Reijo istui olohuoneen sohvalla, jalat television alla olevalla pöydällä, puhelin kädessä, ja sanoi sen niin kevyesti kuin olisi puhunut säästä.
— Äiti on sitä mieltä, että auto pitäisi laittaa hänen nimiinsä. Se on ihan kohtuullinen pyyntö.
Iina seisoi keittiön ovella, tiskirätti kädessä, ja katsoi miestään. Ulkona satoi loka-räntää, ja naapurin koira haukkui parvekkeella kolmatta kertaa samana iltana.
— Mitä sinä sanoit?
— Kuulit kyllä. Äiti sanoo, että se on hänen oikeutensa. Hän auttoi meitä käsirahassa, muistathan.
Iina muisti. Kaksi vuotta sitten, kun he ostivat CityCarin Vantaalta, Reijon äiti Marja-Leena oli antanut heille kaksituhatta viisisataa euroa. Kahdentoista tuhannen euron käsirahasta. Loput auto oli ostettu Iinan säästöillä ja lainalla, joka oli hänen nimissään, koska Reijolla oli sillä hetkellä maksuhäiriömerkintä eikä pankki suostunut antamaan hänelle mitään. Iina teki töitä kirjanpitäjänä Tikkurilassa, oli säästänyt puolitoista vuotta, luopunut lomamatkasta Kanarialle ja syönyt eväitä työpaikan taukohuoneessa, kun kollegat kävivät lounaalla.
Kaksituhatta viisisataa euroa oli todellinen apu. Loput yhdeksäntuhatta viisisataa oli Iinan rahaa.
Marja-Leena asui Myyrmäessä, kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Hän oli nainen, joka osasi näyttäytyä uhrina missä tahansa tilanteessa — myös silloin, kun oli itse juuri hyökännyt. Hänen olohuoneensa pöydällä oli aina kasa Hymy-lehtiä ja tyhjiä kahvikuppeja, joita "piti viedä pois", mutta ne olivat siinä viikkokausia. Silti hän saattoi puhua tuntikausia siitä, miten vaikeaa eläkeläisen on nykyään, ja miten lapset eivät arvosta mitään.
Reijo joko ihaili äitiään tai pelkäsi tätä. Iina ei koskaan saanut selvää, kumpaa se lopulta oli.
Seuraavana päivänä Marja-Leena soitti itse.
— Iina kulta, — hän aloitti sillä äänellä, joka tarkoitti: nyt sanon jotain ikävää, mutta niin lempeästi, ettet voi vastustaa. — Ajattelin, että meidän pitäisi olla järkeviä. Ollaanhan me perhettä.
— Se auto seisoo suurimman osan ajasta parkissa, kun sinä ajat metrolla töihin. Minä taas tarvitsisin sitä terveyskeskukseen ja K-kauppaan. Olisihan se loogista, eikö?
Iina oli sillä hetkellä Prisman parkkipaikalla, istumassa juuri siinä autossa, josta puhuttiin. Ostoskärryjä kolisi, joku hihkaisi lapselleen kaukana, ja iltapäivän valo osui tuulilasiin vinosti.
— Minä ajan sillä joka päivä, Marja-Leena. Ja auto on minun nimissäni. Minä sen ostin.
— Sinä ostit sen meidän rahoilla, — vastaus tuli heti, ilman taukoa, ja ääni muuttui — se oikea ääni paljastui.
Iina painoi puhelun poikki. Istui vielä hetken, katsoi tuulilasin läpi parkkihallin betonipilareita.
Illalla Reijo tuli kotiin tavallista myöhemmin. Jo eteisessä näki, että hän oli puhunut äitinsä kanssa — se näkyi siitä, miten hitaasti hän riisui takkinsa, siitä demonstratiivisesta rauhallisuudesta, joka aina edelsi riitaa.
— Sinä katkaisit puhelun kesken, — hän sanoi. — Äiti on ihan järkyttynyt.
Iina kattoi pöytää, lautaset kolisivat tuttuun tahtiin.
— Kun laittaa luurin kiinni raivopäissään, se on tunnereaktio. Kun lopettaa keskustelun, se on päätös.
— Iina, hänhän on jo kuudenkymmenenkolmen. Hänen on vaikea kulkea busseilla…
— Reijo. — Iina pysähtyi ja katsoi miestään suoraan. — Äitisi on ajanut autoa yhdeksänkymmentäluvulta asti. Hänellä on oma auto, vanha Toyota, mutta se on hänen. Hän haluaa minun autoni, koska se sopii hänelle paremmin. Tämä ei ole terveyskeskuksesta kiinni. Ymmärrätkö sen?
— Hän on äitini, — Reijo sanoi lopulta, ikään kuin se selittäisi kaiken.
Sinä yönä Iina makasi kauan hereillä. Ei ajatellut autoa. Ajatteli sitä päivää autoliikkeessä Vantaalla, kun Reijo oli laittanut käden hänen olalleen ja sanonut: "Meidän oma." Miltä se oli silloin tuntunut — yksinkertaiselta ja hyvältä: me kaksi, tekemässä jotain yhdessä.
Hän muisti myös ensitapaamisensa Marja-Leenan kanssa. Tämä oli tullut silloin karjalanpiirakoiden kanssa ja alkanut heti siirrellä tavaroita keittiössä kysymättä. Kun Iina oli varovasti huomauttanut, ettei se ollut kovin kätevää, Marja-Leena oli loukkaantunut kolmeksi viikoksi ja Reijo oli kulkenut syyllisen näköisenä.
Kaava oli toiminut vuosia. Äiti vaati. Reijo kantoi sen kotiin. Iinan piti suostua.
Mutta auto oli eri asia. Se oli rekisteriote. Se oli hänen nimensä paperissa. Raja, jonka yli hän ei aikonut mennä.
Seuraavana päivänä Iina varasi ajan lakimiehelle. Halusi vain ymmärtää, mitä tällaisessa tilanteessa oikeasti oli mahdollista. Toimisto sijaitsi Helsingin keskustassa, kuudennessa kerroksessa, ikkunasta näkyi Töölönlahti. Nuori lakimies kuunteli, nyökkäsi.
— Tässä on kyse avio-omaisuudesta, joka on hankittu yhteiselämän aikana, mutta rekisteröity teidän nimiinne. Anoppinne ei ole osapuoli tässä lainkaan. Vaikka hän on antanut rahaa, se pitäisi todistaa lahjaksi tai lainaksi — eikä sekään antaisi hänelle omistusoikeutta autoon.
Iina tiesi tämän jo. Mutta hänen piti kuulla se joltakulta muulta.
Kadulla puhelin alkoi väristä. Reijo. Iina työnsi puhelimen taskuun, käveli autolle, istui sisään. Käynnisti moottorin.
Minun, hän ajatteli. Ensimmäistä kertaa muutamaan päivään — ilman vihaa. Pelkkänä tosiasiana.
Marja-Leena soitti seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän, kun Iina oli juuri suihkusta. Puhelin värisi pesualtaalla, nimi hehkui isoin kirjaimin.
— Ajattelin, että meidän pitäisi tavata. Puhua asiat selviksi, ilman näitä väärinkäsityksiä. Leivoin korvapuusteja. Tule käymään.
— Vai et halua, — anoppi vaihtoi sävyä, ja ääneen tuli jotain kylmää, kuin veto ovenraosta. — Minä vain halusin puhua, perheenä…
Iina laski puhelimen ja alkoi kuivata hiuksiaan föönillä. Kädet eivät vapisseet. Se oli hyvä merkki.
Illalla hän sai tietää, että anoppi oli käynyt heillä. Yksin, ilmoittamatta etukäteen. Iina tuli töistä noin seitsemältä, avasi oven — ja kuuli Marja-Leenan äänen keittiöstä. Kova, varma ääni, sellaisen ihmisen ääni, joka on jo aikaa sitten päättänyt, että tämä koti on hieman myös hänen.
— …hän ei vain ymmärrä, ettei perheessä toimita näin. Minä selitän ja selitän, mutta hän…
Iina riisui kenkänsä. Ripusti takin. Meni keittiöön.
Marja-Leena istui pöydän päädyssä — juuri siinä paikassa, jossa Iina yleensä istui — ja joi teetä. Edessä oli lautanen pullia, jotka hän oli ilmeisesti tuonut mukanaan. Reijo istui vastapäätä, sellaisen ihmisen ilmeellä, joka on hitaasti vajoamassa suohon eikä enää edes yritä rimpuilla.
— Ai, tulit sinäkin, — Marja-Leena sanoi. Ei töykeästi. Pahemmin — alentuvasti. — Odotimme sinua.
— Minä asun täällä, — Iina vastasi rauhallisesti. — Minun ei tarvitse odottaa lupaa.
— Älä nyt heti noin… — anoppi levitti kätensä. — Minähän hyvässä tarkoituksessa. Reiska, sano sinä hänelle.
— Minä vain haluan puhua! Kunnolla, teekupin ääressä, kuin ihmiset. Iina kulta, istu, kaadan sinulle.
— Omassa kodissani kaadan itse, — Iina sanoi, otti mukin kaapista ja kaatoi vettä vedenkeittimestä.
Marja-Leena katsoi häntä loukatun ihmisarvon ilmeellä. Aivan kuin hän itse olisi joutunut tunkeutujan kohteeksi, eikä toisin päin.
— No niin sitten, — anoppi sanoi hitaasti. — Minä olen siis tässä vieras. Ei edes teetä tarjota miniälle.
— Teillä on jo teetä, — Iina osoitti kuppia.
Reijo päästi hiljaisen äänen — puolittain huokauksen, puolittain voihkaisun. Marja-Leena risti kädet rinnalle.
— Selvä. Kun kerran mennään suoraan asiaan — se auto. Haluan ymmärtää, miksi kieltäydyt näin yksinkertaisesta pyynnöstä. En pyydä sitä lopullisesti — vain nimenvaihdos, järjestyksen vuoksi. Minulle tulisi rauhallisempi olo.
— Rauhallisempi olo teille? — Iina laski mukin pöydälle. — Marja-Leena, auto on ostettu minun rahoillani, se on minun nimissäni, ajan sillä joka päivä. Mistä järjestyksestä te puhutte?
— Kaksituhatta viisisataa kahdestatoista tuhannesta. Muistan sen. Kiitos siitä rahasta. Mutta se ei anna oikeutta autoon.
— Se on apua! — anopin ääni nousi. — Minä autoin, kun teillä ei ollut mitään! Ja nyt sinä…
— Meillä oli, — Iina keskeytti tasaisesti. — Vähemmän kuin tarvittiin. Se on eri asia.
Marja-Leena vaikeni. Katsoi Iinaa kuin ihmistä, joka on yllättäen osoittautunut hankalaksi — ei pahaksi, ei töykeäksi, vaan hankalaksi. Sellaiseksi, jota ei saanut liikkumaan.
Reijo saattoi äitinsä ovelle itse. Iina jäi keittiöön, kuuli eteisestä anopin hiljaisen äänen — ilman entistä painostusta, matalalla, sillä sävyllä, jonka Iina oli oppinut tunnistamaan: minulla on paha olla, sinun pitää tehdä jotain.
Kun Reijo palasi keittiöön, Iina katsoi häntä tarkkaan — niin kuin katsotaan jotain, minkä on tuntenut kauan, mutta näkee vasta nyt oikeasti.
— Reijo. Äitisi tuli meidän kotiimme ilmoittamatta. Istui minun paikalleni. Vaatii minun autoani. Ja minun pitäisi silti olla pehmeämpi?
Kumpikin vaikeni. Ikkunan takana kaupunki humisi tavalliseen tapaan — auto ohitti, joku nauroi kadulla, kaukaa kuului ratikan kilinä. Iina katsoi Reijon käsiä pöydällä, sitä miten mies istui lysyssä, ikään kuin kutistuneena. Hän istui aina niin äitinsä käyntien jälkeen.
— Kuule, — Iina sanoi hiljaa. — Mitä sinä itse ajattelet? En sitä, mitä hän sanoo. Sinä. Onko hän mielestäsi oikeassa?
Reijo ei vastannut heti. Katsoi pöytäliinaa, sormeili sen reunaa.
— En tiedä, — hän sanoi lopulta. — Ehkä hän vain on tottunut siihen, että asiat menevät hänen tahtonsa mukaan.
Se ei ollut vastaus. Iina tajusi sen siinä samassa — mies ei ollut kertaakaan sanonut: sinä olet oikeassa, äiti väärässä. Ei kertaakaan koko kolmen vuoden aikana.
Hän nousi, vei mukin altaaseen, huuhtoi sen. Otti sitten koukusta auton avaimet ja pisti ne farkkujensa taskuun. Vain niin vain. Tai ei ihan vain niin.
Seuraavana päivänä Marja-Leena soitti uudelleen. Iina oli tilintarkastuspalaverissa, puhelin näytöllä alaspäin pöydällä. Sitten vielä kerran. Sitten hän kirjoitti Reijolle: sano vaimollesi, ettei näin tehdä.
Iina näki viestin illalla, kun Reijo oli jättänyt puhelimen pöydälle ja mennyt kylpyhuoneeseen. Ei tahallaan nähnyt — näyttö vain oli päällä. Luki sen ja pani puhelimen takaisin paikalleen.
Vaimollesi. Eli hän oli yhä "vaimo". Mielenkiintoista.
Iina avasi kannettavan ja alkoi selailla ilmoituksia. Ei autoja. Vuokra-asuntoja — pieniä, yksiöitä, Töölön tai Kalliossa, jotta pääsisi töihin kävellen. Vain katseli. Vain oli kiinnostunut.
Marja-Leena soitti lauantaiaamuna kello seitsemän — kun kunnon ihmiset vielä nukkuivat. Iina ei vastannut. Reijo vastasi — meni eteiseen, puhui hiljaa kymmenisen minuuttia. Palasi sellaisilla kasvoilla kuin olisi juuri kuullut maailmanlopusta.
— Äiti sanoo, että sinä nöyryytät häntä tahallasi.
— Hän haluaa, että me tullaan käymään. Tänään. Puhutaan vielä kunnolla.
Iina avasi silmänsä ja katsoi kattoa. Valkoinen, tasainen, pieni halkeama listan vieressä, jonka he olivat aikoneet paikata jo pari vuotta sitten.
— Minä en tule, — hän sanoi. — Mene sinä, jos haluat.
Reijo lähti tunnin kuluttua. Iina keitti kahvia, avasi kannettavan ja jatkoi asuntoilmoitusten selaamista. Löysi kaksi kiinnostavaa — molemmat oikealla alueella, molemmat hänen yksin maksettavissaan. Kirjoitti osoitteet muistiinpanoihin. Vain varmuuden vuoksi.
Reijo palasi lounasaikaan — hiljaisena, jännittyneenä, kuin puristettu jousi. Meni keittiöön, kaatoi vettä, joi seisaaltaan.
— Äiti puhuu muutosta Espanjaan. Hänellä on siellä tuttu, joka on kutsunut jo pitkään. Sanoo, ettei täällä ole enää mitään tekemistä, kun oma poika ei osaa puolustaa äitiään omalta vaimolta.
Se oli sanottu painokkaasti — jokainen sana paikallaan, jokainen sana vieras, ei Reijon omaa. Hän vain välitti viestin. Kuten aina.
— Ensi viikolla, hän sanoo. — Reijo vaikeni hetken. — Ymmärrätkö, että hän on tosissaan loukkaantunut?
— Reijo. Äitisi loukkaantuu joka kerta, kun ei saa mitä haluaa. Se ei ole loukkaantumista — se on työkalu. Sinä vain olet tottunut olemaan erottamatta niitä.
Reijo katsoi häntä pitkään. Sitten meni makuuhuoneeseen ja sulki oven.
Marja-Leena lähti Espanjaan keskiviikkona. Iina sai siitä tietää Reijolta — tämä oli vienyt äitinsä taksilla Helsinki-Vantaalle, palannut hiljaisena, istunut kauan nojatuolissa puhelin kädessä. Iina järjesteli sillä välin työpapereitaan, laittoi kansioihin, allekirjoitti. Tavallinen ilta.
— Hän osaa tehdä tästä uskottavaa, — Reijo sanoi lopulta.
— Se on äitini! — yhtäkkiä terävästi, ensimmäistä kertaa moneen päivään näin kovaäänisesti. — Osaatko sinä ylipäätään suhtautua häneen inhimillisesti?
— Olen suhtautunut häneen inhimillisesti kolme vuotta, — Iina vastasi rauhallisesti. — Kestin huomautukset. Olin hiljaa, kun hän siirteli tavaroita meidän kodissamme. Hymyilin, kun hän selitti minulle, miten karjalanpiirakat kuuluu paistaa. Se on inhimillistä. Mutta ensimmäisen kerran, kun sanoin "ei", minusta tuli vihollinen.
Reijo ei vastannut. Katsoi jonnekin hänen ohitseen.
— Reijo, — Iina sanoi hiljempaa. — Kysyn vielä kerran. Viimeisen kerran. Kenen puolella sinä olet?
Reijo ei vastannut siihenkään. Iina nyökkäsi. Nousi, otti kansion, vei sen hyllylle.
Marja-Leena ei palannut Espanjasta. Kirjoitti Reijolle joka päivä — pitkiä viestejä, joita mies joskus luki ääneen, ikään kuin toivoen jotain reaktiota. Iina kuunteli, nyökkäsi ja jatkoi omiaan. Töitä. Ruoanlaittoa. Elämää.
Eräänä iltana Reijo näytti hänelle kuvan — anoppi jonkun ravintolan terassilla, aurinkohatussa, viinilasi kädessä, vieressä tuntematon nainen. Molemmat nauravat.
— Kivastihan hän on sopeutunut, — Iina sanoi.
— Hän kirjoittaa, että siellä on hyvä olla. Lämmintä, — Reijo katsoi puhelinta. — Sanoo, että saattaa jäädä pidemmäksi aikaa.
Viikkoa myöhemmin Iina löysi asunnon. Se sama, yksiö Kalliossa, viides kerros, ikkunat pihalle, hiljaista. Omistaja oli mukava viidenkymmenen ikäinen nainen, he juttelivat puoli tuntia, ja kaikki sujui nopeasti ilman turhia mutkia.
Kotiin Iina palasi illalla, laski kaksi Prisman kassia pöydälle ja sanoi Reijolle — vain niin, ilman johdantoa:
— Löysin asunnon. Muutan sinne ensi viikolla.
Reijo katsoi häntä kuin olisi puhunut vierasta kieltä.
— Minä lähden, Reijo. Molemmat tiedämme, että näin on parempi.
— Auton takia? — hän jopa nousi puoliksi seisomaan. — Sinä lähdet auton takia?
— Ei. Sen takia, mitä sinä vastasit, kun kysyin, kenen puolella sinä olet.
Reijo istui takaisin. Vaikeni pitkään — oikeasti pitkään, ei teatraalisesti.
— En uskonut, että tarkoitat tätä tosissasi, — hän sanoi lopulta hiljaa.
— Minä tarkoitan aina tosissani. Sinä vain et kuunnellut.
Muutto vei yhden päivän. Tavaraa oli vähemmän kuin Iina oli luullut — muutama laatikko, vaatekasseja, kannettava, kirjoja. Reijo auttoi hiljaa — kantoi laatikoita, lastasi ne autoon, ajoi perässä taksilla. Ei pyytänyt jäämään. Ehkä oli jo tajunnut, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Ehkä ei vain osannut pyytää ilman äidin vihjettä.
Kun viimeinen laatikko oli uudessa asunnossa, he seisoivat ovella ja katsoivat toisiaan.
— Näkemiin, Iina, — Reijo sanoi.
Iina nyökkäsi. Mies lähti. Ovi sulkeutui pehmeästi, ilman paukahdusta.
Marja-Leena soitti kolmen päivän kuluttua — oli saanut tietää Reijolta. Ääni oli erilainen: ei lempeä, ei komentava, vaan vihainen, ilman naamiota.
— Kuulin, että sinä hylkäsit poikani.
— Minä lähdin suhteesta, joka ei tehnyt minua onnelliseksi, — Iina vastasi.
— Sinä katkeroit auton takia.
— En, — Iina toisti kolmatta kertaa tässä kuussa. — En auton takia.
— Sinä vielä kadut. Yksin, ilman miestä, ilman perhettä…
— Jää sinne, — Iina sanoi yksinkertaisesti. — Siellä on hyvä. Sekä sinulle että minulle.
Hän lopetti puhelun. Ikkunan takana kuhisi vieras piha — toiset puut, toiset äänet, jonkun kissa vastapäätä olevalla parvekkeella. Uusi paikka. Vielä vieras, mutta hyvällä tavalla vieras — sellainen, josta voi tehdä omansa.
Auton avaimet olivat ikkunalaudalla. Iina otti ne, pyöritteli kädessään.
Marja-Leena jäi Espanjaan. Ei viikoksi, ei kuukaudeksi — pysyvästi. Soitti Reijolle elokuussa ja kertoi löytäneensä huoneen tutultaan, ilmaston sopivan, nivelten olevan kunnossa, eikä ollut mitään syytä palata. Reijo kertoi tästä Iinalle viestillä. Iina luki sen, laittoi tykkäyksen ja sulki puhelimen.
Reijon kanssa he erosivat hiljaa, ilman käräjäoikeutta — ei ollut juuri mitään jaettavaa. Asunto oli vuokrattu, auto oli Iinan, tilit erilliset. He allekirjoittivat paperit maistraatissa, kävelivät ulos, seisoivat hetken portailla.
Kättelivät. Se tuntui hieman oudolta ja samalla oikealta.
Syksyyn mennessä Iina oli asettunut uuteen elämäänsä — huomaamatta, niin kuin asetutaan hyvään rytmiin. Työ, josta piti. Pieni asunto, jossa kaikki oli juuri siellä, missä hän halusi sen olevan. Aamut hiljaisia — oikeasti hiljaisia, ei jännittyneitä.
Viikonloppuisin hän ajoi joskus kaupungin ulkopuolelle — ilman erityistä syytä. Laittoi radion soimaan, veti ikkunan raolleen ja ajoi. Kerran hän poikkesi Porvoon vanhaan kaupunkiin, käveli kivikatuja, osti kaksi keramiikkamukia torilta ja joi kahvia joen rannalla katsellen veden virtausta.
Marraskuussa Reijo kirjoitti — lyhyesti, ilman alustusta: Äiti soitti. Sanoi terveisiä.
Iina hymyili. Kirjoitti vastauksen: Samoin.
Lähetti viestin. Laittoi puhelimen pois. Istui autoon, käynnisti moottorin.
Auto lähti liikkeelle hiljaa — sinne, minne hän itse oli päättänyt ajaa.
Puoli vuotta myöhemmin Iina sai tietää eräältä yhteiseltä tutulta, että Marja-Leena oli itse asiassa maksanut Espanjan-huoneensa vuokran koko kevään ajan sillä rahalla, jonka hän oli säästänyt myymällä oman vanhan Toyotansa jo ennen matkaa — auton, jota hän oli koko ajan väittänyt tarvitsevansa terveyskeskuskäynteihin. Iina ei soittanut kenellekään sen johdosta. Hän vain kirjasi sen mielessään yhdeksi asiaksi lisää, joka ei ollut koskaan ollut siitä, miltä se oli näyttänyt.
