Marja seisoi eteisessä matkalaukku kädessään ja tuijotti miestä, joka oli asettunut oven eteen kuin vartija.
— Minne sinä nyt lähdet? — Artur huusi. — Kuka hoitaa äitiäni, jos sinä lähdet? Minulla ei ole aikaa tällaiseen!
Selän takana oli Arturin äidin kaksio Töölössä, jossa Marja oli asunut viimeiset kahdeksan kuukautta. Ilman vapaapäivää. Ilman kunnon yöunta. Ilman kiitosta. Ja lähes ilman miestä.
Artur seisoi kädet levällään, ikään kuin hänellä olisi oikeus estää vaimoaan lähtemästä omasta talostaan. Hänen katseessaan oli vihaa ja hämmennystä samaan aikaan — hän ei ollut oikeasti uskonut, että Marja todella lähtisi.
Kolme vuotta sitten Marja oli antanut anteeksi. Silloin oli ollut toinen nainen, työkaveri nimeltä Riina, ja Artur oli vannonut polvillaan olohuoneen matolla, ettei tapahdu enää koskaan. Ei valheita, ei salattua rahaa, ei yksin tehtyjä päätöksiä. Marja oli uskonut, koska halusi uskoa. Nyt hän seisoi saman miehen äidin ovella ja kuunteli, kuinka mies vaati häntä jäämään ilmaiseksi hoitajaksi vuodepotilaalle, jota hän itse kävi katsomassa kerran viikossa puoli tuntia.
— Artur, väisty ovelta, — Marja sanoi rauhallisesti.
— Oletko ihan sekaisin? — miehen ääni murtui huutoon. — Äiti makaa tuolla, ja sinä pakkaat laukkuja! Onko sinulla omaatuntoa ollenkaan?
— On. Sinun omatuntosi taisi jäädä jonnekin eteisen kaappiin. Häpeän kanssa yhdessä.
Artur jähmettyi. Hän ei ollut tottunut siihen, että vaimo vastasi takaisin.
Kahdeksan kuukauden ajan Marja oli ruokkinut anoppiaan, pessyt hänet, vaihtanut lakanat, kääntänyt häntä joka toinen tunti makuuhaavojen estämiseksi, soittanut lääkärille ja hakenut lääkkeet apteekista. Artur kävi lauantaisin. Kaksikymmentä minuuttia. Istui sängyn vieressä, kysyi "miten menee, äiti", ja lähti sitten keittiöön juomaan Marjan keittämän kahvin, ennen kuin kiiruhti takaisin omaan, "kiireiseen" elämäänsä.
— Sinä olet menettänyt järkesi! — Artur huusi. — Minähän elätän sinua!
Marja naurahti.
— Elätät?
— Niin!
— Et ole antanut minulle euroakaan kahdeksaan kuukauteen. — Hän laski matkalaukun lattialle. — Ruoat olen ostanut itse. Lääkkeet, vaipat, voiteet, erikoisravinnon — kaikki minä. Sinun panoksesi oli yksi viesti kolmen päivän välein: "miten äiti voi".
— Se on sinun velvollisuutesi!
— Minun velvollisuuteni on hoitaa sinun äitiäsi? Mielenkiintoinen tulkinta avioliittolaista. Näytä minulle se pykälä.
Arturin leuka kiristyi. Hän oli aina uskonut, että viimeinen sana kuuluu hänelle — että Marja väittelee muutaman minuutin ja alistuu sitten. Niin oli aina ennenkin käynyt. Mutta tänään jokin oli toisin.
— Sinun äidilläsi on poika, — Marja jatkoi. — On tytär Satu, joka asuu Oulussa ja käy kerran vuodessa valittamassa, että äidin sairaus pilasi hänen kesälomansa. On täti Leena, joka pistäytyy syömässä jääkaapista ja kertoo naapureille kuinka huolehtivainen hän on. On veli Pekka, joka asuu kahdenkymmenen minuutin päässä ja on käynyt täällä kahdesti vuodessa. Tiedätkö mikä heitä kaikkia yhdistää?
— Mikä?
— He kaikki päättivät, että miniän kuuluu hoitaa. — Marja osoitti itseään. — Minun. Naisen, joka on heille käytännössä vieras. Hänen omat lapsensa, sisko ja veli elävät omaa elämäänsä. Minä olen heille ilmainen kotihoitaja.
— Sinä olet minun vaimoni!
— Olin.
Marja veti taskustaan taitetun paperiarkin ja ojensi sen miehelle. Artur otti sen koneellisesti, avasi ja luki: **Avioerohakemus.**
Miehen kasvot muuttuivat.
— Mitä sinä… teet?
— Palautan asioita paikoilleen.
— Äidin takia haluat hajottaa perheen?
— En äitisi takia. — Marja katsoi häntä suoraan. — Sinun takiasi.
He vaihtoivat vielä sanoja — Artur väitti, ettei ollut tehnyt mitään väärää, Marja muistutti kahdeksasta kuukaudesta ilman yhtäkään yhteistä yötä. Toimistolta kotiin oli kymmenen minuuttia, äidin luota viisitoista — silti Artur ei ollut koskaan muuttanut sinne edes väliaikaisesti.
— Minulle oli varmaan tosi mukavaa nukkua neljä tuntia yössä, — Marja sanoi, ja äänessä värähti raivo. — Juosta alusastian kanssa. Vaihtaa märkiä lakanoita käsin, kun pesukone hajosi ja sinä sanoit, että soita huoltomies itse, minulla on kiire.
— Ja mitä sitten?
— Soitin.
— No mikä siinä on ongelma?
— Ei huoltomiehelle. Sosiaalitoimeen.
Artur tuijotti häntä ymmärtämättä.
— Minkä sosiaalitoimen?
— Huomenaamulla tulee kotihoidon arviointitiimi. He tarkastavat äitisi tilan ja järjestävät väliaikaisen hoitopaikan Malmin palvelutalossa.
Artur tarttui päähänsä.
— Sinä soitit sosiaalityöntekijöille?! Tajuatko mitä olet tehnyt? Tämä on häpeällistä! Kaikki saavat tietää!
— Ja se, että äitisi on maannut kahdeksan kuukautta ilman omien lastensa apua — ei ole häpeällistä?
— Minä käyn töissä!
— Minäkin kävin.
— Sinä istuit kotona!
Marja sulki silmänsä hetkeksi. Nämä kolme sanaa vetivät viivan kaiken alle, mitä heidän välillään oli vielä jäljellä.
— Istuin kotona. — Ruokinnan, siivouksen, vaippojen vaihdon ja yöheräämisten välissä tein vielä etätöitä. Tiedätkö kuinka paljon nukuin? Neljä tuntia vuorokaudessa. Pätkissä.
— Älä liioittele.
— Entä sinä? Mitä sinä siinä ajassa teit?
Hän käänsi katseensa.
— Töitä.
— Joka ilta?
— Minulla oli iso projekti.
— Kahteen yöllä asti?
— Joskus.
— Ja lauantaisinkin?
Artur nosti päänsä nopeasti.
— Mihin sinä oikein pyrit?
Marja katsoi häntä pitkään.
— Kysyin itseltäni samaa kysymystä pitkän aikaa. — Hän käveli pöydän luo, avasi laukkunsa ja veti esiin ohuen mustan kansion. — Miksi mies, joka väittää tekevänsä töitä myöhään, sammuttaa aina paikannuksen puhelimestaan?
— Vakoiletko sinä minua?
— Miksi hän nostaa yhteiseltä tililtä käteistä säännöllisesti?
— Se on minun rahaani!
— Meidän.
— Minä ansaitsin ne!
— Sillä aikaa kun minä hoidin ilmaiseksi äitiäsi enkä pystynyt tekemään töitä kunnolla.
Artur astui askeleen kohti kansiota.
— Mitä siinä on?
— Todisteita siitä, mitä sinä oikeasti puuhasit sillä aikaa kun minä käänsin äitiäsi sängyssä.
Miehen kasvot kalpenivat. Vain hieman. Mutta Marja huomasi sen.
— Älä keksi mitään.
— En keksinyt yhtään mitään.
Kansiosta putosi muutama valokuva pöydälle. Ensimmäisessä Artur tuli ulos Kämpin baarista kädet naisen vyötäröllä. Toisessa he nousivat miehen Audiin. Kolmannessa he astuivat sisään uudisrakennukseen Kalliossa. Päivämäärä alakulmassa: kaksi viikkoa sitten.
Artur sieppasi kuvat käteensä.
— Mistä sait nämä?
— Eikö siis ole photoshopattu?
— Se on työkaveri!
— Sama työkaveri, jonka kanssa petit minua kolme vuotta sitten?
Hän jähmettyi.
— Riina tuli takaisin, eikö niin?
— Marja…
— Kahdeksan kuukautta olet vakuuttanut, että raadat töissä maksaaksesi äidin hoidon. — Hän veti esiin tiliotteita. — Ja samaan aikaan siirsit rahaa Riinalle.
— Se ei ole sitä miltä näyttää.
— Aivan. — Marja nyökkäsi lähes leikkisästi. — Sinä varmaan vain lähetit kollegalle joka kuukausi kaksi ja puoli tuhatta euroa ammatillisia konsultaatioita varten. Hänen makuuhuoneessaan.
— Älä puhu noin!
— Miksi? Onko epämiellyttävää kuulla totuus?
Artur heitti kuvat pöydälle.
— Selvä, me tapaamme.
— Kauanko?
— Sillä ei ole väliä.
— Minulle on.
— Muutaman kuukauden.
Marjan rintaa puristi, hengitys jäi hetkeksi kiinni kurkkuun. Ei siksi, ettei hän olisi aavistanut. Vaan siksi, että kuuli sen ääneen sanottuna.
— Sillä aikaa kun minä ostin äidillesi lääkkeitä?
Mies vaikeni.
— Sillä aikaa kun pitelin häntä kädestä öisin, kun hän pelkäsi?
— En pyytänyt sinua tekemään niin paljon!
— Sanoit joka päivä, ettei ole ketään muuta.
— Olisit voinut palkata hoitajan!
— Millä rahalla? — Marja nosti tiliotteen. — Niillä, jotka sinä käytit Riinaan?
Arturin kasvot punehtuivat.
— Riittää jo!
— Ei riitä. — Marja korotti äänensä ensimmäistä kertaa koko illan aikana. — Nyt sinä kuuntelet loppuun asti.
Viereisestä huoneesta kuului heikko ääni. Anoppi oli herännyt.
— Marja… — hän kutsui.
Marja meni heti makuuhuoneeseen. Elsa-anoppi makasi korkealla sairaalasängyllä. Viime kuukausina hän oli laihtunut huomattavasti, hiukset olivat muuttuneet melkein valkoisiksi, kädet olivat ohuet ja voimattomat.
— Vettä, ole hyvä.
Marja auttoi häntä nostamaan päätään ja antoi muutaman kulauksen. Elsa katsoi matkalaukkua käytävässä.
— Sinäkö lähdet?
— Kyllä, Elsa.
— Entä minä? — Naisen silmiin nousi pelko.
Marja istuutui viereen.
— Huomenna tulee ihmisiä, jotka järjestävät sinulle ammattitaitoisen hoidon.
— Viedäänkö minut vanhainkotiin?
— Kuntoutuskeskukseen. Siellä on lääkäreitä, sairaanhoitajia, erikoissängyt ja fysioterapiaa.
Elsa alkoi itkeä.
— Kukaan ei tarvitse minua.
Marja puristi hänen kättään.
— Älä sano noin.
— Artur ei ota minua luokseen.
Ovella seisoi hänen poikansa.
— Äiti, älä nyt ala.
Elsa käänsi katseensa häneen.
— Minä ymmärsin jo kauan sitten.
— Minkä?
— Miksi et käy täällä.
Artur kalpeni.
— Olet sairas. Älä kuvittele.
Elsa käänsi katseensa Marjaan.
— Lipaston ylälaatikossa on kirjekuori.
— Mikä kirjekuori?
— Tuo se tänne.
Artur jännittyi heti.
— Äiti, ei tarvitse.
— Tarvitsee.
Marja meni lipaston luo. Ylälaatikosta, huivien alta, löytyi todella paksu ruskea kirjekuori. Hän otti sen käteensä.
— Anna se minulle, — Artur sanoi terävästi.
Marja painoi kirjekuoren rintaansa vasten.
— Miksi?
— Ne ovat äidin henkilökohtaisia papereita.
— Sitten hän saa itse päättää.
Elsa ojensi voimattoman kätensä.
— Avaa se.
Kirjekuoressa oli tiliotteita, notaarin valtakirja ja kopio asunnon kauppakirjasta. Ostajana oli Riina. Käsirahan summa — kaksikymmentäviisituhatta euroa — oli siirretty Elsan tililtä.
— Mikä tämä on? — Marja kysyi hiljaa.
Artur syöksyi eteenpäin.
— Anna tänne!
Marja perääntyi.
— Sinä veit äitisi rahat?
— Hän suostui itse.
— En minä suostunut, — sanoi Elsa niin hiljaa, että sanat tuskin kantautuivat sängyn reunalle asti.
Artur käännähti terävästi.
— Äiti!
— Toit paperit sairaalasta kotiutuksen jälkeen. Sanoit, että se on suostumus hoitajan palkkaamiseen.
Marja käänsi seuraavan sivun. Anopin allekirjoitus oli valtakirjassa, joka antoi Arturille oikeuden hallita tämän tilejä ja omaisuutta.
— Sinä petit häntä samalla tavalla kuin minua.
— Se oli perheen rahaa!
— Ei. Se oli sinun sairaan äitisi rahaa.
— Hän ei kuitenkaan käytä niitä mihinkään!
Elsa käänsi kasvonsa tyynyä vasten. Kyyneleet valuivat poskille ja imeytyivät tyynyliinaan tummaksi läiskäksi.
— Säästin ne hoitoa varten. Uudelle lonkkaleikkaukselle.
Artur huitaisi kädellään.
— Minkä hoidon? Lääkärit sanoivat, ettet enää nouse!
Huoneessa tuli hiljaista. Marja katsoi miestä ja tunsi, kuinka sormet puristuivat nyrkkiin niin, että kynnet painuivat kämmeneen — tässä ihmisessä ei ollut enää mitään, mitä hän olisi tunnistanut.
— Mene ulos, — hän sanoi.
— Tämä on äitini asunto!
— Juuri siksi hän päättää, kuka täällä saa jäädä.
Elsa avasi silmänsä.
— Artur…
— Äiti, älä kuuntele häntä.
— Mene.
Poika jähmettyi.
— Mitä?
— Mene pois asunnostani. — Äidin ääni oli heikko mutta selvä. — Ja jätä avaimet.
Artur katsoi häntä kuin äiti olisi pettänyt hänet.
— Kaiken sen jälkeen, mitä olen sinun eteesi tehnyt?
Elsan suupielet vetäytyivät kapeaksi viivaksi — ei hymyksi, vaan sen vastakohdaksi.
— Sinä varastit rahani, jätit minut miniäsi harteille ja odotit että kuolisin.
— Ei se ole totta!
— Kuulin puhelusi Riinan kanssa.
Artur muuttui yhtäkkiä valkoiseksi. Marja tunsi kylmän väreen selässään.
— Minkä puhelun?
Elsa käänsi katseensa häneen.
— Sen, jonka jälkeen ymmärsin, ettei poikani vain varastanut rahaa.
Hän osoitti yöpöytää.
— Siellä on puhelin. Se oli tyynyn alla koko viime torstain, kun sinä luulit minun nukkuvan. Muistiinpanoista löydät äänitteen.
— Miksi et kertonut heti? — Marja kysyi.
— Pelkäsin, ettei kukaan usko minua ilman todisteita. Ja pelkäsin, mitä hän tekisi, jos huomaisi. Piilotin puhelimen joka aamu vaipan alle, kun hän tuli tarkastamaan huoneen.
Hän osoitti seuraavaksi yöpöydän laatikkoa.
— Sieltä löydät toisenkin asian. Soitin sosiaalitoimen hätänumeroon eilen illalla, kun sinä olit jo mennyt nukkumaan. Kuiskasin, ettei hän kuulisi television läpi.
Artur syöksähti pöydän luo. Marja astui hänen tielleen.
— Väisty.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät kuulu sinulle.
Hän tarttui Marjan olkapäähän. Samalla hetkellä ovikello soi. Kerran. Toisen. Kolmannen.
— Sosiaalitoimi tulee vasta huomenna, — Marja sanoi.
Artur jähmettyi. Käytävästä kuului miehen ääni:
— Poliisi. Avatkaa ovi.
Marja katsoi anoppiaan. Elsa nyökkäsi voimattomasti.
Artur perääntyi.
— Äiti… mitä sinä teit?
— Sen minkä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Ovea kolkutettiin uudelleen, kovemmin.
— Avatkaa heti!
Marja otti puhelimen yöpöydältä. Avasi muistiinpanot, löysi oikean tiedoston. Ruudulla näkyi kesto: kaksikymmentäseitsemän minuuttia. Hän painoi toistoa.
Ensin kuului Arturin ääni, tunkkainen, ikään kuin puhelin olisi ollut taskussa:
— Pitää vielä vähän odottaa. Kun äiti kuolee, asunto tulee minulle joka tapauksessa.
Sitten Riinan ääni:
— Entä Marja?
Artur naurahti.
— Hän allekirjoittaa eron siihen mennessä. Antaa hänen luulla, että hän vain hoitaa vanhusta. Todellisuudessa hän auttaa meitä odottamaan perintöä.
Marja tuijotti seinää, puhelin puristuksissa kämmenessään. Mutta seuraava lause pysäytti Arturinkin täysin — nauhalla mies mainitsi paitsi asunnon ja rahat, myös tarkan päivämäärän, jolloin hän aikoi lopettaa äitinsä lääkityksen.
Poliisit murtautuivat sisään kaksi minuuttia myöhemmin, kun kukaan ei avannut. Kaksi konstaapelia astui eteiseen, ja heidän perässään sosiaalityöntekijä.
— Kuka teistä on Artur Salonen? — vanhempi konstaapeleista kysyi.
Artur seisoi kirjekuori kädessään, kasvot harmaina. Hän ei sanonut mitään. Marja soitti nauhoitteen vielä kerran, tällä kertaa poliisille, puhelin kädessään kuin todiste, jota hän ei aikonut päästää irti.
Kolme viikkoa myöhemmin Marja istui käräjäoikeuden käytävällä puisella penkillä, kirjekuori sylissään, kun ovi aukesi ja häntä kutsuttiin sisään. Tuomari luki ääneen väliaikaismääräyksen: yhteinen tili jäädytetään tutkinnan ajaksi, Arturin valtakirja anoppinsa asioihin peruutetaan välittömästi. Pankin lakimies työnsi Marjalle paperin allekirjoitettavaksi — hän oli hakenut itselleen edunvalvojan valtuudet Elsan asioihin, koska Elsa oli sitä pyytänyt, allekirjoittaen paperit sairaalasängyllä kynä vapisevassa kädessä viikkoa aiemmin. Marja kirjoitti nimensä, ojensi kynän takaisin virkailijalle ja käveli ulos oikeustalosta ilman että kääntyi katsomaan taakseen, missä Artur istui puolustajansa vieressä pää painuksissa.
Avioerohakemus meni läpi kolme kuukautta myöhemmin. Yhteisestä tilistä jäljellä oleva summa, kolmetoistatuhatta euroa, jaettiin oikeuden päätöksellä — Marjalle kaksi kolmasosaa korvauksena kahdeksan kuukauden palkattomasta hoitotyöstä. Syyttäjä nosti Arturia vastaan syytteen sekä talousrikoksista että murhan yrityksestä; oikeudenkäynti oli yhä kesken, kun Marja allekirjoitti viimeisen paperin ja jätti asianajajan toimiston.
Sunnuntaina Marja käveli palvelutalon käytävää pitkin, korvapuustipussi kädessään, ja koputti Elsan oven karmiin, vaikka ovi oli auki. Elsa istui ikkunan luona nojatuolissa, peitto polvilla, ja käänsi päätään.
— Toit taas niitä leipomon puustia.
— Sieltä samasta.
Marja veti tuolin lähemmäs, avasi pussin ja ojensi anopilleen palan käteen. Elsa piti sitä hetken sormiensa välissä, tunnusteli sen pehmeyttä, ennen kuin vei sen suuhunsa.
— Hyvää, — Elsa sanoi murujen välistä.
— Ensi sunnuntaina tuon appelsiinikuorella.
Elsa nyökkäsi ja katsoi ikkunasta pihalle, missä joku käveli koiran kanssa syyskuisessa auringossa. Marja jäi istumaan hänen viereensä, kuori kädessä, eikä kumpikaan sanonut enää mitään pitkään aikaan.
