Marraskuun ensimmäinen työvuoroni Café Kulmassa osui iltaan, jolloin Tampereen rautatieasemalta puhalsi räntäsade suoraan oveen. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Reino, paikan omistaja, laski kassakoneen paperia rullalta ja mutisi hampaidensa välistä: "Se rouva taas. Istuu tuolla kunnes suljetaan." Hän nyökäytti päätään ikkunapöytää kohti.
Siellä istui vanha nainen harmaassa villatakissa, kahvikuppi edessään jo kylmänä. Pöydällä oli myös pieni voisilmäpulla, josta hän ei ollut ottanut palaakaan.
Menin hänen luokseen, pyyhkeen olkapäälläni. "Anteeksi, me suljemme kohta. Voinko tuoda vielä jotain, ennen kuin—"
Nainen käänsi katseensa ikkunasta minuun. Hänen sormensa pyörittelivät kahvikupin reunaa, ilman ääntä, kuin hän laskisi jotain.
"Minä vain odotan," hän sanoi. "Vaikka tiedän, ettei hän tule."
Kysyin, ketä hän odottaa.
"Poikaani." Ääni katkesi keskeltä sanaa. "Me käytiin täällä joka lauantai, kun hän oli pieni. Nyt hänellä on oma elämänsä Espoossa. Perhe, työt. Minulla ei ole hänen numeroaan edes enää — hän vaihtoi liittymää."
En osannut heti vastata mitään. Oma äitini kuoli, kun olin kymmenen, ja koko lapsuuteni jälkeen olin etsinyt jotain, mitä en osannut nimetä — sitä, miltä tuntuu kun joku muistaa, miten juot kahvisi.
"Minulla ei ole huomenna mitään menoa," sanoin. "Jos haluatte, voisimme mennä yhdessä kahville. Ei tänne. Jonnekin muualle."
Hän suoristi villatakkinsa kaulusta ja sanoi vain: "Kello kymmeneltä, Pyynikin Munkkikahvilaan sopisiko?"
Hänen nimensä oli Sirkka-Liisa. Seuraavana aamuna hän tilasi munkkikahvin ja tuoreen munkin, ja kertoi minulle, että oli työskennellyt kolmekymmentäkaksi vuotta lankakaupassa Hämeenkadulla, joka oli sittemmin muuttunut vaatekaupaksi. Hän puhui miehestään, joka oli kuollut kahdeksan vuotta sitten, ja pojastaan Markuksesta, joka soitti joulun ja äitienpäivän tienoilla, aina kymmenen minuuttia, aina kiireessä.
Meistä tuli tapa. Joka aamu kymmeneltä, sama pöytä ikkunan vieressä, sama tilaus. Kerroin hänelle asioista, joita en ollut kertonut kenellekään: pelostani jäädä yksin, siitä miten olin lopettanut opinnot rahapulan takia, siitä miten kaipasin jotakuta joka kysyisi, söinkö kunnolla. Hän kuunteli, ja sitten alkoi kysyä. Joka aamu.
Kuudentena kuukautena hän jäi pois kahvilasta kahdeksi päiväksi. Löysin hänen osoitteensa asukasrekisteristä — hän oli kertonut kadun nimen kerran ohimennen — ja soitin ovikelloa Kalevan kerrostalossa. Naapuri avasi oven ja sanoi, että ambulanssi oli vienyt hänet Taysiin aamulla.
Istuin sairaalan käytävällä Sirkka-Liisan vuoteen vieressä kolme viikkoa, kun töistä jäi aikaa. Toin hänelle munkkeja pahvirasiassa, vaikka hän ei enää syönyt kuin muutaman murun. Soitin Markukselle hänen puhelimestaan kolme kertaa; kahdesti hän ei vastannut, kerran hän sanoi olevansa "ihan kohta tulossa" ja jäi tulematta.
Sen viimeisen illan hän piti kädestäni kiinni otteella, joka ei enää ollut vahva, ja sanoi: "Haluaisitko sinä olla minun poikani? Ihan oikeasti, en vain leikisti."
Nyökkäsin ensin, sitten sanoin: "Olette minulle se äiti, jota minulla ei koskaan ollut. Ja te saatte minusta pojan, jonka tarvitsitte."
Hän kuoli kolme päivää myöhemmin, torstaina, kello viiden ja kuuden välillä aamulla, hoitaja soitti minulle ensin, ei Markukselle — Markuksen numero ei ollut sairaalan papereissa, minun oli.
Hautajaisissa Kalevan kirkossa Markus tuli paikalle mustassa puvussa, myöhässä, ja istui takarivissä. Pappi kysyi minulta muutamaa sanaa arkun ääreen, koska olin merkitty seurakunnan lomakkeeseen lähiomaisen kohtaan — hoitaja oli kysynyt minulta suoraan sairaalassa, ja olin vastannut kyllä ilman epäröintiä.
Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen sain kirjeen asianajotoimistolta Tampereelta. Sirkka-Liisa oli käynyt siellä keväällä, kuukausi ennen kuin tapasimme, ja täydentänyt testamenttiaan sen jälkeen kesäkuussa: hän oli jättänyt minulle kaksikymmentäkahdeksan neliön yksiönsä Kalevassa ja kahdeksantoistatuhatta euroa säästötililtä. Markukselle hän oli jättänyt isänsä taskukellon ja kirjeen, jota en ole lukenut enkä aio.
Markus soitti minulle viikko kirjeen jälkeen, suoraan omalla numerollaan. Hän sanoi, että testamentti oli "outo" ja että hän harkitsee sen riitauttamista. Vastasin rauhallisesti, että asianajaja on käynyt kaikki paperit läpi, testamentti on kunnossa ja allekirjoitettu kahden todistajan edessä terveen järjen aikana, eikä minulla ole aikomusta luopua mistään, mitä hänen äitinsä halusi minulle antaa hänen omasta vapaasta tahdostaan.
Hän oli hetken hiljaa puhelimessa. Sitten hän sanoi: "Hän ei edes soittanut minulle enää sen jälkeen kun te alkoitte tavata."
"Hän odotti teitä joka ilta siinä kahvilassa vuosia," sanoin. "Te ette tullut kertaakaan."
Puhelu katkesi hänen päästään.
Muutin Sirkka-Liisan yksiöön marraskuussa, tasan vuosi sen ensimmäisen illan jälkeen, kun tulin hänen pöytänsä luo pyyhe olalla. Lauantaisin käyn edelleen Pyynikin kahvilassa, samassa pöydässä ikkunan vieressä, ja tilaan aina munkkikahvin ja munkin — kaksi kupillista, ei yhtä. Tarjoilija tuo ne enää kysymättä. Toinen kuppi höyryää hetken, sitten lakkaa, ja ikkunan takana räntäsade lyö samaa katua pitkin kuin sinä ensimmäisenä iltana. Työnnän kylmenneen kupin varovasti pöydän toiselle puolelle, siihen kohtaan, missä hän istui, ja katson ratikan kolisevan ohi asemalle päin.
