Nimeni on Antero Vainio, olen neljäkymmentäkolme vuotta ja rakennan taloja — pieni rakennusliike Tampereella, kolme kaveria töissä, yksi kuorma-auto ja lainaa pankille enemmän kuin haluaisin myöntää. Kerron tämän tarinan omalta puoleltani, koska luulen että jokainen, joka on kuullut sen Marjatan suusta, kuvittelee minut hirviöksi. En ole. Olin vain väsynyt mies, joka teki jotain, mitä en osaa enää perustella itselleni kunnolla — mutta yritän silti.
Marjatta on vaimoni. Olimme naimisissa yksitoista vuotta. Ja Sanna — Sanna oli hänen paras ystävänsä lukiosta asti, se joka piteli Marjatan kättä joka kerta kun hedelmöityshoito ei onnistunut, se joka toi meille keittoa niinä viikkoina kun talo oli hiljainen kuin hautausmaa. Minä ja Sanna emme suunnitelleet mitään. Se vain tapahtui, hitaasti, kahden ihmisen välillä jotka molemmat kannattelivat samaa surua eri suunnista.
Se ilta lokakuussa, kun Marjatta löysi kuvat kannettavaltaan — sairaalan VIP-huone Tampereen yliopistollisessa, minä kahden vastasyntyneen vieressä, Sanna olkapäätäni vasten — se ilta ei ollut minulle yllätys niin kuin hänelle. Olin odottanut sitä paljastumista kahdeksantoista kuukautta, ja kun se lopulta tuli, tunsin ennen kaikkea helpotusta. En häpeää. Se hämmensi minua itseänikin silloin.
Kun tulin kotiin puoli kahdelta yöllä, hän istui ruokapöydän ääressä, tietokone auki, kylmä teekuppi vieressä — se sama paksuseinäinen savikuppi, jonka hänen mummonsa oli tehnyt pottukurssilla joskus kahdeksankymmentäluvulla. Katsoin kuvia ruudulta ja sanoin suoraan: ei ole enää mitään syytä piilotella. Hän kysyi, ovatko lapset minun. Sanoin että ovat, tyttö ja poika, ja kuulin itse äänessäni jotain, mitä en ollut halunnut sinne — ylpeyttä. En osannut silloin erottaa, olinko ylpeä lapsista vai siitä, että olin vihdoin joku, jolla oli jotain mitä Marjatalla ei ollut.
Se oli väärin sanottu. Tiedän sen nyt.
Yritin selittää, että emme suunnitelleet romanssia, että molemmat vain säälimme häntä, että avioliittomme oli ollut näennäinen jo vuosia. Kuulin itse, miten se kuulosti — kuin diplomaatti, joka myy petoksen hyveenä. Mutta osa siitä oli totta minulle: emme puhuneet enää mistään muusta kuin hedelmöityshoidoista ja laskuista. Talo oli kuin odotushuone, jossa kukaan ei koskaan kutsuttu sisään.
Sitten hän kysyi, mitä oikeastaan haluan. Sanoin: avioero. Ja sitten — tässä kohtaa en enää voi puolustaa itseäni — sanoin, että haluan myös reilun jaon yrityksen omistuksesta. Vektori Turva Oy, kyberturvayhtiö jonka hänen isoäitinsä oli rakentanut veloista lähes tyhjästä ja jonka arvo nyt oli yli kolmesataa miljoonaa euroa. Olin ollut siellä kehitysjohtajana kuusi vuotta, hyvällä palkalla, mutta viimeisen puolen vuoden ajan olin kaivanut sisäisiä raportteja, kysellyt yhtiörakenteesta, ehdottanut "riippumatonta arviointia" yhtiön kasvusta avioliittomme aikana. Sanna, joka on rahoitusanalyytikko, oli se joka ehdotti sitä arviointia minulle ensimmäisenä — kahvipöydässä, ihan huomaamattomasti, kuukausia ennen kuin Marjatta löysi mitään.
Vaadin neljäkymmentä prosenttia. Sanoin sen ääneen siinä ruokasalissa, konjakkilasi kädessäni, selkä takassa lämpimänä. Kuulin itsestäni jonkun, joka on jo laskenut kaiken valmiiksi. Ja rehellisesti — osa minusta uskoi ansaitsevani sen. Olin rakentanut siltoja asiakkaisiin, istunut neuvotteluissa, tehnyt työtä joka näytti yhtiön kasvun taustalla. Mutta en ollut omistaja. En ollut koskaan ollut.
Marjatta ei huutanut. Se oli pahempaa kuin huutaminen. Hän kysyi, kuka oli allekirjoittanut sen "riippumattoman" arvion. Sanoin ettei se ollut tärkeää. Hän kysyi uudestaan, tyynesti, ja minä sanoin lopulta: Sanna koordinoi asiantuntijaryhmää. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi jotain, mitä en unohda: "Nainen, jonka kanssa nukut, allekirjoittaa raportin, joka ratkaisee kuinka paljon rahaa saan yrityksestäni, jonka mummoni rakensi. Ja sinä tulit tänne kertomaan minulle tämän ylpeänä."
En osannut vastata siihen mitään.
Seuraavat viikot olivat sotaa, jota en osannut ennakoida. Olin kuvitellut Marjatan romahtavan, itkevän, ehkä anelevan minua takaisin niin kuin olin nähnyt hänen tekevän aiemminkin kun asiat menivät pieleen. Sen sijaan hän muuttui joksikin, jota en tunnistanut — kylmäksi, tarkaksi, kärsivälliseksi tavalla joka pelotti minua enemmän kuin mikään huuto olisi pelottanut. Hän oli oppinut sen isoäidiltään, sanoi hän minulle kerran puhelimessa, lähes ohimennen: "todellinen voima ei näy silloin kun olet huipulla. Se näkyy silloin kun sinua isketään selkään ja jatkat silti strategista ajattelua verta vuotaen."
Yhtiön hallitus — kuusi ihmistä, joista tunsin puolet henkilökohtaisesti kymmenen vuoden takaa — kutsuttiin koolle marraskuun puolivälissä. Marjatta oli tilannut oman, riippumattoman tilintarkastuksen ulkopuoliselta toimistolta Helsingistä, ei siltä ryhmältä jota Sanna oli "koordinoinut". Uusi raportti osoitti mustaa valkoisella jotain, jota en ollut ottanut huomioon: suurin osa yhtiön arvonnoususta oli tapahtunut kahden suuren kansainvälisen sopimuksen kautta, jotka Marjatta itse oli neuvotellut henkilökohtaisesti Saksassa ja Alankomaissa — ilman minua, ilman minun "siltojani". Minun roolini oli ollut todellinen, mutta se oli ollut palkattu rooli, ei omistajan rooli. Kehitysjohtajan sopimuksessani, jonka olin itse allekirjoittanut kuusi vuotta aiemmin, oli selvä ehto: mitään osuutta yhtiöstä ei synny avioliiton kautta, koska osakkeet oli merkitty erillisomaisuudeksi jo ennen häitämme, isoäidin testamentin ehtona.
Se kokous pidettiin yhtiön neuvotteluhuoneessa Hervannassa, lasiseinäisessä tilassa jonka ikkunoista näkyi harmaa marraskuinen taivas ja parkkipaikka täynnä märkiä autoja. Minä istuin pöydän toisessa päässä juristini kanssa, joka oli varoittanut minua jo etukäteen ettei minulla ollut vahvaa asemaa. Marjatta istui vastapäätä, kansio edessään — ei mikään dramaattinen, vain harmaa muovikansio, sellainen mitä ostaa mistä tahansa Tokmannista kolmella eurolla. Hän avasi sen ja luki ääneen kaksi kohtaa: avioehtosopimuksemme kohdan yhdeksän, jonka olin allekirjoittanut häitä edeltävänä iltana lähes lukematta sitä, ja työsopimukseni kohdan, joka kielsi eturistiriidat "läheisen henkilön" kanssa liiketoimissa jotka koskivat yhtiön arvonmääritystä. Sanna oli asemansa vuoksi juuri sellainen läheinen henkilö.
Hallitus äänesti yksimielisesti: minun työsuhteeni päättyi välittömästi, ilman erokorvausta, sopimusrikkomuksen perusteella. Sanna menetti kaikki toimeksiantonsa alan yrityksiltä, kun tieto eturistiriidasta levisi — ei Marjatan levittämänä, vaan ihan yksinkertaisesti siksi että Suomen kyberturva-ala on pieni piiri ja ihmiset puhuvat.
Avioerossa sain sen, mihin minulla oikeasti oli oikeus: puolet yhteisestä asunnosta Kalevassa ja tasaosuuden yhteisistä säästöistä, yhteensä noin yhdeksänkymmentäviisituhatta euroa. En saanut mitään Vektori Turvasta. En yhtään osaketta, en yhtään prosenttia.
Viimeinen kerta kun näin Marjatan kasvokkain oli asianajotoimistossa Tampereen keskustassa, tammikuussa, kun allekirjoitimme viimeiset paperit. Hän ei katsonut minua vihaisesti. Hän ei katsonut minua juuri mitenkään — allekirjoitti, ojensi kynän notaarille, ja sanoi asianajajalleen jotain lapsista, joita minä ja Sanna kasvatamme nyt kaksin: että hän toivoo heille hyvää, koska he eivät ole tehneet mitään väärää. Sitten hän nousi ja lähti, eikä katsonut taakseen.
Puoli vuotta myöhemmin sain tietää sattumalta, vanhalta kollegalta yhtiöltä, että Marjatta oli siirtänyt kahdeksan prosenttia omista henkilökohtaisista osakkeistaan työntekijöiden osuusrahastoon — sille samalle tiimille, jonka kanssa olin istunut neuvotteluissa ja jota olin luullut auttavani. Ei minulle, ei minun perinnökseni. Hän oli yksinkertaisesti päättänyt, ettei rahan tarvitse jäädä sinne minne petos oli yrittänyt sitä viedä.
