Äiti soitti seitsemältä aamulla. Sitä se tekee joka sunnuntai, vaikka olen sanonut sata kertaa, että nukun yövuoron jälkeen. Puhelin värisi yöpöydällä, näytössä luki ”Äiti”, ja minä makasin hetken liikkumatta ja mietin, että jos en vastaa, soittaako hän uudestaan. Soittaa. Aina se soittaa.
Olen neljäkymmentäkaksi. Minulla on oma asunto Vantaalla, työ Tammistossa logistiikkafirmassa, ja kaksi lasta joka toinen viikonloppu. Äiti asuu Keravalla, neljätoista kilometriä päästä. Neljätoista kilometriä, jotka hänen mielestään ovat joku henkinen etäisyys, jota pitää kuroa umpeen puheluilla aamuisin ja iltaisin.
”No niin”, sanoin ja istuin sängynlaidalle. Selkä tuntui siltä kuin joku olisi hakannut sitä yöllä vasaralla. Varastotyö ei ole nuorten hommaa, mutta ei siitä sen enempää.
”Herätinkö minä?” äiti kysyi. Aina sama kysymys, vaikka tietää vastauksen.
”Etkö sinä nuku koskaan?”
”Minä ajattelin vaan, että mitä tehdään tänään. Tuleeko lapset?”
Hieron ohimoita. Ikkunan takana lokakuinen sää oli harmaa kuin peltikatto, ja naapurin koira haukkui jotain pyöräilijää. Keittiössä oli eiliset tiskit, koska ilta oli mennyt siihen että katsoin kaksi jaksoa ruotsalaista dekkaria ja nukahdin sohvalle. En jaksanut.
”Ei tule. Anu hakee ne vasta tiistaina.”
”Mutta sehän on viikonloppu. Lasten pitäisi olla isänsä kanssa viikonloppuna.”
”Äiti. Me sovittiin näin. Anulla on töitä, minä olen yövuorossa. Ei tässä ole mitään ihmeellistä.”
Hiljaisuus. Sitten se huokaus, joka tarkoittaa että minä olen se poika joka ei koskaan ymmärtänyt mitään. Äiti on tehnyt saman huokauksen niin kauan kuin muistan. Isän kuoleman jälkeen siitä tuli syvempi, merkitsevämpi, kuin hän olisi saanut siihen jotenkin enemmän oikeutta.
”Sinä et soita koskaan ensimmäisenä”, hän sanoo.
Tämä on se kohta jossa minun pitäisi sanoa jotain. En sano. Lasken puhelimen hetkeksi syliin, katson käsiäni. Oikean peukalon kynnen alla on mustelma, jostain laatikosta töissä. Neljätoista vuotta varastolla, ja äiti puhuu kuin olisin yhä se viisitoistavuotias joka ei viitsinyt tiskata.
”Kuule”, sanon. ”Minulla on nyt vähän huono hetki. Soitetaanko myöhemmin?”
”Aina sinulla on huono hetki. Minä vaan ajattelin, että jos nähtäisiin. Voisin laittaa lihakeittoa.”
Keitto. Tietenkin. Äiti ei pyydä anteeksi, hän tarjoaa keittoa. Lihakeittoa, jossa on liikaa suolaa ja perunoita, ja jota pitää syödä hänen keittiössään, missä seinällä on isän valokuva vuodelta yhdeksänkymmentäyhdeksän. Isä nuorempana kuin minä nyt.
”En pääse tänään”, sanon. ”Olen väsynyt.”
”Sinä olet aina väsynyt. Ehkä sinun pitäisi käydä lääkärissä.”
”Ehkä.”
Lopetan puhelun. Puhelin jää käteen, näyttö himmenee. Huomaan että olen puristanut sitä niin lujaa että sormiin jäi valkoiset jäljet. Olen neljäkymmentäkaksi ja minulla on äiti joka laskee puheluita kuin kuponkeja: minä soitin, sinä et soittanut. Minä kutsuin, sinä et tullut. Minä olen se joka punnitsee meidän suhteemme ja toteaa joka kerta että vaa'assa on väärä määrä rahaa.
Se ei ollut aina näin.
Äiti jäi leskeksi kun minä olin kaksikymmentäneljä. Isä kuoli äkillisesti, aivoinfarkti työpaikalla, keskellä helmikuuta. Sinä talvena äiti soitti minulle joka ilta ja minä vastasin, koska tiesin että hän istui yksin siinä kerrostalossa ja tuijotti televisiota jota ei katsonut. Söin hänen luonaan kolme kertaa viikossa. Kannoin hänelle lehtiä postilaatikosta, vaikka se oli alakerrassa.
Sitten tuli Anu. Sitten lapset, Verneri ja Iida, nyt seitsemän ja viisi. Sitten työt, vuokrat, päiväkodit, ero. Ja jossain siinä kaikessa puhelut äitille lyhenivät. En huomannut sitä itse. Hän huomasi.
”Sinä et tarvitse minua enää”, hän sanoi kerran, kun olin lähdössä hänen luotaan joulupöydästä aikaisin, koska lasten piti mennä Anun vanhemmille. Seison eteisessä takki päällä, lapset jo rapussa, ja äiti seisoi keittiön ovella niin pienessä roolissa että minua melkein itketti. Mutta en sanonut mitään. Sanoin: ”Nähdään viikolla.” Sitten ovikello soi alakerrassa ja lapset huusivat jotain ja minä lähdin.
Nyt, sunnuntaiaamuna, istun keittiön pöydän ääressä ja katson puhelinta edelleen kädessäni kuin se olisi joku todiste. Kahvi on kylmää. En jaksanut keittää uutta. Ikkunan takana naapurin koira on hiljentynyt ja taivaalta tulee vettä, sellaista kylmää tihkua joka menee luihin asti.
Yritän muistella, milloin viimeksi soitin äidille ensimmäisenä. Kesäkuussa? Toukokuussa? Hänen syntymäpäivänään kuitenkin. Se oli heinäkuussa, kuudes päivä. Olin ostanut hänelle amarylliksen, koska Anu sanoi että hän pitää amarylliksista, ja soitin töistä tauolla. Äiti vastasi toisella hälytyksellä, ja sen äänestä tiesin että hän oli odottanut puhelinta koko aamun. Se oli heinäkuussa. Nyt on lokakuu.
Neljä kuukautta.
Mietin, tekisikö mieli soittaa takaisin ja sanoa että tule sitten, tee se keitto. Mutta jostain syystä en. Jostain syystä istun vaan siinä ja mietin sitä huokausta puhelimessa. Kuinka monta kertaa hän on huokaissut silleen elämässäni? Tuhat? Kaksi tuhatta? Ja jokaisella kerralla se on merkinnyt että minä en riitä.
Yövuoro oli raskas. Erä trukkilavoja tuli väärin pakattuina ja esimies huusi jostain inventaariosta ja minä jäin ylitöihin puoli tuntia ilman korvausta, koska se on firman tapa. Ajoin kotiin pimeässä, väsymys sellaisena sumuna silmissä että jouduin pysähtymään Kehä III:n liittymään ja hengittämään syvään ennen kuin uskalsin jatkaa. En halunnut riidellä äidin kanssa aamulla. Halusin nukkua.
Puhelin piippaa. Viesti. Anu: ”Hei, tuun hakee lapset jo maanantaina aamulla, onko ok?” Vastaan peukulla. Ok.
Sitten toinen viesti. Äiti: ”Laitoin sinulle sähköpostia. Katso kun ehdit.”
Avaan sähköpostin. Otsikko: ”Ajatuksia”. Viestissä on kuva isästä ja minusta mökillä, joskus 90-luvun alussa, ja sen alla teksti: ”Olen miettinyt että sinun pitäisi saada mökki. Se on sinun perintöäsi. Tehdään testamentti.”
Tuijotan ruutua. Mökki. Isän mökki Saimaalla, Haukiveden rannalla, se paikka missä vietin joka kesän yhdeksänvuotiaasta kuuteentoista. Punamultainen tupa, sauna rannassa, laituri joka natisi. Äiti ei ole käynyt siellä vuosiin, koska jalat eivät kestä ja koska siellä on liikaa muistoja. Nyt hän tarjoaa sitä minulle.
Ja silti en osaa iloita. Mietin vaan, mitä tämä viesti tarkoittaa. Onko se kädenojennus vai joku testi? Pitääkö minun nyt soittaa ja kiittää, ja jos kiitän liian vähän, niin tuleeko siitä uusi huokaus? Uusi merkintä minun tililläni, joka on aina miinuksella: poika joka ei soita, ei tule käymään, ei rakasta tarpeeksi.
Seison keittiössä ja katson puhelinta. Vettä valuu ikkunaa pitkin. Kahvi on jäähtynyt kokonaan. Ja sitten, jostain syystä, teen jotain mitä en suunnitellut: avaan kalenterin ja merkitsen tälle päivälle yhden ajan. Kello kaksi. Kerava. Äiti.
Sitä en tiedä vielä, että kun menen sinne, ensin keitto, sitten se vanha keskustelu. Ja vasta myöhemmin, paljon myöhemmin, asia joka muuttaa kaiken.
—
Keitto oli liian suolaista, niin kuin aina. Istuttiin äidin keittiössä, radio auki matalalla, joku lauantaipäivän urheilulähetys jossa puhuttiin hiihtäjistä vai oliko se suunnistus. En kuunnellut. Söin leipää ja yritin olla katsomatta isän valokuvaa seinällä, mutta sehän siinä oli, suoraan minua vastapäätä, isä kaksikymmentä vuotta sitten samassa keittiössä missä nyt istuin. Sillä oli sellainen puolihymy, jota en enää omilta kasvoiltani löydä.
”Se mökkijuttu”, sanoin lopulta. ”Mitä sinä tarkoitat?”
Äiti laski lusikan lautaselle. Hänellä on sama tapa kuin aina: pyyhkiä suu serviettiin ennen kuin puhuu vaikeista asioista, ikään kuin siisteydestä tulisi jotain puhtautta siihen mitä sanoo.
”Minä tarkoitan että minä olen seitsemänkymmentäkolme. Eikä minulla ole ketään muuta.”
”On sinulla. Minä.”
”Sinä et tarvitse minua.”
Se tuli niin nopeasti, niin harkitusti, että ymmärsin hänen miettineen sitä pitkään. Ei se ollut syytös. Se oli toteamus, hänelle itselleen yhtä selvä kuin se että ulkona sataa.
”Se ei pidä paikkaansa.”
”Sinä et soita koskaan ensimmäisenä.”
”Se ei ole sama asia.”
”Minusta se on.”
Istuttiin hetki hiljaa. Radio selosti jotain tuloksia. Äiti tuijotti lautastaan, minä ikkunasta ulos, missä pihan koivut olivat pudottaneet lehtensä ja joku naapurin lapsi ajoi pyörällä lätäkköön niin että roiske lensi.
”Minä en osaa selittää”, sanoin. ”Minulla on niin paljon. Työ, lapset, kaikki. En minä sinua tahallani unohda.”
”Minä tiedän. Mutta minulla on ikävä sinua.”
Se oli ensimmäinen kerta vuosiin kun äiti sanoi sen suoraan. Minulla on ikävä sinua. Ei valitusta, ei huokausta. Vain lause, joka oli odottanut hänessä pitkään.
Sanoin: ”Minä tulen useammin.”
”Niin sinä sanot aina.”
”Tällä kertaa oikeasti.”
Hän katsoi minua. Ja sitten teki jotain mitä en odottanut: nousi, meni makuuhuoneeseen, toi sieltä kansion. Sininen kansio, jonka kannessa luki isän käsialalla ”Mökki”. Laski sen pöydälle minun eteeni.
”Tee se nyt”, hän sanoi. ”Ei sitä tiedä, kauanko minä jaksan.”
Avasin kansion. Sisällä oli kauppakirja vuodelta -87, isän ostama mökki, hinta sata neljäkymmentä tuhatta markkaa. Sen päällä osakekirja, jonka mukaan mökki ja tontti olivat isän nimissä. Ja välissä paperi, jota en ollut koskaan nähnyt: testamentin luonnos, jonka isä oli kirjoittanut käsin vuosi ennen kuolemaansa. Siinä luki selvällä käsialalla: ”Saimaan mökki siirtyy pojalleni Tommille.”
Tuijotin paperia. Jossain vaiheessa radio vaikeni hetkeksi, tai sitten en vaan kuullut. Sormet tuntuivat paksuilta.
”Mikset sinä ole näyttänyt tätä minulle aikaisemmin?”
”Minä halusin että sinä kysyisit.”
Katsoin häntä. ”Mitä?”
”Että sinä kysyisit, mitä isä toivoi. Minä halusin tietää, välitätkö sinä mistään muusta kuin omista asioistasi.”
Päässä heitti. Aamuinen väsymys, keitto, isän käsiala siinä pöydällä, äidin ääni joka kantoi jotain mitä en osannut nimetä. Ja sitten se nousi, se vanha kiukku, se joka on ollut minussa teini-iästä lähtien: tunne että minä en saa koskaan olla väsynyt, minä en saa koskaan epäonnistua, minä olen aina se joka on liian vähän.
”Sinä teet tästä testin”, sanoin. ”Mökkikin on sinulle vain tapa mitata minua.”
”Se on perintö.”
”Se on sinun vallankäyttöäsi. Sinä tarjoat, mutta minun pitää ansaita se. Milloin minä olen ansainnut mitään sinun silmissäsi?”
Äidin leuka kiristyi. Hän laski kädet pöydälle, sormet ristissä kuin koulutyttö, mutta ääni oli kylmä.
”Sinä olet minun poikani. Se on ansainnut.”
”Mutta sinä et koskaan sano sitä. Sinä vaan huokaat ja soitat seitsemältä aamulla ja lasket puheluita.”
”Koska minulla on ikävä.”
”Etkä voi soittaa kello kymmenen illalla?”
”Sinä olet aina töissä.”
”Minä nukun yövuoron jälkeen. Olen sanonut.”
Hiljaisuus. Seisoin puoliksi ylös, tuoli kaatui taakse mutta en nostanut. Äiti istui paikallaan, ja näin että hänen silmäkulmassaan oli jotain kosteaa mutta se ei valunut. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Minä en ole nukkunut kunnolla kuuteen kuukauteen. En minä soita sinulle pilalle. Minä soitan koska minä pelkään että kuolen yksin.”
En sanonut mitään. Jossain alakerrassa naapurin ovi pamahti. Joku huusi rapussa. Äiti painoi kädet kasvoilleen, mutta ei itkenyt, vaan hengitti sellaista pinnallista hengitystä joka tuntui huoneen toiselle puolelle.
Istuin takaisin. Nostin tuolin. Otin kansion käsiini ja suljin sen. Sitten sanoin:
”Minä otan sen. Ja minä soitan joka päivä. Kello yhdeksän illalla. Jos et vastaa, soitan uudestaan. Ja jos et silloinkaan vastaa, tulen käymään.”
Hän nosti kasvot käsistään. Katsoi minua. Ja sanoi:
”Aloitetaan tänään.”
—
En soittanut yhdeltätoista. En ollut kotona. Kävelin sen neljätoista kilometriä Vantaalta Keravalle, koska pää tuntui siltä että se tarvitsi kylmää ilmaa. Asfaltti oli märkä, joku bussi pyyhki ohi ja roiskutti kuralammikon takkini helmaan. En välittänyt.
Mietin mökkiä. En ollut käynyt siellä seitsemääntoista vuoteen. Se oli se aika jonka olin rakentanut itseni ympärille niin tiiviisti etten ollut huomannut. Seitsemäntoista vuotta. Samaan aikaan olin ehtinyt mennä naimisiin, saada kaksi lasta, erota. Isä oli kuollut, äiti oli jäänyt yksin. Mökki oli jäänyt.
Kävelin Kehä III:n yli, jalkakäytävä oli pelkkää loskaa. Kenkä vuoti vasemmasta kärjestä. Ajattelin sitä testamentin luonnosta, isän käsialaa, sitä määrätietoista tapaa jolla hän kirjoitti pilkut. Miksi hän ei ollut kertonut minulle? Vai oliko hän yrittänyt? En muistanut.
Kun pääsin äidin talolle, oli pimeää. Joku oli laittanut pihalle kynttilän, ehkä rapussa asuva vanha mies joka juhli jotain. Aamuyö, ja koko talo nukkui. Katsoin puhelinta. Kello oli 23:58. Istuin rappukäytävään ja otin puhelimen esille. Näpyttelin äidin numeron. Sormi jäi soittonapin päälle kaksi sekuntia, kolme. Sitten painoin.
Hän vastasi toisella hälytyksellä.
”Tommi.”
”En soittanut yhdeltätoista. Olen pahoillani.”
”Minä tiesin että soitat.”
”Istu tässä rapussa.”
Hiljaisuus. Sitten äiti kysyi, hyvin hiljaa: ”Tulisitko aamulla käymään? Minä en ole nukkunut.”
”Minä tulen. Mutta nyt mene nukkumaan.”
”Sinäkin.”
En lopettanut puhelua heti. Kuulimme toistemme hengityksen, ja se riitti. Sitten hän laski. Minä istuin siinä pimeässä portaikossa ja katsoin sitä kynttilää pihalla kunnes se paloi loppuun.
—
Puoli vuotta myöhemmin, keväällä, äiti seisoi laiturilla Saimaalla ja minä näytin hänelle milloin jäät lähtivät. Hänellä oli punainen villatakki ja liian isot saappaat, ja hän nauroi kun melkein kompastui. Se oli se päivä kun mökki siirtyi minun nimiini, asiakirjat allekirjoitettuina Oulun käräjäoikeudessa etänä, ja äiti sanoi: ”Nyt sinä voit tuoda lapset tänne joka kesä.”
Soitan hänelle joka ilta. Kello yhdeksän. Joskus kolme minuuttia, joskus tunti. Viime viikolla hän sanoi, ihan ohimennen: ”Sinä et soittanut keskiviikkona. Muistatko miksi?”
En muistanut. Se oli varmaan työ. Mutta sanoin: ”Soitan huomenna tuplasti.”
Hän nauroi. Ja se oli se ääni, jota en ollut kuullut isän kuoleman jälkeen.
