Poika soitti minulle sunnuntai-iltana ja kysyi, olinko nähnyt kuvat. En ollut. Hän vaikeni linjan toisessa päässä niin pitkään, että luulin puhelun katkenneen.
Olen Sirkka-Liisa, 71 vuotta, asun Porvoossa vanhassa puutalossa Vanhankaupungin kupeessa, missä lokakuussa haisee savulta ja mätänevältä lehdeltä. Poikani Antti on naimisissa Nooran kanssa, ja heillä on tytär, Iida, seitsemän vuotta. Olen aina pitänyt tietoisesti etäisyyttä miniäni asioihin — tunnen liikaa tarinoita anopeista, jotka lopulta arvostelevat kaikkea. En ole koskaan tullut heidän kotiinsa ilmoittamatta, en ole sanonut mitään siitä, miten Iidaa kasvatetaan, enkä ole kommentoinut Nooran ruoanlaittoa tai rahankäyttöä. Kuvittelin, että meillä menee hyvin.
Sitten tuli se kuva. Iida näytti sen minulle isänsä kännykästä, ylpeänä, koska hän oli itse siinä uudessa mekossaan. Pöytä oli katettu Nooran vanhempien terassilla Sipoossa, ja siinä istuivat Nooran äiti ja isä, hänen veljensä perheineen, pari työkaveria ja jopa Antin serkku Kaisa. Noora oli saanut ylennyksen osastonhoitajaksi, ja he olivat juhlineet sitä koko lauantain. Minua ei kuvassa näkynyt, koska minua ei ollut kutsuttu.
En soittanut Nooralle. Soitin Antille. Hän mutisi jotain aikataulusta, siitä että "asia unohtui", kunnes lopulta myönsi: Noora oli tietoisesti jättänyt minut kutsumatta.
Syy paljastui vasta myöhemmin. Pari kuukautta aiemmin olin sanonut äitienpäivälounaalla, että Iidan naurussa on jotain täsmälleen samaa kuin Antilla oli lapsena. Ihan tavallinen lause, sellainen jonka jokainen mummo sanoo. Noora oli kuulemma loukkaantunut siitä syvästi — hän koki, että yritin "omia" Iidan itselleni ja liittää tytön vain meidän sukuumme, ikään kuin Nooran puoli perhettä ei olisi yhtä tärkeä.
Olin ihan ymmällä. En ollut tarkoittanut mitään pahaa.
Antti pyysi minua olemaan tekemättä asiasta numeroa. "Äiti, anna olla. Tiedät millainen Noora on, kun hän suuttuu." Se lause satutti enemmän kuin itse kutsumatta jättäminen. Poikani oli valmis siihen, että minä teeskentelisin, etten ollut huomannut mitään — kunhan hänen vaimonsa ei suuttuisi.
Nielaisin sen. Ainakin ulospäin.
Kuukauden kuluttua, marraskuun ensimmäisenä perjantaina, Noora seisoi ovellani sateessa ilman sateenvarjoa. Hänen äitinsä piti mennä leikkaukseen Meilahden sairaalaan Helsingissä, ja isä halusi olla siellä koko ajan tukena. Antti oli juuri silloin työmatkalla Tampereella eikä pääsisi takaisin ennen keskiviikkoa. Noora tarvitsi jonkun, joka hakisi Iidan koulusta neljänä iltapäivänä ja piti tytön luonaan kaksi yötä.
Olisin voinut sanoa ei. Muutaman sekunnin ajan mietin sitä vakavasti, seisoin siinä eteisessä kädessäni vielä tiskirätti keittiöstä. Mutta äidin sairaus oli todellinen asia, ja Iida ei ollut tehnyt mitään väärää. Sanoin kyllä.
Noora huokaisi helpotuksesta. Ovella hän vielä sanoi: "Tiesin, että sinuun voi luottaa." Silloin pysäytin hänet. Sanoin, että tietysti pidän Iidasta huolen, mutta kun kaikki tämä on ohi, meidän on puhuttava. En halunnut olla ihminen, joka on tarpeeksi läheinen ratkaisemaan perheen kriisit mutta liian kaukainen istumaan samaan pöytään silloin kun kaikki on hyvin.
Noora vain nyökkäsi ja lähti sateeseen.
Iidan kanssa vietimme neljä iltapäivää ja kaksi yötä, jotka olivat oikeastaan aika ihania. Paistoimme perunapiirakoita, koska Iida oli nähnyt niitä koulun ruokalassa eikä ollut koskaan maistanut kotitekoisia. Kävimme Linnanmäellä katsomassa syyslehtiä puistossa, koska huvipuisto oli jo kiinni kausilta. Yhtenä iltana nukuimme molemmat olohuoneen sohvalla, koska Iida halusi katsoa elokuvan loppuun asti eikä suostunut menemään sänkyyn ennen sitä.
Viikko myöhemmin Noora tuli uudestaan, tällä kertaa puhumaan. Hän istui keittiönpöytäni ääreen, siihen samaan tuoliin missä Antti oli istunut lapsena tehden läksyjä. Ensin hän puolusteli itseään. Sitten hän myönsi, että hänen reaktionsa siihen naurulauseeseen oli ollut ylimitoitettu. Hän kertoi myös jotain, mitä en ollut tajunnut: että hän oli pitkään kokenut, kuinka muistoni Antin lapsuudesta veivät liikaa tilaa silloin kun olimme kolmestaan yhdessä — ikään kuin Iida olisi ensisijaisesti minun perheeni jatke eikä yhtä lailla hänen.
En ollut koskaan huomannut sitä itse. Pyysin anteeksi niiltä kerroilta, jolloin olin voinut saada hänet tuntemaan niin. Mutta sanoin myös suoraan, että minun sulkeminen ulos puhumatta asiasta oli ollut julmaa. Hän myönsi sen.
Siskoni Marja-Terttu sanoi minulle myöhemmin, että olisin voinut antaa Nooran selvitä yksin — että avulla annoin periksi liian helposti. En näe asiaa niin. Rajojen vetäminen ei tarkoita, että pitäisi maksaa takaisin täsmälleen sama kolaus, jonka on saanut. Joskus se tarkoittaa, että auttaa, koska haluaa auttaa, ja samalla pitää selvänä, ettei apu pyyhi pois sitä mitä tapahtui.
Sen jälkeen kului vajaa vuosi. Toukokuussa, kun Iida täytti kahdeksan, sain kutsun hänen syntymäpäiväjuhliinsa Nooran vanhempien pihalle Sipooseen — samalle terassille, josta se kuva oli aikoinaan otettu. Nooran äiti, joka oli jo täysin toipunut, veti minut hetkeksi sivuun kahvikupin ääreen ja sanoi jotain, mitä en osannut odottaa: se ylennysjuhla oli itse asiassa hänen ideansa alusta asti, hän oli ehdottanut vierasluetteloa Nooralle sanasta sanaan, eikä ollut tullut ajatelleeksikaan, että minun nimeni puuttui listalta ennen kuin Noora mainitsi sen jälkikäteen, häveten. En sanonut siitä mitään Nooralle sinä päivänä. Katsoin vain, kuinka Iida puhalsi kahdeksan kynttilää yhdellä henkäyksellä, ja join kahvini loppuun asti.
