Kirsti seisoo vaatekaapin edessä Fleminginkadun kaksiossa, ja hihat haisevat vielä sisarelta — vanhalta hikelta ja Chanelilta, joka on jo melkein haihtunut. Muuttomiehet odottavat porraskäytävässä, tupakka suussa, joku heistä naputtaa jalallaan rytmiä joka ei kuulu mihinkään. Kirsti vetää ulos villapaidan, sitten toisen, ja kolmannen alta putoaa lattialle vanha teatteriohjelma, jonka kansi on pehmennyt käsittelystä. Hän kumartuu poimimaan sen ja siitä tipahtaa kirjekuori.
— Mitä sä siinä nyt taas löysit, huutaa yksi muuttomiehistä käytävästä.
— Ei mitään, Kirsti sanoo, vaikka ei vielä tiedä.
Kuoressa on Suomen Yhdyspankin paperi, vuodelta 1979. Antin nimi on siinä, tilinumero, ja summa joka kasvaa rivi riviltä: kolmesataa markkaa, sitten neljäsataa, sitten taas kolmesataa — joka kuukausi, kolme vuotta putkeen. Kirsti istuutuu tyhjän vuoteen laidalle, paperi käsissään, ja laskee summat uudelleen niin kuin ne voisivat muuttua toisella laskukerralla. Kahdeksantoista tuhatta markkaa. Hän ei ole kertonut tästä kenellekään, ei Liisa, ei kukaan.
*
Kolme vuotta aiemmin, kesäkuun aamuna, Liisa seisoi Hakaniemen torilla ja katsoi kalakauppiasta punnitsemassa silakoita. — Kilo riittää, hän sanoi, ja kauppias tunnisti hänet mutta ei sanonut mitään, koska Liisa oli pyytänyt sitä ensimmäisellä kerralla, kolme kuukautta sitten.
— Sama määrä ku eilen, kauppias mutisi ja kääri kalat paperiin.
Liisa maksoi tasarahalla, otti paperikassin ja käveli torin poikki kohti pankkia, joka avasi kello yhdeksän. Hän seisoi jonossa muiden asiakkaiden joukossa, silakkakassi kädessään, ja kun vuoro tuli, hän työnsi tiskin yli lomakkeen ja sanoi virkailijalle:
— Antti Vainikka. Kolmesataa markkaa tähän kuuhun.
Virkailija leimasi paperin eikä kysynyt mitään. Liisa pisti kuitin käsilaukkuunsa silakkapaketin viereen ja käveli kotiin Fleminginkadulle, missä Antti odotti häntä keittiön pöydän ääressä, koululaukku vielä selässä, syömässä leipää seisaaltaan jääkaapin ovi auki.
— Äiti, mä lähen Markun kaa pyörällä, poika sanoi suu täynnä.
— Syö ensin loppuun, Liisa sanoi ja alkoi purkaa silakoita jääkaappiin.
Antti oli jo ovella, laukku heilahtaen, kun Liisa huusi perään: — Ootsä koulun jälkeen kotona?
— Joo joo, poika huusi eikä kääntynyt.
*
Syyskuussa Liisa seisoi Lyonin kuvauspaikalla valojen alla, kun joku tuli hakemaan häntä sivuun. Puhelin oli hotellin vastaanotossa, linja rätisi, ja toisessa päässä joku puhui suomea liian nopeasti, liian sekavasti, ja Liisa toisti kolme kertaa — mitä, mitä sä sanoit, sano uudestaan — ennen kuin sanat asettuivat paikoilleen.
Lentokentälle hän ei ehtinyt istua alas. Hän seisoi lähtöselvityksessä ja pyöritteli passiaan käsissään, käänsi sitä ympäri, avasi sen ja sulki uudelleen, vaikka virkailija oli jo tarkistanut sen kertaalleen. Koneessa hän kaivoi laukustaan kynän ja lehden reunuksen ja alkoi kirjoittaa, mutta ensimmäisen rivin jälkeen käsi pysähtyi eikä lähtenyt enää liikkeelle. Hän piti kynää sormiensa välissä koko loppulennon, avaamatta sitä uudelleen.
Helsingissä hän ei enää mennyt Hakaniemen torille silakkaostoksille samaan aikaan kuin ennen. Naapurit huomasivat sen ensin — nainen joka oli tullut joka aamu kello yhdeksän, alkoi tulla milloin sattuu, joskus vasta iltapäivällä, joskus ei ollenkaan. Talon alakerran kioskin myyjä pani merkille, että savukeaskeja meni nyt kaksi päivässä yhden sijaan, ja että Liisa alkoi jättää vaihtorahat pöydälle ilman että pyysi niitä takaisin, mikä ei ollut hänelle ollut tapana.
*
Kesäkuussa 1982, kun sisar oli jo haudattu, Jean-Marc soitti Kirstille Pariisista. Puhelinlinja rahisi.
— Hän kirjoitti mulle viimeksi maaliskuussa, Jean-Marc sanoi. — En vastannu tarpeeks nopeesti.
Kirsti ei sanonut mitään pitkään aikaan, kuunteli vain linjan surinaa ja miehen hengitystä toisessa päässä maailmaa. Lopulta hän sanoi:
— Se ei ollu susta kiinni.
Jean-Marcin avoin kirje ilmestyi ranskalaisessa lehdessä viikkoa myöhemmin, ja Kirsti luki sen kahvipöydässä, kuppi jäähtymässä vierellä, sormi liu'uttaen rivi riviltä alaspäin. Hän ei itkenyt sitä lukiessaan. Hän taittoi lehden kokoon ja pani sen laatikkoon, jossa säilytti muutakin.
*
Pankissa, marraskuun harmaana aamuna, Kirsti työnsi tiskin yli perunkirjoituspaperit ja Yhdyspankin tilikirjan.
— Tää tili siirretään Lastenklinikan tapaturmaosastolle, hän sanoi. — Koko summa.
Virkailija näppäili numeroita, tulosti kuitin, leimasi sen ja ojensi paperin Kirstille sanomatta mitään muuta kuin: — Allekirjoitus vielä tähän.
Kirsti kirjoitti nimensä, otti kuitin ja käveli ulos pankista syyskylmään, paperi puristettuna käteen niin että reuna taittui. Kotona hän avasi laatikon, jossa Liisan kesken jäänyt kirje jo makasi — muutama rivi Antille, loput tyhjää paperia — ja pani pankkikuitin sen viereen. Hän sulki laatikon kannen ja jätti sen kiinni.
