Sen portin salpa on ollut poikki jo pari vuotta. Reiska töytäisi sitä kerran olallaan, kun kädet oli täynnä vesisankoja, ja sitten se vain jäi läpsymään tuulessa öisin, kuin joku kävisi pihalla eikä uskaltaisi tulla sisään. Reiska Aaltonen on tottunut siihenkin. Hän on tottunut moneen: siihen että Sinikka-vaimo kuoli kolme vuotta sitten, siihen että poika soittaa kerran kuussa, sunnuntaisin, ja puhelu loppuu ennen kuin kahvi ehtii jäähtyä. Siihen että perunamaa on rikkaruohoa täynnä, koska selkä ei enää taivu, ja avun palkkaaminen tuntuisi myöntämiseltä, ettei enää pärjää.
Kissa ilmestyi syyskuussa. Harmaa, valkoinen läntti rinnassa, toinen korva revitty jostain vanhasta tappelusta. Se istahti kuistin portaille ja tuijotti ovea. Ei naukunut. Ei hangannut jalkoja vasten. Istui vain, ikään kuin sillä olisi asiaa ja se odottaisi vuoroaan.
Reiska tuli ulos, katsoi sitä ja sanoi: "Ei täällä itselläkään syötävää liikaa ole." Kissa ei liikkunut. Mies meni takaisin sisään, otti pakastimesta pötkön silakkaa, sulatti mikrossa ja vei lautasella kuistille. Kissa söi, pesi turkkinsa ja istui takaisin samalle paikalle.
"No istu sitten", Reiska mutisi.
Lokakuuhun mennessä kissa asui talossa. Ei siksi että Reiska olisi kutsunut sitä, vaan siksi että hän eräänä aamuna avasi eteisen oven ja kissa makasi siellä matolla. Miten se oli päässyt sisään, jäi arvoitukseksi — ovi oli lukossa. Sitten hän huomasi, ettei keittiön tuuletusikkuna mennyt kunnolla kiinni. Hän ei korjannut sitä.
Naapurin poika Miska kulkee Reiskan talon ohi joka arkipäivä. Yhdeksänvuotias, kolmasluokkalainen, oikaisee koulusta kotiin pientä pujottelutietä pitkin, koska se on lyhyempi. Se rikkinäinen portti on suoraan hänen reitillään. Miska vilkaisee aina pihaan sisään — ei uteliaisuuttaan, vaan siksi että vajan takana kasvaa vanha omenapuu, ja syksyisin sen alla makaa keltaisia, pieniä, happamia omenoita, joita hän silti aina poimi ja söi. Nyt omenoita ei ole. Mutta katsomistapa on jäänyt.
Sinä torstaina Miska on tulossa koulusta ja näkee Reiskan seisovan kuistilla kangaskassi kädessään. Kassi liikkuu. Poika pysähtyy portille. Kassi nykii Reiskan käsissä, ja sisältä kuuluu kaapimisääntä, tylppää, kuin kynnet raapisivat lautaa. Reiska ei huomaa poikaa. Hän astuu portaat alas, kävelee pihan poikki autolle — vanhaan mönjän peittämään Ladaan, joka seisoo aidan vieressä. Avaa takaoven, laskee kassin penkille ja kävelee takaisin taloon.
Miska jää seisomaan. Sydän hakkaa kuin hän olisi juossut, vaikka hän seisoo paikallaan. Hän on nähnyt tuon harmaan kissan Reiskan talossa. Valkolänttisen, joka istuu joskus ikkunalaudalla ja katsoo kadulle. Kerran Miska heilautti sille kättä, ja kissa käänsi päätään, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt.
Säkki. Kissa säkissä. Miska tietää, mitä se tarkoittaa. Mummo kertoi kerran, että ennen vanhaan mökeillä kissanpennut hukutettiin lammikkoon, kun ei ollut ruokkijaa. Mummo puhui siitä yhtä rauhallisesti kuin säästä, ja Miska ei sen jälkeen nukahtanut ennen puoltayötä, koska näki mielessään säkin, joka laskeutuu mustaan veteen.
Reiska tulee ulos taas. Nyt hänellä on käsissään pahvilaatikko. Hän asettaa sen takapenkille kassin viereen, istuutuu rattiin ja käynnistää moottorin. Lada yskii, sylkee ja kolistelee pihasta ulos avoimesta portista. Miska painautuu aitaa vasten, ettei auto osu häneen. Reiska ajaa ohi eikä käännä päätään.
Poika juoksee kotiin. Äiti, Terhi, seisoo keittiössä pilkkomassa sipulia. Silmät punaiset, mutta ei itkusta — sipulista. Miska syöksyy eteiseen kengät jalassa ja tokaisee kynnykseltä:
"Äiti, Reiska tunki kissan säkkiin ja vei sen jonnekin!"
Terhi laskee veitsen kädestään.
"Minkä kissan?"
"Sen harmaan, valkoläntän! Se asui Reiskan talossa! Hän tunki sen säkkiin ja autoon!"
"Miska, riisu kengät. Koko lattia—"
"Äiti! Se vietiin hukuttamaan! Tai metsään heittämään!"
Terhi pyyhkii käsiään pyyhkeeseen. Katsoo poikaansa. Tämä seisoo takki auki, reppu yhdellä olkapäällä, ja alahuuli tärisee. Ei itke, mutta on itkun partaalla.
"Miska, istu alas. Emme tiedä, minne hän sen vei. Ehkä eläinlääkärille."
"Eläinlääkärille ei viedä säkissä! Kuljetuslaatikossa!"
Ja tässä kohtaa Terhillä ei ole vastausta. Koska poika on oikeassa. Eläinlääkärille ei viedä säkissä.
"Selvä", Terhi sanoo. "Puhun Reiskan kanssa, kun hän tulee takaisin."
"Entä jos on liian myöhäistä?"
"Miska."
"Entä jos on liian myöhäistä, äiti?"
Terhi ei vastaa heti. Hän vetää tuolin pöydän äärestä ja istuu poikaansa vastapäätä, niin että heidän polvensa melkein koskettavat. Ulkona alkaa hämärtyä — syyskuun iltapäivä lyhenee nopeasti täällä Petäjävedellä, ja katulamppu portin kohdalla räpsähtää päälle liian aikaisin, koska anturi on viallinen jo toista vuotta.
"Puen takin", Terhi sanoo lopulta. "Mennään yhdessä."
He kävelevät kadun poikki. Reiskan piha on tyhjä, Lada poissa. Portti läpsähtää tuulessa, kun Miska koskee siihen, ja ääni saa hänet hätkähtämään, vaikka hän on kuullut sen sata kertaa ennenkin. He odottavat kuistin portailla. Terhi istuu alimmalle rapulle, Miska seisoo, katse tiessä päin, josta auto tulee.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lada kääntyy kadulle. Reiska pysäköi, nousee ulos hitaammin kuin ennen — polvi on kai taas kipeä — ja huomaa heidät vasta portilla.
"Terhi. Poika." Hän nyökkää tervehdykseksi, mutta ääni on varautunut.
"Reiska, Miska näki, kun veit kissan säkissä autoon", Terhi sanoo suoraan, ilman kiertelyä. "Hän on ollut ihan poissa tolaltaan koko iltapäivän. Mihin sen veit?"
Reiska katsoo poikaa. Sitten hän kävelee auton taakse ja avaa takaoven. Kassi on siellä yhä — mutta litteänä, tyhjänä. Vieressä pahvilaatikko, jonka kannessa lukee tussilla: KOTIELÄINSUOJA, VILPPULANTIE 14.
"Kissa on eläinlääkärillä siruttamassa ja kastroituna", Reiska sanoo. "Vein sen säkissä koska en löytänyt sitä muovista kuljetuslaatikkoa, joka meillä oli — Sinikka osti sen aikoinaan koiralle, mutta emme ole löytäneet sitä kellarista mihinkään. Laatikossa on ruokaa ja hiekkaa, jotka hoitaja pyysi tuomaan mukaan, kun kissa jää sinne yöksi tarkkailtavaksi."
Miska seisoo hiljaa. Hänen kasvoillaan käy jotain, joka ei ole helpotusta eikä häpeää vaan molempia yhtä aikaa.
"Mä luulin että…" poika aloittaa, muttei saa lausetta loppuun.
"Tiedän, mitä luulit", Reiska sanoo, eikä äänessä ole moitetta. "Isoäitisi kertoi sulle noista vanhoista jutuista. Kuulin siitä joskus torilla, kun sun mummo möi porkkanoita."
Hän istuutuu kuistin portaille, samalle paikalle josta kissa aikoinaan katsoi häntä syyskuussa. Polvi ei anna periksi enää nousta ilman että hän tukeutuu kaiteeseen.
"Kissa tulee huomenna takaisin", hän sanoo. "Jos haluatte, voitte tulla katsomaan sitä. Sillä ei taida olla vielä nimeä."
Miska katsoo äitiään, sitten Reiskaa.
"Se voisi olla Hilma", poika sanoo. "Mummon nimi oli Hilma."
Reiska ei vastaa heti. Hän katsoo läpsyvää porttia, jonka salpa on ollut poikki kaksi vuotta, ja jota hän ei ole vieläkään korjannut — eikä nytkään aio.
"Hilma käy", hän sanoo lopulta. "Tulkaa huomenna kuuden jälkeen. Laitan kahvit."
Terhi ojentaa kätensä, ja Reiska puristaa sitä — kuiva, karhea kämmen, joka on kolme vuotta pärjännyt yksin sipulinviljelyksen ja rikkinäisen portin kanssa. Sitten hän kääntyy Miskaan päin.
"Kiitos että olit huolissasi siitä kissasta", hän sanoo. "Ei moni yhdeksänvuotias juoksisi kotiin kertomaan äidilleen vieraasta eläimestä."
Poika punastuu vähän ja katsoo kenkiään.
He lähtevät kotiin, kun katulamppu vilkkuu vielä kerran ja jää sitten palamaan tasaisesti. Miska kääntyy portilla katsomaan taakseen — Reiska istuu yhä kuistilla, tyhjä pahvilaatikko sylissään, ja odottaa huomista.
