Minä se olin siinä pöydässä. Artem. Tai siis — minä, mutta eri nimellä ja eri kaupungissa. Oulu, helmikuu, pakkasta kuin tilauksesta. Vaimoni Elina oli varannut pöydän Ravintola Hugosta, siitä ikkunapöydästä Rotuaarin kulmalta, jota piti varata kaksi viikkoa etukäteen. Seitsemän vuotta naimisissa. Hän oli ostanut uuden mekon, tummanvihreän, ja laittanut hiuksensa jotenkin eri tavalla kuin arkisin. Minä näin sen kyllä. En vain sanonut mitään.
Ruoaksi tuli poronfileetä. Elina oli puhunut siitä annoksesta siitä asti, kun varasimme pöydän. Minä en muistanut, mitä itse tilasin. Ja sitten puhelin soi.
Äiti soitti. Ei ensimmäistä kertaa. Ei toista. Eikä viimeistä.
— Tuletko? Minulla on huono olo, hän sanoi.
Huono olo. Se tarkoitti, että hän oli yksin ja halusi jonkun katsomaan, kun hän avaa verhot ja kertoo, mitä naapurin Rouva Korhonen oli taas tehnyt. Mutta sitä minä en siinä hetkessä ajatellut. Minä ajattelin, että äiti on seitsemänkymppinen, ja että isän jälkeen hänellä ei ole ketään muuta. Minä ajattelin, että jos en nyt vastaa, en koskaan anna itselleni anteeksi.
— Lähden, sanoin Elinalle.
Hän katsoi lautastaan. Poronfilee oli siinä, koskemattomana, kastike jähmettymässä. Tarjoilija toi laskun, minä heilautin korttia. En katsonut Elinaa, koska tiesin mitä näkisin.
Äidin asunto sijaitsi Tuiraan, vanhassa kerrostalossa, jossa hissi haisi märälle villalle ja hajuvesipullolle samaan aikaan. Äiti avasi oven yllään se vaaleanpunainen aamutakki, jota hän oli pitänyt niin kauan kuin muistan. Poskilla puuteria. Hiukset kammattu. Ei hän sairaalta näyttänyt, mutta mitä minä siitä tiesin. Verenpaine voi nousta nopeasti, hänellä oli siihen lääkitys.
— Voi että, tulit sittenkin, äiti sanoi ja tarttui käteeni.
Elina seisoi eteisessä, riisui takkiaan. Äiti nyökkäsi hänelle, mutta ei sanonut hänen nimeään. Ei ainakaan sillä tavalla kuin minun nimeni: hartaasti, kuin rukouksen alussa.
— Laitan teille teetä, äiti sanoi.
Käytävällä riisuin kengät ja asetin ne seinän viereen. Siinä asunnossa osasin aina olla se poika, joka toi koulusta kiitettäviä numeroita. Se, joka ei rikkonut mitään, ei korottanut ääntään. Elina seisoi vieressä ja kysyi jotain, mihin en jaksanut vastata. Jotain siitä, oliko äidillä oikeasti hätä.
— Älä aloita, sanoin.
En tiennyt silloin, että se oli juuri se virhe, jota ei voi perua.
Äidin olohuoneessa aika pysähtyi aina. Kristallimaljakot vitriinissä, seinällä ryijy, sohvapöydällä kuvia. Minä koulukuvassa. Minä armeijassa. Minä valmistujaisissa. Ei yhtään kuvaa, jossa olisin ollut Elinan kanssa, vaikka olimme olleet yhdessä yhdeksän vuotta. Sitä en ollut koskaan ajatellut. Nyt kun ajattelen, en enää tiedä, miksi en.
Äiti keitti teetä ja toi pöytään kaksi kuppia, vaikka meitä oli kolme. Hän istui sohvalle, laski kätensä syliinsä ja alkoi puhua naapurin remontista. Sitten siitä, että hänellä oli sydämessä jotain. Aina välillä. Ei mitään vakavaa, mutta pelotti.
— Voisitko viedä minut lääkäriin ensi viikolla? hän kysyi.
— Totta kai, sanoin.
Tiistaina minulla oli palaveri ammattikorkeakoulun kanssa, se oli ollut kalenterissa kuukausia. Mutta sitä en äidille sanonut. Palaveri voi siirtyä. Äiti ei.
— Meillä oli tänään hääpäivä, Elina sanoi.
Äiti katsoi häntä hetken, kuin olisi vasta tajunnut, että hän on paikalla.
— Ehditte te vielä. Minä olen täällä yksin.
Elina ei sanonut siihen mitään. Hän joi teetä, ja minä näin, että hän piti kuppia liian tiukasti. Sormissa oli valkoista. Silloin minä olisin voinut sanoa jotain. Että mennään huomenna syömään. Että varataan uusi pöytä. Mutta en sanonut, koska äiti alkoi kertoa, kuinka hän ei ollut nukkunut viikkoon kunnolla.
Ilta meni siihen. Äiti sanoi väsyvänsä, ja minä autoin hänet makuuhuoneeseen, toin vettä, mittasin verenpaineen. Se oli sataneljäkymmentäyksi yli kahdeksankymmenenkolmen. Ei hälyttävä, mutta koholla. Elina seisoi keittiössä, kun tulin takaisin.
— Minä taidan jäädä tänne yöksi, sanoin.
Hän katsoi minua. Tiskiharja kädessä, keittiön lamppu humisi hiljaa. Meidän välissämme oli keittiönpöytä, jonka päällä oli äidin sinivalkoinen pöytäliina, ja siinä hetkessä tuntui, että se pöytä oli paljon leveämpi kuin oikeasti.
— Älä, Elina sanoi. — Minä vien sinut kotiin.
— Ei. Jään tänne. Äidillä on huono olo.
— Sinun äidilläsi ei ole huono olo, Elina sanoi. — Hän söi kolme korvapuustia ja puhui tunnin verran siitä, miten kauppakeskuksen parkkihalliin tuli uusi maalaus.
Se oli totta. Minäkin olin sen nähnyt. Mutta totuus ei ollut se, mitä siinä hetkessä tarvitsin. Minä tarvitsin sen, että joku ymmärtäisi, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, jonka isä kuoli yllättäen, ja jonka äiti soittaa joka ilta ja kysyy, oletko syönyt. Ja että jos en vastaa, hän saattaa istua eteisen jakkaralla ja itkeä puhelin kädessä. Sitä Elina ei ymmärtänyt. Ei hän mitenkään voinutkaan.
— Mene kotiin, sanoin. — Tulen aamulla.
Hän katsoi minua. Ei itkenyt. Ei huutanut. Hän vain otti takkinsa ja laukkunsa, ja käytävällä hänen sormensa olivat kylmät, kun hän napitti kengät. Näin sen, mutta en sanonut mitään. Ovi kävi kiinni, ja minä jäin siihen eteiseen, ja jokin meni rikki niin hiljaa, etten kuullut sitä.
Myöhemmin istuin sohvalla ja katsoin ikkunasta pihalle. Pihalla paloi yksi ainoa katuvalo, ja sen alla oli polkupyörä, jonka eturengas oli tyhjentynyt. En tiedä, miksi juuri se jäi mieleeni. Ehkä siksi, että se näytti siltä kuin joku olisi vain jättänyt kaiken kesken ja kävellyt pois.
Elina ei lähettänyt viestiä. Ei soittanut. Minä mietin, että soitan aamulla. Selitän. Mutta en soittanut. Aamulla äiti heräsi pirteänä, keitti kaurapuuroa ja luki minulle ääneen lehdestä jutun, joka oli kuulemma tärkeä. Minä kuuntelin. Söin puuron. Lähdin töihin.
Kun tulin illalla kotiin, Elina istui keittiönpöydän ääressä. Pöydällä oli kaksi asiaa: hänen repaleinen reppunsa ja se kortti, jonka hän oli ostanut viime viikolla. Sitä hän ei ollut koskaan ehtinyt antaa minulle. Nyt se oli avattu. Siinä luki hänen käsialallaan: seitsemän vuotta on paljon ja vähän yhtä aikaa.
Hän ei katsonut minua.
— Elina, sanoin.
— Sinun piti tulla kotiin aamulla, hän sanoi.
— Tiesitkö, että äiti mittasi kolme kertaa verenpaineen ja se oli joka kerta yli sadanneljänkymmenen? sanoin. — Minä en voinut jättää sitä.
Elina nosti katseensa. Hänen silmänsä eivät olleet vihaiset. Ne olivat jotenkin etäällä, sellaiset kuin katsoisi junan ikkunasta ohi vilistävää asemaa, jolla ei enää nouse kyytiin.
— Minä lähden, hän sanoi. — En siksi, että sinä jäit äitisi luo. Vaan siksi, että sinä et kertaakaan kysynyt, mitä minulle kuuluu.
— Kysyn nyt.
— Ei se enää toimi niin.
Hän nousi. Otti reppunsa. Kortin hän jätti pöydälle, siihen, missä minä sen näin. En yrittänyt pidellä häntä; en osannut. Minä vain seisoin siinä, ja kaikki ne sanat, jotka olisin halunnut sanoa, olivat kuin pakkasyö: tyhjiä, kovia, pimeitä.
Elina lähti. Ovi kävi kiinni, mutta tällä kertaa minä olin se, joka jäi sisälle.
Seuraavana päivänä soitin äidille ja kerroin, että Elina oli lähtenyt. Äiti huokaisi puhelimessa, ja sitten hän sanoi:
— Kyllä se siitä. Tule tänne, keitän teetä.
Minä en mennyt. Istuin keittiössä ja katsoin sitä korttia, kunnes ulkona alkoi sataa räntää, ja keittiön hana tippui laskematta. Silloin minä ymmärsin, että olin koko ajan ajatellut äitiä, mutta en ollut kertaakaan pysähtynyt ajattelemaan, mitä minä itse olin menettänyt.
Seuraavana tiistaina peruin palaverin ja vein äidin lääkäriin. Istuin odotushuoneessa ja katsoin, miten paperinen eteinen haisi desinfiointiaineelle ja kahville. Sen jälkeen vein äidin kotiin, keitin teen, istuin hänen kanssaan kaksi tuntia. Lähdin aikaisemmin kuin yleensä. Kotona pakkasin muuttolaatikkoon Elinan valokuvakehyksen ja vihreän huivin, jonka hän oli unohtanut kaapin yläpuolelle. Vein laatikon postiin ja maksoin perille neljäkymmentäkuusi euroa. En lähettänyt kirjettä. Pelkkä laatikko. Että hän tietäisi, etten minä silti oikeastaan ymmärtänyt mitään.
Äiti soitti samana iltana, kun Veikkauksen lottonumerot oli arvottu, ja kysyi, tuletko katsomaan. Sanoin, että en tule. En selittänyt miksi. Se puhelu oli ensimmäinen, jonka lopetin itse.
Nyt on kulunut kaksi vuotta. Äiti asuu yhä Tuirassa, ja minä käyn siellä torstaisin. En enää jää yöksi. Elina liittyi pyöräilyseuraan ja muutti Kuopioon; kuulin sen yhteiseltä tutulta, joka ei ollut tajunnut, ettei meillä ollut toisillemme enää numeroita. Se tieto istui minussa pitkään, kuin kylmä kivi rintaan, ja silti tiesin, ettei mikään puhelu olisi enää tavoittanut sitä, mikä oli mennyt.
Ja minä ajattelen sitä usein: mitä olisi tapahtunut, jos olisin sinä iltana sanonut sen yhden lauseen. Ei tarinan opetusta, ei suurta elettä. Vain jotain pientä. Kuten: minäkin olisin halunnut maistaa sitä poronfileetä.
