Minä olen hoitanut Annikki Kettusta neljä vuotta. Sairaanhoitaja Rovaniemeltä, kunnallisesta kotihoidosta. Tiedän, että moni puhuu tällaisista ihmisistä kuin he olisivat pelkkä työ, mutta Annikki oli eri asia. Kahdeksankymmentäneljä vuotta, selkä joka ei enää taipunut, mutta pää kuin terävä veitsi. Hän asui pienessä kerrostalossa Rantavitikalla, ja keittiön ikkunasta näkyi Kemijoen mutka, joka jäätyi marraskuussa ennen kuin lumi edes pysyi maassa.
Talvi oli pahin. Kun pakkanen painui alle kolmenkymmenen, Annikki ei päässyt ulos ollenkaan. Minä kuljin siellä kolme kertaa viikossa, autoin aamupalan kanssa, jaoin lääkkeet annostelijaan, vaihdoin haavan siteen. Se haava ei koskaan parantunut kunnolla. Jalkapohjassa, diabeetikon haava, sellainen joka pysyi kosteana ja sitkeänä kuin itsepäinen lapsi.
Ja aina, joka ikinen kerta, oven avatessani eteisessä odotti sama asia: pieni pahvilaatikko kenkätelineellä. Siinä oli kolmea eri suklaata, Fazerin Sinistä, Wiener Nougatia ja niitä pieniä Marianne-karkkeja. Annikki ei itse syönyt makeaa, syy oli sokeri. Mutta hän osti niitä silti. Joka viikko. Omalla eläkkeellään, joka ei ollut suuri, ja maksoi ne apteekin kulmalta, jossa hän oli asioinut neljäkymmentä vuotta.
Se oli hänen tapansa sanoa kiitos. Ei koskaan puhuttu siitä. Minä otin laatikon, sanoin "huomiseen" ja lähdin. Kerran kysyin, miksi. Hän katsoi minua ja sanoi: "Koska sinä tulet takaisin."
Marraskuun yhdestoista päivä, tiistai. Minun vuoroni alkoi seitsemältä. Ulkona satoi räntää, sellaista joka tarttuu kasvoihin kuin märät neulaset. Kun pääsin Annikin ovelle, huomasin heti: kenkätelineellä ei ollut laatikkoa. Eteisessä oli pimeää, vaikka kello oli vasta aamupäivällä. Sisällä seisoi nainen, jota en ollut koskaan tavannut. Musta takki, hiukset poninhännällä, kasvoilla sellainen asenne kuin hän omistaisi koko taloyhtiön.
"Kuka te olette?" hän kysyi.
"Sairaanhoitaja. Kunnallisesta." Näytin henkilökorttini, mutta hän ei edes katsonut sitä. "Kuka te olette?"
"Minä olen Katariina. Annikin tytär."
Neljä vuotta. Minä olin käynyt siinä asunnossa yli kuusisataa kertaa, ja nyt vasta opin, että Annikilla oli tytär. Katariina asui Helsingissä, hän selitti, mutta oli nyt tullut "hoitamaan asioita". Hän lausui sanan "asioita" niin, että siinä kuului rahansiirto ja perunkirjoitus, ei mikään hoiva.
Annikki istui keittiössä, selkä ikkunaan päin. Hän oli pukenut päälleen sen villatakin, jonka hihat olivat liian pitkät. Hän piti käsiään sylissä, sormet ristissä. Kun astuin sisään, hän käänsi päänsä ja sanoi aivan rauhallisesti:
"Minä en tarvitse tänään lääkkeitä."
Katariina seisoi tiskipöydän edessä. "Äiti tarvitsee. Mutta ei kotihoidon ruokalistalla. Meillä on nyt perheasiat hoidossa." Hän puhui minulle kuin olisin tullut myymään ovikello. "Te voitte lähteä."
Sanoin, että ilman lääkkeitä Annikin verensokeri nousee, haava tulehtuu, ja tiedätte itse, mitä siitä seuraa. Katariina kuunteli leuka koholla, sitten hän otti keittiön pöydältä mapin, sellaisen A4-kokoisen mustan. "Tässä on edunvalvontapäätös. Käräjäoikeudesta. Minä hoidan äidin rahat ja asumisen."
En nähnyt paperia kunnolla. Mutta näin Annikin. Hän käänsi päänsä ikkunaan päin. Joki siinä takana virtasi, musta ja kylmä, ja taivaalla ei ollut yhtään mitään.
"Lähden," sanoin. "Tulen huomenna."
Katariina avasi eteisen oven. "Ei tarvitse."
Suljin oven itse. Aulassa haisi märkä kura ja hapankaali. Nousin autoon, kirjoitin raportin. Käynnin tila: keskeytetty. Syy: omaisen kielto.
Kolme viikkoa. Minä en saanut mennä sinne. Kotihoito siirsi Annikin toiselle tiimille, sitten lakkautti käynnit kokonaan. Soitin kerran, Katariina vastasi. "Äiti muuttaa palvelutaloon," hän sanoi ja lopetti puhelun ennen kuin sain kysyä, mihin.
Mutta minä tiesin yhden asian, jota Katariina ei tiennyt. Kelan etuudet ja eläkkeen maksatus eivät lopu silloin, kun omainen haluaa. Annikki oli saanut vammaistukea kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi hänellä oli hoitotuki. Yhteensä seitsemänsataaneljäkymmentä euroa kuussa. Se raha tuli tilille riippumatta siitä, kuka seisoi keittiössä. Enkä minä ollut ainoa, joka oli nähnyt Katariinan mapin.
Joulukuun toinen päivä. Pakkanen oli lauhtunut nollaan, kadut olivat loskaa. Minä olin jo lopettamassa vuoroa, kun puhelin soi. Tuntematon numero. Vastasin.
"Täällä on Katariina Kettunen." Ääni oli kireä, ei enää niin leuka koholla. "Äiti on sairaalassa. Lapin keskussairaalassa."
"Mitä tapahtui?"
"Verensokeri. Ja se jalka." Tauko. "Teholla."
Kysyin, miksi hän soitti minulle. Neljä vuotta, ja nyt tämä nainen, joka oli heittänyt minut ovesta kuin kulkukoiran, etsi minua puhelimella. "Koska te olette ainoa, joka tietää, miten hänen lääkkeensä menevät," hän sanoi. "Ja minä tarvitsen jonkun, joka osaa puhua hoitajille."
Istuin autossa parkkipaikalla, moottori sammutettuna. Tuulilasiin satoi räntää, pyyhkijät olivat jäätyneet. Katsoin viereiselle penkille. Siinä oli se pieni pahvilaatikko, jonka olin saanut Annikilta viimeisenä käyntipäivänä. Se oli jäänyt autoon. Fazerin Sininen, Wiener Nougat, Marianne. En ollut avannut sitä.
"Minä tulen," sanoin.
Sairaalassa Katariina istui aulassa, kahvikuppi edessään. Kahvi oli jo varmaan kylmää, hän ei ollut juonut siitä. Kun näki minut, hän nousi. Nyt hän ei näyttänyt siltä naiselta, joka oli puhunut "perheasioista". Hän näytti väsyneeltä, pienemmältä, ja hänen poninhäntänsä oli löysällä.
"Ne sanoivat, että jos haava leikataan, sormet joudutaan amputoimaan," hän sanoi. "Varpaat."
Korjasin, että diabeteksen takia ei pelkkä haava riitä. Kysyin, mitä lääkäri oli sanonut. Katariina pudisti päätään. "Minä en ymmärrä niiden puhetta. En ole ollut täällä. En ole ollut missään."
Hän ei itkenyt. Hän vain seisoi siinä, kädet takin taskuissa, ja tuijotti käytävän päähän, jossa paloi vihreä valo. "Minä en tiennyt, että se oli niin huonossa kunnossa."
Ei tiennyt. Vaikka oli käräjäoikeuden päätöksellä ottanut haltuunsa äidin asunnon ja tilin. Vaikka oli siirtänyt Annikin pois kotoa, jotta palvelutalo maksaisi vähemmän. Ei tiennyt.
Minä menin hoitajien huoneeseen. Järjestin asiat: lääkitys, hoitohistoria, se haava, joka ei ollut parantunut neljässä vuodessa. Kun tulin takaisin, Katariina istui samalla tuolilla. Kahvi oli yhä koskematta. Hänellä oli kädessään puhelin, näytöllä auki jokin lasku.
"Palvelutalo perii koko joulukuun," hän sanoi. "Vaikka äiti lähti sieltä toisena päivänä."
Katsoin häntä. Siinä vaiheessa en enää tiennyt, kumpi meistä oli tullut mihin.
Annikki kuoli viides joulukuuta. En ollut paikalla. Soitin sairaalaan, koska tiesin, että Katariina ei soittaisi minulle. Hoitaja sanoi, että hän oli nukkunut pois aamulla, ennen aamulääkkeitä.
Hautajaiset olivat kahdenkymmenenneneljäntenä. Kappeli Rovaniemen hautausmaalla, pieni, vaalea. Vainaja ei ollut siellä ennen kuin kello löi kaksi. Minä olin ainoa kotihoidosta. Katariina seisoi eturivissä, mustissa, ja piti kädessään valkoista ruusua. Hän oli kutsunut paikalle kaksi muuta ihmistä, en tiedä keitä he olivat. Ehkä pankista.
Tilaisuuden jälkeen Katariina tuli luokseni parkkipaikalla. Lumi narisi kenkien alla. "Hän oli säästänyt teille jotain," hän sanoi.
Hän ojensi kirjekuoren. Valkoinen, ei mitään nimeä päällä. "Löysin sen hänen vaatteistaan. Oli kirjoittanut sen kai viime viikolla."
Avasin kuoren siinä, pakkasessa. Sisällä oli kortti. Siinä luki Annikin käsialalla, joka oli jo vähän vapisevaa, yksi lause:
"Osta sillä kahvia ja mene istumaan joen rantaan."
Ja kortin välissä seteli. Viidenkymmenen euron seteli. Uusi, sileä, kuin sitä ei olisi koskaan taitettu.
Katariina seisoi siinä, odotti jotain. Ehkä kiitosta. Ehkä anteeksipyyntöä, tai lupaa, että kaikki oli nyt hyvin.
Minä panin setelin taskuuni. Sitten avasin auton oven, otin penkiltä sen pienen pahvilaatikon, jonka olin säästänyt neljä vuotta. Se oli yhä täynnä. Avasin kannen ja ojensin laatikon Katariinalle.
"Mitä tämä on?" hän kysyi.
"Äitisi osti näitä minulle joka viikko. Jotta minä tulisin takaisin."
Katariina otti laatikon. Hän piti sitä kaksin käsin, kuin se olisi painanut jotain. Sitten minä istuin autoon, käänsin avainta ja ajoin pois. Peilissä näin, että hän jäi seisomaan parkkipaikalle, laatikko rintaansa vasten, valkoinen ruusu yhä kädessään, ja lumi laskeutui hiljaa hänen mustille hiuksilleen, eikä hän liikkunut.
Minä ajoin joen rantaan. Istuin autossa, moottori sammutettuna, ja katsoin Kemijoen mustaa vettä. Sitten menin R-kioskille, ostin kahvin, maksoin sen Annikin viidelläkympillä. Kahvi oli kahdeksankymmentä senttiä, ja minä sain takaisin neljäkymmentäyhdeksän euroa ja kaksikymmentä senttiä. Pidin vaihtorahat kädessäni ja mietin, mitä tehdä niille.
Lopulta panin kolikon takaisin taskuun. Se oli Annikin kolikko. Ehkä se oli tarkoitettu jollekin muulle.
Kun palasin autoon, puhelin soi. Numero oli Katariinan. Katsoin näyttöä, annoin sen soida. Sitten sammutin puhelimen ja laitoin sen hansikaslokeroon.
Ranta oli tyhjä. Joen toisella puolella kaupunki syttyi pikkuhiljaa, yksi ikkuna kerrallaan. Join kahvin loppuun, hitaasti, ja panin kertakäyttömukin jalkatilaan. Se haisi siltä, miltä kahvi aina haisee aamuisin, ennen kuin kukaan puhuu mitään.
En tiedä, mitä Katariina teki sille laatikolle. En tiedä, menikö hän kotiin Helsinkiin vai jäikö Rovaniemelle. Mutta sen tiedän, että Annikki tiesi, ettei minun tarvinnut tulla takaisin. Hän silti osti ne karkit. Joka viikko. Neljä vuotta. Ja kun viimein tuli aika, hän jätti minulle viisikymmentä euroa ja käskyn istua joen rantaan.
Minä istuin. Lunta satoi. Ja vesi virtasi ohi, aivan kuten ennenkin.
