Tiina Lehtonen istui parvekkeella Tampereella, kännykkä kädessä, kun hän näki sen. Somekuvassa hänen miehensä Miika seisoi laivan kannella jonkun tuntemattoman naisen vieressä, molemmat hymyilivät kameralle. Kuvatekstinä luki: "Loma rakkaan kanssa." Tiina zoomasi kuvaa niin monta kertaa, että sormi alkoi tuntua tunnottomalta ruudulla.
— Etkö sä tosiaan usko, että sun Miika käy jossain vieraissa? — oli sanonut Paula illalla kahvilassa Hämeenpuistossa. — Kaikki miehet pettää, Tiina. Musta Rekikin petti, ja Anteron entinen mies petti. Miika ei siitä porukasta poikkea. Minä en luottaisi noin sokeasti.
Paulan sanat kaikuivat päässä nyt, kun ilta laskeutui Tammerkosken ylle ja katuvalot syttyivät yksi kerrallaan. Jokin oli ollut vinossa jo pidempään. Miika ei ollut koskaan antanut aihetta epäluuloon, mutta työmatkat olivat lisääntyneet viime vuoden aikana huomattavasti, ja kotiin tullessaan mies oli aina tyytyväisen näköinen — mutta ei halannut Tiinaa juuri ollenkaan, ikään kuin ei olisi ikävöinytkään.
Puhelin soi. Tiina hätkähti, luullen hetken, että Miika soittaa ennen nukkumaanmenoa — olihan hän vasta tänä aamuna lähtenyt Ouluun töiden vuoksi, ja ikävä oli jo ehtinyt iskeä. Mutta soittaja oli Santeri, Tiinan lapsuudenystävä, jonka kanssa yhteydenpito oli vuosien mittaan harvinaistunut. Ennen he juttelivat lähes joka päivä, mutta Miika oli alkanut suhtautua ystävyyteen kielteisesti, jopa kielsi käytännössä tapaamiset ja katsoi harvatkin viestit inhoten, syyttäen vaimoaan siitä, että tämä tekee jotain, mikä häntä loukkaa.
— En tykkää siitä miehestä. Siinä kaikki. Jotain epämääräistä siinä Santerissa on, en osaa sanoa mitä. Ihan kuin se odottaisi tilaisuutta viedäkseen sut sänkyyn. En halua, että pidät häneen yhteyttä, Tiina! — oli Miika sanonut, kun vaimo yritti selvittää syytä tähän vihamielisyyteen.
Nyt puhelin soi, ja vaikka miestä ei ollut kotona, Tiina painoi olkapäänsä kasaan kuin joku olisi näkemässä. Hän pelkäsi, että Miika mustasukkaistuisi taas, jos saisi tietää soitosta. Silti hän ei voinut jättää vastaamatta — entä jos jotain oli sattunut ja Santeri tarvitsisi apua? Sydän hakkasi.
— Santeri, hei! Mitä kuuluu? Soitat aika myöhään, onko jotain tapahtunut?
— Hei, anteeksi että häiritsen tähän aikaan. Tiedän että kello on paljon, mutta tarvitsisin oikeasti apua. Nelli ei taas syö mitään eikä pääse nousemaan. Sillä on varmaan taas se nestehukka, en muista mikä diagnoosi sille silloin eläinlääkärillä annettiin. Mulla on lääke täällä, mutta en osaa tiputtaa sitä itse, tiedäthän. Sen nostaminen ja kuljettaminen on aika hankalaa, ja vielä auto on korjaamolla juuri nyt. Yritin soittaa kotikäynnille eläinlääkäriä, mutta kaikki kieltäytyy, sanovat että tuo klinikalle. Tiina, onko sulla jotain tuttuja? Työskentelethän sä eläinlääkärin vastaanotolla. Anteeksi vaiva. Maksan mitä vaan, vaikka tuplahinnan. Anna mulle vaan yhteystiedot.
Nelli oli jo iäkäs rouva koiravuosina laskettuna — kahdeksantoista viime keväänä täyttänyt kultainennoutaja, jonka Tiina muisti vielä pentuna. He olivat kävelleet Santerin ja Nellin kanssa lukemattomia kertoja Kauppin metsäpolkuja pitkin, puhuneet kaikesta ja ei mistään, heittäneet keppiä koiralle. Tiina muisti, kuinka Nelli oli kerran pyörähtänyt hänen jaloissaan ja kaatanut hänet nurmikolle, ja he olivat molemmat nauraneet niin että vatsat kipeytyivät.
— Mä tulen, — Tiina sanoi ilman epäröintiä. — Anna osoite. Otan tarvikkeet mukaan.
Hän veti farkut jalkaan, tarttui vanhaan hoitolaukkuunsa, jossa oli tippapussi ja kanyylit varalle, ja lähti autolla kohti Kissanmaata, missä Santeri asui. Portaikossa haisi joku naapuri paistaneen lohta, ja alakerran ovi paukahti kiinni juuri kun Tiina kiipesi kolmanteen kerrokseen. Nelli makasi olohuoneen matolla, kylkiluut näkyivät ihon alta, silmät puoliksi kiinni. Tiina laski laukun lattialle ja alkoi työskennellä rutiininomaisesti, kanyyli suoneen, tippapussi ripustettuna tuolin selkänojaan.
— Kiitos, että tulit, — Santeri sanoi ja istui lattialle koiran viereen. — En tiedä mitä olisin tehnyt.
— Se on työtäni, — Tiina vastasi ja säädeli tippatahtia. — Ja Nelli on vanha tuttu.
He istuivat parisen tuntia lattialla, kunnes Nelli nousi vapisten seisomaan ja lipaisi Santeria kädestä. Kello oli jo puoli kaksi yöllä, kun Tiinan puhelin täristi taskussa. Miika. Tiina vastasi kynnyksellä, äänessä hieman syyllisyyttä, jota hän ei osannut selittää itselleenkään — hänhän ei ollut tehnyt mitään väärää.
— Missä sä olet? — Miikan ääni oli terävä, aivan toinen kuin tavallisesti. — Soitin kotiin, et vastannut. Soitin uudestaan, et vastannut. Missä helvetissä sä olet puoli kolmelta yöllä?
— Auttamassa Santeria, Nelli sairastui, piti tiputtaa nestettä. Olisin voinut soittaa, mutta —
— Santeria. Tietysti. — Miehen ääni oli nyt kylmä. — Tiedätkö mitä, Tiina. Mulla on nyt sulle jotain sanottavaa, ja on parempi että kuulet sen suoraan minulta ennen kuin joku muu ehtii.
Tiina jähmettyi portaikossa. Ulkona satoi hiljaista syyskuun vettä, ja hän kuuli omat askeleensa kaiun rappukäytävässä.
— Se kuva somessa. Se nainen. Sen nimi on Reetta, hän on kollega firmasta, joka teki meille tuon Oulun projektin. Emme me ole yhdessä sillä tavalla kuin sä luulet — mutta jotain on ollut, kolme kuukautta sitten, yhden kerran, kun olin humalassa messuilla Helsingissä. En ole osannut kertoa sulle. Eikä se kuva ollut minun tekstini, Reetta laittoi sen, koska hän luulee että me ollaan jotain enemmän. En ole korjannut sitä hänelle. Olen ollut pelkuri.
Tiina istui rappusten alimmalle askelmalle, laukku vieressään, käsi puristui laukun kahvasta niin tiukasti, että rannerengas painui ihoon. Hän ei itkenyt heti. Hän vain kuunteli, kuinka mies puhui puhelimessa, selitti, pyysi anteeksi, sanoi rakastavansa silti, sanoi että se ei tarkoittanut mitään.
— Tuu kotiin huomenna, — Tiina sanoi lopulta, äänellä joka yllätti hänet itsensäkin tyyneydellään. — Puhutaan siellä.
Hän ei soittanut Paulalle sinä yönä, vaikka ystävä olisi ollut oikeassa. Hän ei myöskään herättänyt Santeria enää, vaan istui autossa hetken, katsellen sadepisaroita tuulilasilla, ennen kuin ajoi kotiin.
Seuraavana iltana Miika saapui asuntoon Kalevassa, matkalaukku vielä olalla, kasvoilla se sama tuttu ilme, jolla hän oli aina selittänyt itsensä pois pulasta. Tiina istui keittiön pöydän ääressä, edessään kansio, jonka hän oli koonnut päivän aikana pankissa käydessään ja asianajajan kanssa puhelimessa puhuttuaan. Radio soi hiljaa taustalla, joku juonsi iltapäivän uutisia, ja jääkaappi hurisi tavalliseen tapaansa, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.
— Tiina, kuuntele, minä —
— Istu, — Tiina sanoi ja työnsi kansion pöydän yli. — Tässä on asunnon myyntivaltakirja. Olen jo tavannut kiinteistönvälittäjän, ja sen myydään yhteisenä omaisuutena, puolet summasta menee sulle, puolet mulle, niin kuin laki sanoo. Olen myös lopettanut yhteisen tilimme — meillä oli siellä kaksikymmentäkaksituhatta euroa, ja se on nyt jaettu tasan kahdelle eri tilille, sun nimissäsi olevalle ja mun uudelle. Avioerohakemus on jo jätetty käräjäoikeuteen tänä aamuna, asianajajani hoitaa loput.
Miika seisoi hiljaa, laukku putosi hänen kädestään lattialle kolahtaen.
— Et voi vaan noin —
— Voin, ja tein sen jo, — Tiina sanoi ja katsoi miestä suoraan. — Sä valehtelit mulle kuukausia. Sä kielsit mua näkemästä parasta ystävääni, koska sulla oli itselläs jotain salattavaa. Sä annoit mun tuntea itseni syylliseksi siitä, että autoin sairasta koiraa keskellä yötä, kun sä itse olit Helsingissä jonkun toisen kanssa. En vaadi sulta selitystä enää. En halua sitäkään.
Hän nousi pöydästä, otti kansiosta yhden paperin — asunnon avainten luovutuskuitin, jonka hän oli allekirjoittanut jo aamulla lukkosepän kanssa uusiakseen ovilukon — ja laski sen pöydälle miehen eteen.
— Sulla on viikko aikaa hakea tavarasi. Uudet avaimet on jo asennettu. Ja Reetalle voit sanoa, että kuva kannattaa poistaa, koska loma taisi olla viimeinen yhteinen.
Ulkona alkoi jälleen sataa, hiljaista syksyistä vettä katulyhtyjen valossa, ja Tiina käveli keittiöstä eteiseen, avasi oven ja piti sitä auki, kunnes Miika lopulta nosti laukkunsa ja käveli ulos portaikkoon, jossa hänen omat askeleensa jäivät kaikumaan yksin.
