Olin kolmenkymmenen kolmen, kun ymmärsin ensimmäistä kertaa, että perheessäni oli aina ollut kaksi eri totuutta samasta illasta.
Nimeni on Joonas Rantanen, ja olen se vävy — se mies, jota anoppini on vuosien varrella kuvaillut "hankalaksi" niin monelle, että en enää ihmettele, kun serkkujen häissä joku vetäytyy hiukan taaksepäin kättellessään minua. En ole hankala. Olen vain se, joka pysyi vaiti liian kauan.
Se ilta alkoi Meilahden päivystyksessä. Vaimoni Elina oli synnyttänyt neljä viikkoa aiemmin, ja minä olin tarttunut putoavaan lasikulhoon keittiön tiskipöydällä — tyhmä refleksi, käsi ennen järkeä. Kahdeksantoista tikkiä kyynärvarteen. Lääkäri sanoi selvästi: ei mitään yli kolmen kilon nostamista neljään päivään. Tyttäreni Aino painoi lähes yhdeksän. Kantokoppa painoi enemmän. Vaunulaukku tuntui sementiltä.
Soitin anopilleni, Ritvalle, koska Elina oli kotona flunssassa eikä pystynyt hakemaan meitä. Ritva vastasi neljännen soittoäänen jälkeen, ja äänessä ei ollut huolta — oli valmistautumista, ikään kuin hän olisi tiennyt jo etukäteen, ettei aikoisi auttaa.
— Mitä nyt, Joonas?
— Olen sairaalassa. Käsi vaati tikkejä, kahdeksantoista. En saa nostaa Ainoa turvallisesti. Voisitteko sinä tai Pertti hakea meidät, edes tunniksi?
Hiljaisuus. Sitten huokaus, joka kuulosti siltä kuin olisin pyytänyt häntä kantamaan sohvaa yksin viidenteen kerrokseen.
— Ei tänä iltana onnistu. On Saaran ilta.
Saara on Elinan pikkusisko. Kolmekymppinen, naimaton, asuu Tapiolassa. Vuosien mittaan Saaran "illat" olivat syöneet joulut, syntymäpäivät, kastejuhlan valmistelut — kaikki sillä perusteella, että hänellä oli "ollut rankka viikko". Minun rankka viikkoni, kahdeksantoista tikkiä ja vauva sylissä, ei tuntunut riittävän.
— Mitä hän tarvitsee? kysyin.
— Se on henkilökohtaista.
— Onko hän kunnossa?
— Meillä oli jo sovittu suunnitelma.
Sovittu. Se sana jäi kaikumaan. Saaran tarpeet olivat aina sopimuksia. Minun pyyntöni olivat aina neuvottelun alaisia. Lopetin puhelun tyhjän tunteen kanssa, joka ei ollut vihaa — se oli tuttuutta. Olin tottunut siihen, ettei minulta kysytty toista kertaa.
Hoitaja, nimikyltissä Marja-Liisa, kietoi sidettä käsivarteeni ja kysyi, onko minulla ketään muuta soitettavaa. Katsoin puhelinta ja ajattelin Saaraa. En koskaan ollut ajatellut soittaa hänelle suoraan — vuosien varrella hänen nimensä oli tullut tarkoittamaan syytä, ei ihmistä.
Kirjoitin silti: "Isä sanoi, että sinulla on tänään jotain. Olen sairaalassa, käsi ei toimi, pyysin heitä hakemaan meidät. Onko kaikki hyvin?"
Vastaus tuli sekunneissa. "Mistä sä puhut? Ne sanoi mulle, että teillä on joku muu auttamassa."
Soitin heti perään. Saara vastasi ensimmäisellä pillillä.
— Missä sä oot?
— Meilahdessa. Ainon kanssa.
— Ja vanhemmat tietää?
— Tietää.
Hiljaisuus linjalla, mutta toisenlainen kuin isoisän kanssa. Kerroin lasista, tikeistä, nostokiellosta. Saara kuunteli keskeyttämättä, ja sitten hän sanoi jotain, mitä en osannut odottaa.
— Mä en oo pyytänyt niiltä mitään tänä iltana.
— Isä sanoi, että se on sinun iltasi.
— Mitä se edes tarkoittaa? Äiti soitti mulle iltapäivällä ja sano, että ne tuo meille illallista. Se sano, että sulla menee tosi hyvin, että sulla on paljon apua vauvan kanssa ja että olet vihdoin antanut ihmisten auttaa.
Suuni kuivui. En ollut saanut apua keneltäkään kuukausiin.
— Ne on sanonu mulle vuosia, että sä et halua meitä mukaan, Saara jatkoi. Että ärsyynnyt, kun perhe sekaantuu. Että haluat olla itsenäinen.
Itsenäinen. Toinen ase, jota käytettiin minua vastaan. Kun pärjäsin yksin, olin itsenäinen. Kun tarvitsin jotain, itsenäisyyttäni käytettiin todisteena siitä, ettei minun pitäisi tarvita mitään.
— Ne on myös sanonu, että sä oot kaunainen mulle, Saara sanoi. Että luulet, että ne suosii mua.
Vuosikausia olin uskonut, että Saara tiesi tarkalleen, miten asiat olivat — että vanhemmat valitsivat hänet, ja että hän hyväksyi sen, koska se palveli häntä. Nyt kävi ilmi, että Saara oli elänyt aivan toisenlaisessa tarinassa: minulle sanottiin "Saara tarvitsee meitä", Saaralle sanottiin "Joonas ei halua meitä lähelle". Molempia meistä syytettiin toisen puolesta. Kukaan ei koskaan verrannut muistiinpanoja.
— Luulin, että sä nautit siitä, että sut aina valittiin, sanoin.
— Joonas, ei. Muistatko mun kolmekymppiset?
Muistin. Äiti oli sanonut minulle, etten ollut tervetullut, koska Saara halusi illan ilman "kiusallista tunnelmaa". Saaralle oli kerrottu, että olin itse pyytänyt jäädä pois, koska halusin illan kahdestaan vanhempien kanssa.
— Ne teki saman jouluna kaksi vuotta sitten, Saara sanoi. Ne sano mulle, että sä pyysit, ettei mua kutsuttaisi ennen ruokaa, koska halusit aikaa kahdestaan.
— Mulle ne sano, ettet sä tuu ennen ruokaa, koska sulla on brunssi kavereiden kanssa.
Hiljaisuus. Ei ollut suosikkilapsi. Oli hallintajärjestelmä, jossa vanhempamme pitivät meidät erillään tarpeeksi kauan, ettemme koskaan vertaisi tarinoita.
— Tarviiksä mua sinne? Saara kysyi.
Vastasin, ennen kuin ehdin miettiä liikaa: — Kyllä.
— Mä lähden nyt.
— Entä vanhemmat?
Tauko. — Ne on täällä mun luona.
Rypistin kulmiani. — Mitä?
— Ne tuli tunti sitten ruoan kanssa.
Hetken tunsin itseni typerältä. Ehkä Ritva ei ollutkaan valehdellut täysin.
Sitten Saara lisäsi: — Mutta mä en pyytänyt niitä tulemaan.
He olivat tuoneet ruokaa Ravintola Sea Horsesta, Helsingin kalliimmasta italialaisesta, josta Ritva piti silloin, kun halusi viiniä ja jonkun muun ajavan kotiin.
— Ne istuu just nyt mun pihalla ja valittaa, kun sanoin, että mun täytyy lähtee, Saara sanoi.
Ei siis hätätilaa. Illallinen. He olivat käyttäneet Saaran nimeä, koska "haluamme rauhallisen perjantai-illan" olisi kuulostanut rumemmalta, kun toinen tytär istui päivystyksessä vastasyntyneen kanssa.
Kolmenkymmenenseitsemän minuutin kuluttua askeleet pysähtyivät huoneeni oven ulkopuolelle. Saara seisoi siinä farkuissa ja vanhassa harmaassa hupparissa, hiukset poninhännällä, hengästyneenä. Hän katsoi minua, sitten sidottua kättäni, sitten nukkuvaa Ainoa. Hänen ilmeensä muuttui.
Hän tuli huoneen poikki ja kietoi käsivartensa varovasti hyvän olkapääni ympärille. Jäykistyin. Sitten nojasin häneen. Emme olleet halanneet niin vuosiin.
Kun hän vetäytyi, hänen silmänsä olivat märät. — Okei, hän sanoi katsoen kantokoppaa. Näytä, mitä pitää viedä.
Se melkein murtoi minut. Ei "miksi ne teki näin". Ei "anteeksi". Vain: näytä, mitä pitää viedä.
Hän kantoi Ainon. Vaunulaukun. Turvakaukalon. Kaiken, mitä en itse pystynyt.
Kymmenen yli kymmenen ajoimme ulos sairaalan parkkihallista. Odotin, että hän veisi meidät kotiin. Sen sijaan hän kääntyi ensimmäisistä valoista oikealle.
— Mun koti on vasemmalle.
— Tiedän.
— Minne me mennään?
Hänen kätensä puristuivat ratista. — Äidin ja isän luo.
Tuijotin häntä. — Ei.
— Kyllä.
— Mä oon uupunut.
— Hyvä.
— Mitä se tarkoittaa?
— Se tarkoittaa, ettei kummallakaan meistä oo enää voimia esittää niille mitään.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin seisoimme vanhempieni omakotitalon kuistilla Espoossa. Olohuoneen valot paloivat. Verhojen läpi näin Pertin viinilasi kädessä ja Ritvan mukavasti sohvan nurkassa. Sea Horsen rasiat peittivät sohvapöydän. Ei kriisiä. Ei hätää. Vain viiniä, pastaa ja kaksi vanhempaa nauttimassa hiljaisesta illasta, jonka he olivat valehdelleet itselleen.
Saara veti esiin varaavaimen. — Ehkä pitäis koputtaa, sanoin.
Hän katsoi minua. — Miksi?
Lukko kääntyi. Ritva nauroi jollekin televisiossa. Saara työnsi oven auki.
Pertti näki meidät ensin. Hymy hyytyi hänen kasvoilleen. Ritva kääntyi — katse liikkui Saarasta nukkuvaan Ainoon — sairaalarannekkeeseen ranteessani — paksuun siteeseen käsivarrellani. Hänen kasvonsa kalpenivat.
— Mitä te teette täällä?
Saara astui olohuoneeseen, Aino sylissään, varaavain yhä kädessään. Hän katsoi vanhempiamme ja sanoi vain kolme sanaa:
— Me verrattiin muistiinpanoja.
Pertti laski viinilasin pöydälle hidastellen, väistäen katsettamme. Katse, joka kulki hänen ja Ritvan välillä, kertoi kaiken — he tiesivät tarkalleen, mitä se tarkoitti.
Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Ritva yritti: — Me halusimme vain rauhallisen illan.
— Sen huomaa, sanoin ja katsoin Sea Horsen rasioita.
— Ei se ollut ikinä rauhallisuudesta, äiti, Saara sanoi. Se oli siitä, että pelkäsit, mitä tapahtuu, jos me kaksi ollaan liikaa samassa huoneessa yhtä aikaa. Että me huomataan, kuinka paljon te hallitsette meitä sillä, kuka on vuorollaan hankala ja kuka on vuorollaan kiltti.
Ritva avasi suunsa ja sulki sen. Ei kieltänyt.
Emme jääneet kauaa. Emme huutaneet, emme vaatineet selityksiä loppuun asti. Saara laski Ainon minun syliini varovasti, koska tiesi, että pystyn ainakin pitämään häntä paikallaan, ja sanoi vanhemmilleen, ettei aio enää kertoa heille mitään, mitä he voisivat käyttää meitä toisiamme vastaan. Lähdimme kuistilta yhdessä.
Elina oli hereillä, kun tulimme kotiin, kuumemittari yhä yöpöydällä ja teekupposen jäähtyneet jäljet lasissa. Kerroin hänelle kaiken, sanasta sanaan, istuen sängyn laidalla Aino sylissäni. Hän kuunteli koko ajan hiljaa, ja kun lopetin, hän ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän otti puhelimen ja soitti äidilleen. En kuullut, mitä Ritva sanoi toisesta päästä, mutta kuulin Elinan äänen: "Sä käytit meitä molempia vuosia toisiamme vastaan, äiti, ja sen jälkeen kun mä synnytin, sä valitsit sen illan siihen. Mä en tiedä, koska mä pystyn antamaan sulle anteeksi tän." Hän lopetti puhelun itse, ennen kuin äiti sai vastattua, ja laski puhelimen pöydälle niin, ettei se enää soinut sinä iltana.
Kuukautta myöhemmin Saara soitti minulle ja kertoi, että hän oli lopulta kysynyt suoraan äidiltään, miksi tämä oli tehnyt sen — vuosia, tarkoituksella. Ritva oli vaiennut pitkään puhelimessa ja sanonut sitten, ettei ollut kestänyt ajatusta, että me kolme, hän ja Elina ja minä, muodostaisimme oman perheemme, joka ei enää tarvitsisi häntä sovittelijaksi. Niin kauan kuin Saara ja minä pysyimme etäisinä toisistamme, Ritva oli aina se, jonka luo tultiin, se, joka tiesi kaiken ja jakoi sitä annoksittain. Se ei ollut suunnitelma paperilla. Se oli tapa pitää itsensä välttämättömänä, ilta illalta, valhe kerrallaan, kunnes emme koskaan huomanneet olevamme kahden eri tarinan sisällä.
