—
Isä osti minulle mönkijän kun olin kaksitoista, ja äiti kuoli samana kesänä
Nimeni on Aleksi Rautio, ja olen neljäkymmentäkolme vuotta odottanut äitini palaavan.
En tiennyt sitä odottavani. Luulin, että olin haudannut hänet Kittilän kirkkomaahan silloin kun olin kaksikymmentäkolme, isä seisoi vieressäni harmaassa villatakissa ja piti kädestäni tavalla, jolla hän ei ollut pitänyt vuosiin. Arkku oli suljettu. Isä sanoi, että äiti oli niin huonossa kunnossa lopussa, ettei kukaan halunnut muistaa häntä sellaisena. Minä uskoin häntä, koska en osannut olla uskomatta — mies, joka rakensi tyhjästä puutavarayhtiön koko Lapin läänin kattavaksi, ei valehdellut minulle koskaan mistään muusta.
Elokuun loppu, kuuma ja pölyinen kesä, olimme matkalla Rovaniemeltä kesämökille Ounasjoen varrella, minä ja vaimoni Noora uudessa Volvo XC90:ssä, jonka isä oli antanut meille häälahjaksi kolme vuotta sitten. Radiosta soi jokin iskelmä, ikkuna oli raollaan, ja tien varressa haisi kuivunut heinä ja jostain kauempaa savu — joku poltti risuja pellon laidassa. Näin naisen jo kaukaa: kumarassa, selässä valtava kimppu klapeja narulla sidottuna, käveli hitaasti soratien reunaa pitkin siinä missä ei ollut edes kunnon pientaretta.
Noora naurahti jollekin, mitä nainen teki — ehkä sille, miten hän pysähtyi hetkeksi suoristamaan selkäänsä — ja minä nauroin mukana, koska niin tekee, kun on nelisenkymmentä ja elämä on mennyt hyvin ja ei ajattele, ketä tiellä kohtaa.
Sitten nainen käänsi päänsä.
En osaa selittää, mitä siinä hetkessä tapahtui. Moottori jäi käymään tyhjäkäyntiä, ja se ääni tuntui yhtäkkiä liian kovalta korvissani. Nainen katsoi minua — ei autoa, ei Nooraa, minua — ja jokin rinnassani romahti sisäänpäin kuin jää järvellä maaliskuussa.
— Äiti? — sanoin, ja ääneni oli lapsen ääni, en ollut kuullut sitä ääntä itsestäni kahteenkymmeneen vuoteen. — Minä hautasin sinut kaksikymmentä vuotta sitten.
Noora lakkasi nauramasta. Tunsin hänen kätensä olkapäälläni, mutta se tuntui kaukaiselta, kuin joku toisesta huoneesta koskisi minua seinän läpi.
Avasin oven ja kompuroin ulos. Kengät — kalliit, italialaiset, ostin ne Helsingissä viime keväänä — upposivat tienreunan sannikkoon. Pöly nousi pilvenä.
— Ei, — sanoin ja peruutin askeleen. — Ei, tämä on jokin sairas vitsi. Minä seisoin haudalla. Näin kun arkku laskettiin.
Nainen otti askeleen kohti minua. Tuuli liikutti hänen harmaita hiuksiaan, ja hänen äänensä, kun hän puhui, oli karkea kuin naarmuuntunut vinyylilevy.
— Isäsi oli hyvin vaikutusvaltainen mies, Aleksi. Ja hän osasi saada asiat katoamaan.
Pudistin päätäni, ehkä liian kiivaasti, koska huimasi.
— Hän sanoi sinun kuolleen sydänkohtaukseen! Näytti minulle lääkärintodistuksen!
— Hän näytti sinulle vain sen, minkä halusi sinun näkevän.
Noora oli nyt ulkona autosta, hänen äänensä oli terävä ja pelokas tavalla, jota en ollut kuullut kymmeneen avioliittovuoteen.
— Aleksi, tule autoon. Tuo nainen on sekaisin. Hän yrittää huijata meitä jostain.
Mutta en pystynyt liikkumaan. Muistot tulivat kaikki yhtä aikaa, päällekkäin, kuin joku olisi kaatanut laatikon vanhoja valokuvia lattialle. Muistin, kuinka hautajaiset järjestettiin kahdessa päivässä, liian nopeasti kenenkään ehtiä kunnolla suremaan. Muistin, ettei isä päästänyt ketään — ei edes minua — koskemaan ruumiiseen "kunnioituksesta". Muistin, kuinka koko yhtiön omistus, kaikki osakkeet jotka olivat olleet äidin nimissä hänen oman isänsä perintönä, siirtyivät isälle täsmälleen kolme viikkoa hautajaisten jälkeen, notaarin luona jonka isä oli itse valinnut.
— Miksi, — sain lopulta sanotuksi, ja ääni murtui kesken sanan. — Miksi juuri nyt? Missä olit kaksikymmentä vuotta?
Nainen työnsi kätensä kuluneen villatakkinsa taskuun. Veti esiin pienen, tummuneen hopeisen medaljongin ja ojensi sen minua kohti kämmenellään.
Tunnistin sen heti. Se oli sama medaljonki, jonka olin itse laittanut äitini arkkuun kaksikymmentä vuotta sitten, kun olin kaksikymmentäkolmevuotias poika enkä osannut kysyä yhtään kysymystä, koska suru oli sokaissut minut kokonaan.
— En tullut takaisin rahan takia, Aleksi, — hän kuiskasi, ja katse siirtyi minun ylitseni, kalliiseen autoon parkkiruudussa. — Tulin kertomaan, mitä sinä yönä todella tapahtui. Ja kenet oikeasti haudattiin siihen hautaan.
Seisoin siinä pölyisellä tiellä, ja käteni tärisivät niin, etten saanut pidettyä medaljonkia kunnolla, kun hän painoi sen kämmeneeni.
— Tule mökille, — sain lopulta sanottua. — Ei tässä tien päällä. Kerro kaikki.
Noora vastusti — sanoi, että pitäisi soittaa poliisille, soittaa isälle, soittaa jollekulle — mutta äänensä hukkui johonkin kauas. Autoin äitini istumaan takapenkille, klapikimppu jätettiin tien varteen, ja koko matkan Ounasjoelle kukaan ei sanonut sanaakaan. Radio oli sammunut. Kuulin vain moottorin hurinan ja oman sydämeni.
Mökillä, keittiön pöydän ääressä, kahvi jäähtyi koskematta kupeissa, äiti kertoi.
Hän kertoi, ettei ollut koskaan sairastunut mihinkään. Että isä oli löytänyt hänet eräänä iltana lukemassa vanhoja papereita, jotka todistivat, että isoisäni oli aikoinaan siirtänyt yhtiön enemmistöosuuden hänen — äidin — nimiin, ei isän, jotta se säilyisi suvun naispuolisella linjalla jos jotain tapahtuisi. Isä oli saanut tietää tästä vasta silloin, kaksikymmentä vuotta sitten, ja pelännyt menettävänsä kaiken, minkä oli luullut rakentaneensa itse. Hän oli järjestänyt kaiken kolmessa viikossa: väärennetyn diagnoosin, hätäisen suljetun arkun hautajaiset, ja vaimonsa viedyksi yöllä autolla Sodankylän suuntaan, jättäen hänet sinne käytännössä ilman mitään — ei rahaa, ei papereita, ei mitään minkä avulla todistaa olevansa yhä elossa.
— Kuka sitten on haudassa? — kysyin, ja käteni puristivat kahvikuppia niin, että rystyset vaalenivat.
— Tuntematon nainen kunnalliselta hautausmaalta Rovaniemeltä, jolla ei ollut omaisia hakemassa ruumista, — äiti sanoi. — Isäsi maksoi kaupungin virkailijalle. En tiedä hänen nimeään. Se on ollut minulle raskain asia kantaa — että joku toinen makaa haudassa, jossa lukee minun nimeni, eikä kukaan koskaan tiennyt hänestä mitään.
Istuin siinä, ja jokin minussa, joka oli kaksikymmentä vuotta pitänyt isästäni sankarina, murtui lopullisesti kokonaan.
Soitin lakimiehelleni, Marja Heikkilälle, jonka kanssa olimme hoitaneet yhtiön asioita jo kahdeksan vuotta, samana iltana mökin terassilla, valot Ounasjoen toisella puolella vilkkuivat kaukana kuin ne eivät kuuluisi samaan maailmaan. Kerroin hänelle kaiken. Hän oli hiljaa pitkään puhelimessa, sitten sanoi vain: — Tarvitsemme DNA-testin ja notaarin, mahdollisimman pian.
Testi tehtiin kolme viikkoa myöhemmin Rovaniemen keskussairaalassa. Tulos ei jättänyt tilaa epäilylle: nainen oli äitini, ei kuollut, elossa, ja biologisesti minun.
Sillä tiedolla käsissäni menin isäni luo, hänen kartanoonsa Sinettäjärven rannalla, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Hän istui työhuoneessaan, saman tammipöydän ääressä, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli allekirjoittanut paperit, jotka siirsivät yhtiön osakkeet hänen nimiinsä.
Laskin kansion pöydälle. DNA-tulokset. Notaarin todistus äidin henkilöllisyydestä. Ja isoisäni alkuperäinen testamentti, jonka Marja oli kaivanut esiin maakunta-arkistosta — asiakirja, jota isä oli vuosikausia väittänyt kadonneeksi tulipalossa.
— Yhtiön osakkeet siirtyvät takaisin äidille, — sanoin. — Kuudensadan neljänkymmenen tuhannen euron arvosta, sen verran mitä yhtiö on tänä päivänä. Sinä allekirjoitat luopumisilmoituksen tänään, tai minä viemme tämän syyttäjälle ja poliisille — asiakirjaväärennös, henkilöllisyyden anastus, hautausmaan väärinkäyttö. Valitse.
Isä ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän allekirjoitti.
Kaksi kuukautta myöhemmin äiti muutti pieneen rivitaloon Rovaniemen Ounasrinteelle, jonka ostin hänelle omilla säästöilläni, koska hän kieltäytyi ottamasta mitään isältä suoraan. Yhtiön osakkeet olivat virallisesti hänen nimissään, notaarin sinetillä, ja hän oli sanonut minulle vain yhden asian selvästi: että hän ei koskaan enää halua nähdä isäni nimeä missään paperissa, joka koskee häntä.
Kirkkomaalla Kittilässä käytiin vielä yksi asia loppuun. Seurakunnan kanssa sovittiin uusi hautakivi tuntemattomalle naiselle, joka oli maannut siellä äitini nimellä kaksikymmentä vuotta. Uuteen kiveen ei tullut nimeä, koska sitä ei tiedetty — vain teksti: "Tässä lepää nainen, jonka nimeä kukaan ei koskaan saanut tietää."
Äiti seisoi vieressäni sinä päivänä kun kivi vaihdettiin, syyskuun tuuli puri jo kylmästi Kittilän kirkkomaalla, ja hän piteli medaljonkia kädessään koko ajan. Ei sanonut yhtään mitään. Minäkään en sanonut.
