Kymin luostarin arkiston tammikuinen aamu alkoi kahdeksalta, kun Liisa Mäenpää työnsi avaimen kylmästä metallista tehtyyn lukkoon ja astui sisään tilaan, jossa hänen hengityksensä näkyi höyrynä. Termospullo kolahti pöytään, käsineet jäivät sormiin — lämmitys ei koskaan yltänyt tänne asti, vaikka hän oli pyytänyt korjausta jo kolmatta talvea.
Yhdeksän vuotta hän oli hoitanut tätä arkistoa, ja yhdeksän vuotta hän oli tiennyt, että kellarin perälaatikoihin ei kannata koskea. Niissä oli 1800-luvun inventaarioluetteloita, joita kukaan ei ollut avannut sitten edellisen arkistonhoitajan, joka oli jäänyt eläkkeelle jo -80-luvulla — samaisen naisen, joka oli opettanut kaksikymmentäkolmevuotiaan Liisan lukemaan vanhaa käsialaa ja sitomaan rikkoutuneen selkämyksen uudelleen liimalla ja pellavalangalla. Liisa oli hänen hautajaisissaan ainoa, joka oli tuonut kukkien sijasta laatikollisen happovapaita arkistotaskuja. Mutta luostarin uusi isännöitsijä oli ilmoittanut edellisviikolla, että säätiö harkitsi koko läntisen siiven sulkemista ja arkiston siirtämistä Mikkeliin, ellei paikan päällä löytyisi jotain, mikä oikeuttaisi ylläpidon jatkumisen. Liisalla oli kolme viikkoa aikaa käydä läpi kaikki mahdollinen ja koota selvitys hallitukselle.
Hän veti auki laatikon numero 14 ja löysi sieltä käsin kirjoitetun vihkosen, jonka kannessa luki haalistuneella musteella "Selvitys hautausmaan vanhimmista haudoista, 1894". Paperi rapisi käsineiden alla niin kuivana, että Liisa pelkäsi sen murtuvan. Hän luki rivin kerran, sitten uudestaan: "ruhtinatar, jonka sanottiin tulleen kaukaa etelästä, keisarin suvusta, haudattu kivikirkkoon vuonna 1011."
Sormet tärisivät kylmästä — tai jostain muusta, sillä hän huomasi puristavansa vihkosta niin lujaa, että käsineen sauma natisi. Vuosi 1011 ei täsmännyt mihinkään, mitä Liisa oli koskaan lukenut luostarin historiasta. Kaikki viralliset kertomukset sanoivat, että ensimmäinen kivikirkko oli rakennettu vasta 1300-luvulla; sitä ennen alueella oli ollut vain hirsikappeleita, jotka olivat palaneet toistuvasti. Jos joku oli haudattu kivikirkkoon vuonna 1011, joko pappismies oli erehtynyt vuosisadalla, tai kaikki mitä luostarista tiedettiin, oli väärin.
Hän vei vihkosen työhuoneeseensa ja soitti Helsinkiin, professori Antti Korholalle, jonka nimen hän oli nähnyt Karjalan varhaishistoriaa käsittelevän artikkelin alla. Korhola kuunteli kolme minuuttia ja tokaisi sitten lyhyen naurahduksen. "1890-luvun pappi on todennäköisesti sekoittanut paikallisen sagan Bysantin lähteisiin. Tällaisia legendoja on liikkeellä Laatokan seudulla kymmeniä. Älä rakenna mitään sen varaan, rouva Mäenpää — säätiö ei pelasta arkistoanne tarulla keisarinnasta."
Liisa laski luurin ja jäi tuijottamaan vihkosta pöydällä. Kahvi termospullossa oli ehtinyt jäähtyä kokonaan sinä aikana kun hän oli puhunut. Hän kaatoi sen viemäriin ja täytti mukin uudestaan, vaikka tiesi, ettei se enää maistuisi miltään.
Seuraavina päivinä hän ei antanut asian olla. Illalla, kun luostari oli vaiennut ja vain käytävän lamppu paloi, hän kaivoi esiin luostarin vanhan kirjaluettelon ja alkoi etsiä mainintoja kivikirkon perustuksista. Kolmannen illan lopulla hän löysi 1930-luvulla tehdyn rakennushistoriallisen katselmuksen, jonka joku oli aikanaan arkistoinut väärän otsikon alle. Siinä insinööri kuvasi, kuinka nykyisen kivikirkon lattian alta oli katselmuksen yhteydessä paljastunut vanhempi, huomattavasti pienempi kivipohja — "ilmeisesti aiemman rakennuksen jäänne, ajoitusta ei voitu määrittää työn puitteissa".
Liisa istui pöytänsä ääressä kello oli jo lähempänä yhtätoista illalla, ja hän luki katselmuksen läpi kolmeen kertaan, kynä sormissaan alleviivaten samaa lausetta yhä uudestaan, kunnes musteen jälki painui paperin läpi seuraavalle sivulle. Jos tuo vanhempi kivipohja todella oli ollut olemassa jo ennen 1300-lukua rakennettua kirkkoa, pappismiehen muistio ei ollutkaan pelkkä saga. Se saattoi kuvata todellista, unohdettua rakennusta — ja todellista hautaa sen alla.
Hän soitti uudestaan Korholalle seuraavana aamuna, tällä kertaa kello yhdeksän, ja luki hänelle katselmuksen sanasta sanaan. Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista.
"Se ei riitä", Korhola sanoi lopulta, ja hänen äänensä oli terävämpi kuin edellisellä kerralla. "Yksi kadonnut insinöörin muistio 1930-luvulta ei muuta mitään. Voitte yhtä hyvin olla lukemassa väärin mitattua sokkelia. Ellette tuo minulle jotain, mitä voin mitata itse — kiveä, kerrostumaa, mitä tahansa — en pane nimeäni tämän alle. Olen nähnyt liikaa arkistonhoitajia, jotka pelastavat työpaikkansa keksimällä keisarinnan."
Sanat jäivät Liisaan pistävinä koko päiväksi. Hän ei vastannut niihin heti, vaan alkoi seuraavana iltana etsiä luostarin talousarkistosta lupaa, jolla joku oli 1930-luvulla teettänyt tuon katselmuksen — ja löysi sieltä maininnan koekairauksesta, jonka insinööri oli tehnyt lattian kulmaan ennen kuin työ oli keskeytynyt rahanpuutteeseen. Kairauksen tarkka kohta oli merkitty käsin piirrettyyn pohjapiirustukseen, joka oli liimattu kansion sisäkanteen niin huolimattomasti, että se oli irronnut vuosien varrella ja pudonnut laatikon pohjalle muiden paperien sekaan. Liisa oli löytänyt sen sattumalta, kun hän oli ravistellut laatikkoa etsiessään puuttuvaa liitesivua.
Hän vei piirustuksen luostarin isännöitsijälle ja pyysi lupaa yhteen ainoaan koekairaukseen, samaan kohtaan kuin 1930-luvulla — ei lattian avaamiseen, vain yhteen reikään, jonka voisi tehdä käsikairalla ilman että kirkon lattiaa tarvitsisi rikkoa laajemmin. Isännöitsijä epäröi, mutta suostui, kun Liisa lupasi vastata kaikista kuluista ja korjauksista itse, jos hallitus vaatisi sitä jälkikäteen.
Kairaus tehtiin torstaiaamuna, kirkon ollessa suljettu yleisöltä. Liisa polvistui kylmälle kivilattialle Korholan ja kahden luostarin työntekijän vierellä ja katsoi, kuinka kaira upposi ensin nykyisen laatan läpi, sitten täyteaineen, sitten jotain kovempaa. Kun putki vedettiin ylös, sen kärjessä oli ohut, harmaa kivijauheen ja mullan seos — ja sen seassa pieni, kellertävä sirpale, joka ei ollut kiveä eikä laastia. Korhola otti sen käsiinsä varovasti pinseteillä, käänteli sitä valoa vasten ja vaikeni pitkään.
"Tämä on luuta", hän sanoi lopulta. "Ja tuo kerrostuma sen alla — se ei ole 1300-luvun perustusta. Se on vanhempaa."
Hän ei sanonut mitään enää sinä päivänä siitä, uskoiko hän ruhtinattareen. Mutta hän jäi luostariin koko viikonlopun ja pyysi Liisalta lisää kirkon kaikki 1800-luvun paperit, yksi kerrallaan, ja luki niitä samalla pöydällä kuin Liisa, kaksin käsivarsin nojaten laatikoiden reunoihin.
Kolme viikkoa myöhemmin Liisa seisoi säätiön hallituksen kokouksessa Mikkelin toimistossa, kansio kainalossaan ja pieni muovipussi kädessään, jossa oli sirpale luuta ja hieman harmaata kivijauhetta. Hän luki ääneen katkelman pappismiehen muistiosta sekä insinöörin katselmuksesta, ja lopuksi hän asetti muovipussin pöydälle kaikkien nähtäväksi. Hän ei sanonut, että kyseessä olisi todistetusti Theodora Porfyrogenetta — sitä ei kukaan voinut vielä vahvistaa, ja Korholakin oli varoittanut häntä lupaamasta liikaa. Hän sanoi vain, että Kymin luostarin alla oli kivipohja ja luuta, jotka vaativat kaivausta, ja että kukaan tutkija ei ollut koskaan tutkinut sitä kunnolla.
Hallitus äänesti läntisen siiven sulkemista vastaan seitsemällä äänellä kuuteen. Puheenjohtaja pyysi Liisaa jäämään vielä hetkeksi kokouksen jälkeen.
"Te siis uskotte tähän keisarintarinaan", tämä sanoi.
"En tiedä vielä, uskonko", Liisa vastasi ja työnsi muovipussin takaisin kansioon, samaan laatikkoon numero 14, josta kaikki oli alkanut. "Mutta minulla on lupa kaivaa se lattia auki keväällä. Ja sitten näemme, mitä siellä oikeasti on."
