Kannoin kolmea limsapulloa ja pussillista jo hieman kostuneita ranskalaisia, kun tajusin, että jokin oli pielessä. Se on outoa — kymmenen vuoden jälkeen muistan juuri sen: sormien alla hikoilevat pullot, suolan haju kädessä, tuuli joka repi pussia.
Olimme vieneet Sanna-nimisen naisen kuusi lasta viimeiselle kesäretkelle Rauman Sannanrantaan ennen koulun alkua. Emme olleet naimisissa, en ollut lasten isä paperilla enkä verillä, mutta olin oppinut rakastamaan heitä kuin omiani. Nuorin, Elias, kutsui minua vielä "Markus-sedäksi". Vanhin, Oskari, yhdeksänvuotias, katsoi minua aina vähän sivusilmällä — kuin odottaisi, milloin lähden.
Keskipäivällä Sanna lähetti minut kioskille rannan toiselle puolelle. "Hae juotavaa, minä pidän näistä huolen", hän sanoi ja työnsi minulle seteliä. "Mene nyt, ennen kuin jono pitenee."
Olin poissa ehkä kymmenen minuuttia. Kun palasin, lapset leikkivät hiekassa aivan kuin ennenkin. Sannan pyyhe oli levällään kivien vieressä. Aurinkolasit siinä missä hän oli ne jättänyt. Kirja kylmälaukun päällä, kirjanmerkki puolivälissä. Mutta Sannaa ei näkynyt.
Ensin ajattelin, että hän oli mennyt uimaan. Sitten näin Oskarin seisomassa rantaviivalla, huulet valkoisina, katse kiinni vedessä eikä missään muualla. "Missä äiti on?" kysyin. Poika ei vastannut, vaan puri huultaan niin lujaa, että siihen jäi jälki.
Iltaan mennessä koko ranta oli täynnä ihmisiä, jotka etsivät häntä — pelastuslaitos, naapurit leiripaikoilta, joku toi jopa oman veneensä. Puolenyön aikaan poliisi puhui jo hukkumisesta ääneen, ilman kiertelyä. Ruumista ei löytynyt koskaan, ei sinä kesänä eikä sen jälkeenkään.
Olisin voinut lähteä. Moni odotti minun lähtevän. Olin kaksikymmentäyhdeksänvuotias asentaja Joensuusta, ei sormusta, ei mitään paperia joka sitoisi minua näihin kuuteen lapseen. Mutta jäin.
Myin autotallissa seisoneen pakettiauton, koska tarvitsin rahaa vuokraan ja kenkiin, jotka kasvavista jaloista loppuivat aina kesken. Otin lisävuoroja tehtaalta. Opin punomaan Ellin ja Liisan hiukset niin ettei se irtoa liikuntatunnilla, opin allekirjoittamaan koulun lupalaput omalla nimelläni "huoltaja" -kohtaan, vaikka juristi oli sanonut ettei minulla ole siihen mitään oikeutta. Opin istumaan sängyn reunalla kolmelta yöllä, kun joku heistä näki unta äidistä joka ei tullut takaisin.
Kymmenen vuotta meni siihen. Sitten eräänä perjantaina Oskari tuli Tampereen yliopistolta kotiin Joensuuhun ja löysi minut keittiöstä korjaamassa tukkeutunutta viemäriä, kädet rasvassa ja jakoavain vieressä lattialla.
Hän jäi seisomaan oviaukkoon. Aikuinen mies jo, mutta silmät olivat tismalleen Sannan silmät — se sama harmaanvihreä, joka minua aina hieman häiritsi, koska muistutti liikaa.
"Isä", hän sanoi, "sun täytyy tietää yks juttu äidistä."
Laskin jakoavaimen pöydälle ja pyyhin kädet farkkuihin.
"Kerro", sanoin.
Oskari veti tuolin pöydän ääreen mutta ei istunut. Hän piteli puhelinta kädessään kuin se polttaisi.
"Löysin nää kesällä, kun tyhjensin mummin komeroa Kuopiossa", hän sanoi. "Äiti oli kirjoittanut mummille kirjeitä. Viimeinen on postileimattu kolme viikkoa ennen sitä rantapäivää."
Hän luki minulle pätkän, ääni tasainen mutta käsi vapisi paperia pitäessään. Sanna oli kirjoittanut sairaudesta, jota ei ollut kertonut kenellekään — aivokasvaimesta, joka oli levinnyt jo liian pitkälle leikattavaksi. Hän oli tiennyt kuolevansa muutaman kuukauden sisällä. Ja hän oli kirjoittanut äidilleen, ettei halunnut lasten näkevän häntä hiipuvan sairaalasängyssä, ei halunnut Markuksen — minun — jäävän hoitamaan kuolevaa naista jonka kanssa ei ollut edes naimisissa.
"Se ei ollut onnettomuus", Oskari sanoi. "Se oli hänen oma päätöksensä. Hän meni veteen sinä päivänä, kun tiesi että sinä ehdit tulla takaisin ajoissa pelastaaksesi meidät, muttet häntä."
Istuin hetken hiljaa, katsoin jakoavainta pöydällä ja mietin, montako kertaa olin sen kymmenen vuoden aikana kironnut Sannaa hiljaa mielessäni siitä, että hän vain katosi eikä koskaan selittänyt mitään.
"Miksi et kertonut aiemmin?" kysyin.
"Koska en tiennyt, miten sanoisin sen jollekulle, joka antoi meille koko elämänsä sen naisen puolesta, joka valehteli meille kaikille loppuun asti", Oskari sanoi. Ääni katkesi keskellä lausetta. "Mä pelkäsin että sä lähtisit, jos tietäisit ettet ollutkaan velkaa meille mitään."
Nousin, menin hänen luokseen ja otin puhelimen hänen kädestään, luin kirjeen loppuun asti itse. Sannan käsiala, pyöreä ja vino oikealle, aivan sellainen kuin muistin lastenlippujen allekirjoituksista.
Sinä iltana en tehnyt mitään dramaattista. En itkenyt ääneen enkä huutanut kenellekään. Otin sen sijaan mukaani vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilynyt kaikki paperit kymmenen vuoden ajalta — kuusi huoltajuushakemusta, jotka olin täyttänyt yksin ilman juridista oikeutta niihin, kuusi koulun lupalappua vuosittain, elatustukihakemus jonka Kelan virkailija oli aikoinaan hylännyt koska en ollut "virallinen huoltaja". Levitin ne keittiön pöydälle Oskarin eteen.
"Tässä on se, mitä olen tehnyt kymmenen vuotta ilman että kukaan pyysi minua siihen virallisesti", sanoin. "Ja huomenna aion mennä lakiasiaintoimistoon Torikadulle ja hakea adoptiota kaikille kuudelle, vaikka te olette jo aikuisia tai lähes aikuisia. En sen takia, että olisin teille velkaa jotain. Vaan koska haluan, että paperilla lukee se, mikä on jo totta."
Oskari ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän otti yhden lupalapuista pöydältä, sen jossa oli hänen oma allekirjoitukseni kuudennelta luokalta, ja piti sitä molemmin käsin kuin se olisi ollut jotain hauraampaa kuin paperi.
Kolme viikkoa myöhemmin allekirjoitin Joensuun käräjäoikeudessa adoptiopaperit kaikille kuudelle — Oskarille, Elialle, Ellille, Liisalle ja kaksosille Iiris ja Aino, jotka olivat rannalla sinä kesänä vasta nelivuotiaita eivätkä muistaneet äidistään juuri mitään konkreettista. Maksoin käsittelymaksut, seitsemänsataakaksikymmentä euroa yhteensä, säästötililtä jonka olin avannut alunperin pakettiauton myyntirahoilla.
Puoli vuotta sen jälkeen Oskari löysi vielä yhden kirjeen, tällä kertaa mummin vanhasta raamatusta Kuopiossa — osoitettu suoraan minulle, ei koskaan lähetetty. Sannan käsialalla luki vain: "Markus, älä anna heidän unohtaa, että olen pahoillani. En vain osannut jäädä." En näyttänyt sitä kellekään muulle lapsista. Panin sen laatikkoon adoptiopapereiden väliin ja suljin kannen.
