keittiökoneita, ja tajusin, ettei minulla ollut mitään sanottavaa. Äiti, joka aina laski kolikot kukkarossaan ennen kauppaan menoa, joka osti sen halvimman juuston paitsi kun kielsi sitä ostamasta, oli lainannut vieraalle miehelle summan, joka olisi kattanut hänen oman lääkelaskunsa puoleksi vuodeksi.
Kerroin tästä Marjalle seuraavana päivänä. Hän istui keittiön pöydän ääressä, vatsa jo pyöreä — hän oli tuolloin raskausviikolla kaksikymmentäkuusi, laskettu aika tammikuun lopussa — ja pyöritti teekuppia kämmenissään pöytäliinan reunaa vasten.
— Muistan sen kesän, — hän sanoi. — Äiti kävi useammin torilla. Sanoi että Reijolla oli asiaa autonsa kanssa. En tajunnut silloin mitään.
— Miksi hän ei kertonut meille?
— Koska hän ei koskaan kertonut, kun teki jotain hyvää. Muistatko kun hän vei ruokaa Anja-tädille joka viikko sen vuoden, kun tädin mies kuoli? Kesti puoli vuotta ennen kuin saimme sen selville, ja silloinkin vasta kun Anja mainitsi sen ohimennen.
Se ei helpottanut surua. Se vain muutti sen muotoa. Illalla, kun kaikki muut olivat menneet nukkumaan, istuin äidin asunnossa, joka oli nyt puoliksi tyhjä, ja katsoin sitä velkakirjaa uudestaan. Revin sen lopulta kahtia keittiön pöydällä, koska tajusin, ettei sitä ollut tarkoitettu säilytettäväksi todisteena — se oli äidin tapa muistaa itse, ei näyttää muille.
Marraskuun lopulla, kun asunto oli tyhjennetty ja avaimet luovutettu isännöitsijälle, kävin vielä kerran katsomassa jääkaapin muistilappua ennen kuin se hävisi jäätekaapin mukana kierrätykseen. Otin sen mukaani ja liimasin oman jääkaappini oveen.
Joulukuun illat olivat pisimpiä. Yhtenä niistä, kolme kuukautta hautajaisten jälkeen, istuin sohvalla, jossa äiti tapasi istua omassa vanhassa asunnossaan — muutin sinne itse joulukuun alussa, koska en kestänyt ajatusta, että joku vieras asuisi siellä heti — ja tv:ssä pyöri se sama vanha uudenvuoden ohjelma, jota katsoimme yhdessä joka vuosi. Juontaja sanoi jotain hassua, ja nauru pääsi minulta ennen kuin ehdin estää sitä. Puristin kädet tiukasti sohvan reunaan ja odotin sen häpeän, joka piti tulla — mutta se ei tullutkaan. Muistin sen sijaan, mitä äiti oli sanonut sairaalassa, viimeisenä selkeänä hetkenään, kun piirsin sormella hänen kämmenselkäänsä: "Elä niin, että sinun ei tarvitse pyytää minulta anteeksi mitään."
Tammikuun lopulla, kun Sirkka-Liisa syntyi kaksi viikkoa etuajassa Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa, kannoin äidin valokuvan taskussani sairaalan käytävällä koko sen yön, kun Marja oli synnytyssalissa. Kun sain lopulta pidellä vastasyntynyttä käsivarsillani, laskin hänet vasten rintaani tavalla, jolla äiti oli joskus laskenut minut, ja sanoin ääneen, ilman että kukaan kuuli sitä muuta kuin lapsi itse:
— Sun isoäitis lainas kerran vieraalle miehelle rahaa eikä kertonut siitä kellekään.
Sirkka-Liisa avasi silmänsä hetkeksi ja sulki ne taas, ja käytävän ikkunasta näin, että ulkona oli alkanut sataa ensimmäistä lunta.
