Leikkasin tilliä ja mietin, että savustettu siika uunissa on nyt varmasti valmis. Liedellä porisi puolukkakastike hiljalleen, se sama, jota Tero on syönyt viisi vuotta joka syntymäpäivänä. Viisi vuotta avioliittoa. Halusin, että tästä illasta tulisi erityinen, että se sulattaisi jään, joka oli kasvanut meidän välillemme viimeisen vuoden aikana — painavan, tukahduttavan, täynnä minun syyllisyyttäni ja hänen ärtymystään.
Pöydässä oli tummanpunainen mekko, jonka Tero aikoinaan sanoi olevan "intohimon väri". Olin laittanut hiukset kiharalle ja suihkauttanut hajuvettä, josta hän piti — vaniljaista, sitä samaa, jota hän oli lakannut huomaamasta suunnilleen siihen aikaan kun lakkasi katsomasta minua yli kolmea sekuntia kerrallaan.
Naapurin koira haukkui rappukäytävässä, kuten aina kello puoli kahdeksan, kun postinjakaja lähti talosta. Ovi paukahti auki juuri sillä hetkellä. Pyyhin käteni liinaan ja menin eteiseen hymyillen — hymy jähmettyi kasvoilleni kuin kipsimaski.
Tero seisoi kynnyksellä. Hänen vieressään, kiinni hänen käsivarressaan, seisoi tyttö. Ehkä kaksikymmentäviisi vuotta, ei enää. Vaaleaksi värjätyt hiukset korkealla poninhännällä. Räikeänpunainen toppi pingottui suuren, jo kahdeksannen tai yhdeksännen kuukauden vatsan yli. Tytöstä levisi halpa kukkatuoksu, joka löi läpi jopa keittiön vaniljantuoksun.
— Anna, tässä on Nea, — Tero sanoi äänekkäästi ja iloisesti, ikään kuin esittelisi juontajaa yritysjuhlassa. — Nea on raskaana. Ja tässä, kultaseni, on se sama Anna, joka viiteen vuoteen — hän piti teatraalisen tauon ja hihitti ilkeästi — viiteen vuoteen ei ole pystynyt synnyttämään minulle perillistä.
Hän riisui kenkänsä katsomatta minuun ja heitti avaimet eteisen kaapin päälle. Nea astui kynnyksen yli — sen asunnon, jonka olimme ostaneet yhdessä Kalliossa, jonka remontoimme yhdessä, jonka joka nurkka oli täynnä minun perhehaaveitani. Hän astui sisään ja katsoi minua uteliaana. Niin katsotaan museoesinettä. Hauska esine, mutta täysin tarpeeton.
— Nea on raskaana, ja sinä, hedelmätön, et viiteen vuoteen ole pystynyt synnyttämään minulle poikaa! — Tero levitti käsiään kuin taikuri temppunsa jälkeen. — Me muutamme tänne asumaan. Ethän sinä vastusta väistyä hieman meidän tulevan poikamme tieltä? No, tarkemmin sanottuna minun poikani. Meidän, Nean kanssa.
Seisoin hiljaa. Ohimoissa jyskytti. Jossain liedellä puolukkakastike porisi edelleen. Nea ei odottanut vastaustani, vaan alkoi jo tarkastella eteistä hinta-arvioiden näköisenä.
— Ihan kiva pohjaratkaisu, Tero, — hän sanoi vaativalla äänellä. — Mutta nää tapetit pitää ehdottomasti vaihtaa.
— Vaihdetaan, muru, kaikki vaihdetaan, — Tero lupasi ja suuteli tyttöä päälaelle.
Silloin ovelle ilmestyi Raija, Teron äiti. Hänellä oli sylissään valkoisia krysanteemeja, ja hän hymyili niin leveästi kuin ei olisi tullut todistamaan oman poikansa uskottomuutta vaan tupaantuliaisiin.
— No vihdoinkin! — hän lauloi. — Anna kulta, mitä sä siinä seisot kuin vieras ihminen? Auta kantamaan kasseja, Nealle ei saa nostella painavia. Alhaalla on vielä pussi vauvanvaatteita, Tero osti. Siniset potkuhousut, kuvittele! Meille tulee poika!
Raija ojensi kukat minulle, ikään kuin olisin ollut tarjoilija, jonka velvollisuus oli ottaa ne vastaan ja laittaa maljakkoon. Otin krysanteemit koneellisesti. Kylmiä vesipisaroita valui märistä varsista tummanpunaiselle mekolleni.
— Äiti, kuvittele, hän ei ole edes iloinen! — Tero paheksui äänekkäästi. — Viisi vuotta olen kestänyt hänen tyhjää kohtuaan, ja nyt kun talossa on vihdoin oikea nainen perillisen kanssa, hän vetää happaman naaman!
Nea hihitti. Raija puristi huulensa yhteen ja katsoi minua moittivasti.
— Anna, laittaisit edes vedet kiehumaan, — hän sanoi. — Nealla on raskauspahoinvointia, hänen pitää juoda kamomillateetä joka tunti.
Laskin krysanteemit eteisen pöydälle. Vesipisarat jättivät tummat läiskät vaaleaan puuhun. Katsoin Teroa, katsoin Neaa, katsoin Raijaa — kolmea ihmistä, jotka seisoivat minun eteisessäni ja odottivat minun tekevän teetä naiselle, joka oli tullut ottamaan kotini.
— Ei tarvitse teetä, — sanoin. Ääneni kuulosti vieraalta, tyyneltä tavalla, joka yllätti minutkin. — Mutta ennen kuin kukaan istuu pöytään, haluan sanoa yhden asian.
Menin makuuhuoneeseen, avasin kaapin yläosan, jossa säilytin papereita, ja otin sieltä kansion. Sininen, muovinen, hieman kulahtanut reunoista — sama kansio, jossa oli asunnon kauppakirja, lainapaperit ja se dokumentti, jota olin viikkoja välttänyt ajattelemasta.
Palasin eteiseen. Tero oli riisunut takkinsa ja alkanut jo osoittaa Nealle, mistä olohuoneen sohva löytyisi.
— Tero, — sanoin. — Muistatko, kun ostimme tämän asunnon? Sinä et tuolloin ollut vielä valmistunut, sinulla ei ollut vakituista työtä. Minun isäni antoi käsirahan. Kaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa. Sinun nimissäsi ei ole tässä asunnossa senttiäkään, koska laina ja käsiraha ovat kokonaan minun nimissäni. Kysy juristiltasi, jos et usko.
Terosta katosi hymy. Raija käänsi katseensa kukista minuun.
— Mitä sinä oikein selität, — Tero sanoi, mutta äänessä oli jo särö.
— Selitän, että tämä on minun asuntoni, — sanoin. — Ja koska te kolme olette tulleet tänne ilmoittamaan minulle, missä tästä lähtien asutte, minun täytyy ilmoittaa teille, missä te ette asu. Te ette asu täällä.
Avasin kansion ja näytin hänelle asiakirjan, jonka olin hakenut kaupungin oikeusaputoimistosta kolme viikkoa sitten — siitä lähtien kun olin löytänyt Tero puhelimesta Nean viestit ja ymmärtänyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta vaan viimeinen pisara. Se oli avioero-oikeudenkäynnin vireillepanoasiakirja, jo allekirjoitettu, jo jätetty käräjäoikeuteen. Olin odottanut oikeaa hetkeä. Nyt se oli tullut vastaan itsestään.
— Sain tänään aamulla tiedon käräjäoikeudesta, — sanoin. — Ensimmäinen käsittely on kolmen viikon päästä. Koska asunto on minun yksityisomaisuuttani, se ei kuulu jaettavaan omaisuuteen. Sinä saat pakata tavarasi ja lähteä. Tänä iltana.
— Et sinä voi noin vaan, — Tero yritti, mutta ääni petti häntä.
— Voin, — sanoin. — Ja teen sen. Puolukkakastike on liedellä, voit ottaa sen mukaan, jos haluat. Minä en sitä enää tarvitse.
Raija avasi suunsa sanoakseen jotain moittivaa, mutta minä olin jo kääntynyt keittiöön sammuttamaan lieden. Kun palasin, hän seisoi yhä paikallaan krysanteemit kädessään, mutta ei enää katsonut minua vaan poikaansa, joka kaivoi puhelimestaan jotakin, kasvot punaisina.
Nea seisoi eteisessä ja tuijotti seiniä, joita oli suunnitellut jo maalauttaa uusiksi. Hän ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä oli muuttunut — se sama uteliaisuus, jolla hän oli äsken katsonut minua, oli nyt kääntynyt Teroon.
— Sanoit, että asunto on sinun, — Nea sanoi hitaasti.
— Se oli väärinkäsitys, — Tero mutisi.
Seisoin eteisen ovella kansio kainalossa ja katsoin, kuinka kolmikko alkoi hiljalleen hajota omaksi pieneksi kriisikseen minun katsomossani. En sanonut enää mitään. Menin sen sijaan takaisin keittiöön, otin puhelimeni ja soitin lukkosepälle, jonka numeron olin tallentanut sinne jo kaksi viikkoa sitten, siltä varalta.
— Huomenna aamulla kello yhdeksän, — sanoin puhelimeen. — Sarjamuutos, yksi lukko. Kyllä, sama osoite kuin viimeksi kysyin.
Kun laskin puhelimen pöydälle, kuulin eteisestä oven paukahtavan kiinni. Tero oli lähtenyt hakemaan autoa alakerrasta viedäkseen Nean pois, huutaen jotain äidilleen olkansa yli. Raija seisoi yhä eteisessä, krysanteemit kädessään roikkuen, eikä tiennyt, seurasiko poikaansa vai jäisikö.
— Voit laittaa ne kukat pöydälle, Raija, — sanoin lopulta. — Kaappi ja etuovi vaihdetaan huomenna, joten jos aiot hakea joskus jotain tavaraasi täältä, soita etukäteen.
Hän laski krysanteemit hiljaa eteisen pöydälle ja lähti sanaakaan sanomatta.
Illalla, kun asunto oli taas hiljainen ja siika oli jäähtynyt uunissa syömättömänä, istuin keittiön pöydän ääreen sinisen kansion kanssa ja luin uudestaan avioerohakemuksen viimeisen sivun, siinä missä oli minun allekirjoitukseni ja päivämäärä kolmen viikon takaa. Ikkunan takana pysäköintipaikalla käynnistyi auto ja ajoi pois. En mennyt katsomaan.
