Olin neljäkymmentäkaksi, kun lopulta lakkasin tarkistamasta puhelinta viiden minuutin välein.
Nimeni on Pirjo, pidän kukkakauppaa Kalliossa, Vaasankadulla, parin korttelin päässä Hakaniemen kauppahallista. Veljeni Jari, kuusi vuotta minua nuorempi, peri isältä autokorjaamon Malmilta — kolme nostinta, huoltokuoppa ja kompressori, joka ulisi kuin vanha koira. Isä kirjoitti korjaamon Jarin nimiin, koska "pojan pitää saada ammatti käsiinsä", ja minulle jäi mökkitontti Hyvinkään suunnalta, jonka lopulta myin voidakseni avata kukkakaupan.
Sovimme suullisesti — koska meidän perheessä kaikki sovittiin suullisesti — että korjaamo joskus jaettaisiin puoliksi, koska olin viisitoista vuotta hoitanut isän kirjanpitoa ilmaiseksi, iltaisin kukkakaupan sulkemisen jälkeen, laskin ja mapin kanssa keittiön pöydässä, jolla oli lasillinen jäähtynyttä sitruunateetä, aina juomatta jäänyttä, koska unohdin sen kesken.
Isä kuoli helmikuussa, kaksi vuotta sitten. Keuhkokuume, kymmenen päivää Malmin sairaalassa. Näiden kymmenen päivän aikana Jari kävi kolme kertaa. Minä nukuin käytävän tuolilla, koska huoneessa ei ollut tilaa, ja söin automaatista voileipiä, koska kahvio suljettiin kuudelta.
Hautajaisten jälkeen Jari sanoi jättävänsä "toistaiseksi" kaiken ennalleen, ettei tarvitsisi "sotkea paperiasioita", ja minä suostuin, koska olin surussa enkä jaksanut lähteä notaarin puheille.
Odotin. Soitin joka kuukausi, sitten joka toinen. Aina jokin syy: sesonki, asiakkaat, vaimo kipeänä, tytär kesäleirillä, ei ehdi, näethän miten kiireinen on. Keksin hänen puolestaan tekosyitä, jottei tarvitsisi riidellä. Lähetin onnittelutekstarin syntymäpäivinä, vastaus tuli kolmen päivän päästä, yhdellä sanalla: "kiitos".
Viime jouluna hän kävi luonani tunnin, söi joulupöydän ruokaa, sanoi lähtevänsä koska anoppi odottaa, ja poistui ilman jälkiruokaa. Ei kysynyt, miten kukkakaupalla menee. Ei kysynyt, pärjäänkö uudenvuodenaattona yksin.
Maaliskuussa menin lakiasiaintoimistoon Vaasankadulle, samaan, jossa isä oli aikanaan allekirjoittanut testamenttinsa, kysyäkseni miltä asia todella näyttää paperilla. Lakimies, energinen nainen punakehyksiset silmälasit nenällään, avasi kiinteistön omistusasiakirjat ja sanoi tunteettomasti: korjaamo on jo kolme vuotta ollut kokonaan Jarin nimissä, ei mitään merkintää minun nimelläni, ei mitään sopimusta, ei ainuttakaan todistajaa sille suulliselle "jaetaan puoliksi" -lupaukselle. Paperi ei muista haudalla annettuja lupauksia.
Menin ulos, istuin raitiovaunupysäkin penkille, siihen missä aina tuoksuu nurkan kioskin paahdetut manteli, ja itkin ensi kertaa isän kuoleman jälkeen en surusta vaan raivosta itseäni kohtaan — niistä kahdesta vuodesta, jotka olin odottanut puhelua, jonka piti tulla "kun on aikaa".
Soitin Jarille samana iltana. Hän vastasi neljännellä soittoäänellä, taustalla kuulin television — jalkapallo-ottelu, selostaja huusi jotain kulmapotkusta.
— Kävin lakimiehellä — sanoin.
Hiljaisuus toisessa päässä kesti pidempään kuin olisi pitänyt.
— Pirjo, ei nyt, minulla on vieraita…
— En pyydä puolikasta korjaamosta, Jari. Pyydän niitä viittätoista vuotta kirjanpitoa, jonka tein ilmaiseksi, koska luulin meidän olevan perhettä, enkä tekeväni vapaaehtoistyötä sinun firmallesi.
— Ei se niin ole…
— Se on täsmälleen niin.
Laskin luurin. En jäänyt odottamaan vastausta, koska tiesin jo, millainen se olisi: taas "täytyy mennä", taas kolme päivää hiljaisuutta.
Viikon ei mitään. Sitten tekstari: "Istutaanko alas, puhutaan." Menin. En toivoen puolikasta korjaamoa — siitä toivosta olin jo luopunut raitiovaunupysäkillä — vaan sulkeakseni tilin, jonka olin itse itselleni avannut ilmaiseksi.
Istuimme kahvilassa Vaasankadulla, samassa, jossa isä aina tilasi hernekeittoa ja pannukakkua. Jari saapui kaksikymmentä minuuttia myöhässä, selitti ruuhkaa Lahdenväylällä. Hän tilasi kahvia, minä sitruunavettä.
— Haluan että tiedät, etten tehnyt sitä pahantahtoisesti — hän aloitti.
— Tiedän. Teit sen mukavuudenhalusta. Se on pahempi.
Otin käsilaukustani kirjekuoren — en vaatimusta puolikkaasta korjaamosta, vaan laskun, jonka olin valmistellut yhdessä kirjanpitäjäni kanssa: viisitoista vuotta kirjanpitoa, arvioituna alimmalla mahdollisella tuntihinnalla, summaksi tuli sata seitsemänkymmentä tuhatta euroa. En tuhotakseni hänen firmaansa — jaoin sen maksettavaksi neljän vuoden aikana, korolla, joka oli pankkia matalampi. Mutta todellinen, paperilla, lakimiehen luona, määräaikoineen.
Jari kalpeni nähdessään summan.
— Minulla ei ole sellaisia rahoja käteen heti.
— En halua niitä käteen heti. Haluan ne paperille. Allekirjoituksella. Koska viimeiset suulliset sopimukset meidän perheessä päättyivät siihen, että seison yksin kukkakaupassa laskemassa pyhäinpäivän tilauksia, ja sinä pelaat korttia anoppisi kanssa jouluna.
Hän allekirjoitti. Ei heti — lähti, palasi kolmen päivän päästä, mutta allekirjoitti, koska tiesi että muuten menisin oikeuteen, ja se tulisi kalliimmaksi ja veisi pidempään, ja kaikki korjaamon asiakkaat saisivat siitä tiedon heti, koska Malmilla juorut kulkevat nopeammin kuin asiakas öljynvaihtoon.
Siitä lähtien en enää odota veljeni puhelua. En enää mieti valmiiksi, mitä sanoisin, jos hän soittaisi sunnuntaina. Kukkakaupallani Vaasankadulla on nyt kyltti nimelläni oven yläpuolella — tilasin sen samalla viikolla kun allekirjoitimme paperit lakimiehen luona, ikään kuin muistuttaakseni itselleni, että minä maksan vuokran, minä lasken kassan, minä päätän.
Jari soittaa silloin tällöin kysyäkseen tilisiirrosta, aina ajallaan, aina samalla lyhyellä lauseella: "kiitos, Pirjo". En enää kysy, miten korjaamolla menee. Ei tarvitse. Ostan itselleni kukan omalle pöydälleni, krysanteemin, saman lajin jota ennen aina varasin asiakkaille, ja laitan sen ikkunalle, sinne mistä näkyy raitiovaunupysäkki ja paahdettujen mantelien kioski.
