Emilia oli säästänyt koko vuoden yhden ainoan asian vuoksi: kahdeksan päivää Kreetalla Antin kanssa, ilman puhelinta, ilman deadlineja, ilman kenenkään muun tarpeita. Ja hän ehti tuntea helpotuksen — tililtä löytyi tasan 3 200 euroa, viimeinen erä juuri siirretty — täsmälleen sen verran, kuin lomapaketti maksoi. Vasta koneessa hän kuuli äänen, joka romutti koko sen vuoden kymmenessä sekunnissa.
Tampereelta lähdettiin torstaiaamuna. Emilia oli töissä terveyskeskuksen vastaanotossa, kuuden vuoden kokemuksella, ja tiesi tarkalleen mistä säästö tulee: ei uusia saappaita talveksi, ei perjantain drinkkiä kollegoiden kanssa Plevnassa, ei edes sitä uutta puhelinta, jota oli katsellut jo keväästä asti. Kaikki meni yhteen tiliin, jonka nimi oli "Kreeta". Antin kanssa oltiin oltu yhdessä vajaat kaksi vuotta, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun Emilia tunsi jotain, mitä voisi kutsua vakaudeksi: mies kävi töissä autokorjaamolla, ei juonut yli mitan, ei kadonnut viikonlopuiksi kavereidensa luo selittämättä. Sen takia tästä matkasta piti tulla jotain erityistä.
He olivat valinneet yhdessä hotellin Chaniasta, huoneen merinäköalalla. Emilia oli iltaisin selannut kuvia terassiaamiaisista, kuvitellut lämmintä vettä ja kävelyä satamakadulla iltahämärässä. Kahdeksan päivää ilman arkea. Pelkkää kahden kesken oloa. Anttikin oli tehnyt lisävuoroja pajalla ja perunut treffejä kavereidensa kanssa säästääkseen. Kun liput ja hotelli oli maksettu, Emilia tuskin uskoi: unelma oli muuttunut lentokentän lähtöselvitykseksi.
Lähtöä edeltävänä yönä hän ei nukkunut juuri lainkaan. Matkalaukku oli pakattu, reitti mietitty viimeistä yksityiskohtaa myöten. Aamulla Antti tilasi taksin, ja he ajoivat Tampere-Pirkkalan kentälle hiljaa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Emilia katsoi ikkunasta ja ajatteli, että muutaman tunnin kuluttua kaikki harmaa jää taakse.
Incheckaus sujui nopeasti. He jättivät laukut, kulkivat turvatarkastuksen läpi, istuivat lähtöportilla muiden lomamatkalaisten joukossa. Kun boarding kuulutettiin, Emilia tarttui käsilaukkuunsa ja nousi ensimmäisenä. Koneessa istuinpaikat olivat rivillä 17, ikkunan puolella. Emilia istuutui ikkunaan, Antti viereen. Enää piti vain kiinnittää turvavyö ja odottaa nousua.
Ja silloin hän kuuli sen.
— Anttiseni, kultaseni, katsopa ketä täällä on!
Emilia käännähti. Käytävällä seisoi Riitta, Antin äiti, ja hänen vieressään toinen samanikäinen nainen, kirkas huulipuna ja leveä hymy. Emilia räpytteli silmiään ymmärtämättä mitä tapahtuu. Anoppi? Tässä? Tässä koneessa?
— Äiti, hei, — Antti nosti katseensa lentolehdestä, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.
— Voi Anttiseni, sinähän olet meidän hyväntekijämme! Mikä timantti sinusta on kasvanut! — Riitta lipesi puheeseen.
Vieras nainen loisti myös:
— Olen Marja-Terttu, olen äitisi vanha ystävä koulusta asti. Kiitos ettet unohtanut meitä!
Emilia käänsi katseensa hitaasti Anttiin.
— Mistä he puhuvat?
Antti tuijotti lattiaa.
— Mä… mä yritin sanoo tän aikaisemmin.
— Sanoa mitä?
— Mä ostin matkat äidille ja Marja-Tertulle.
Emilian sisällä jokin romahti äänettömästi. Hän oli ostanut matkat. Omalle äidilleen ja tämän ystävälle. Heidän kahdenkeskiseen lomaansa.
— Sä vittuiletko? — hän sai sanat suustaan vaivoin.
Antti alkoi selitellä: äiti oli pyytänyt, sanonut haaveilleensa merestä koko ikänsä, että eläke on pieni, ettei tällaista tilaisuutta enää tule. Hän ei vaan pystynyt kieltäytymään.
— Entä minä? — Emilian ääni tärisi. — Minäkin säästin koko vuoden tähän lomaan. Meidän kahden lomaan.
— Emilia, no me ollaan kuitenkin yhdessä, — Antti sanoi. — Nyt vaan ollaan iso perhe lomalla.
Riitta kumartui käytävän yli:
— Emme me häiritse teitä yhtään! Me istutaan tuolla, rivillä 18. Melkein vieressä!
— Aivan, — Marja-Terttu jatkoi. — Nuorten pitää saada olla kahden. Me vaan pistäydytään silloin tällöin. No, ja retkillä yhdessä tietysti.
Emilia käänsi katseensa ikkunaan. Kurkku puristui niin tiukkaan, ettei sieltä lähtenyt yhtä ainutta sanaa. Lento kesti kolme ja puoli tuntia. Hän ei sanonut koko matkalla mitään. Antti yritti muutaman kerran puhua, mutta Emilia ei vastannut. Päässä pyöri yksi ainoa ajatus: vuosi haaveita, säästämistä, suunnitelmia — kaikki murskattu ennen kuin kone oli edes noussut maasta.
Chanian hotellissa selvisi, että huoneita oli varattu kaksi: yksi Emilialle ja Antille, toinen Riitalle ja Marja-Tertulle. Se oli ainoa pieni lohtu. Kun Emilia astui huoneeseen, kaikki oli juuri niin kuin kuvissa: parivuode, parveke, siisti kylpyhuone, ilmastoinnin viileys. Mutta iloa ei tullut. Hän istahti sängyn reunalle, ja Antti sanoi hiljaa:
— Meidän pitäis puhua.
— Mistä?
— Näen että oot pahoillasi…
— Pahoillani? Antti, sä varastit unelmani. Meidän unelman.
Hän vakuutti, ettei ollut varastanut mitään, että he olivat kuitenkin yhdessä. Mutta Emilia tiesi jo täysin varmasti: tästä ei tule romanttista lomaa. Tästä tulee loma hänen äitinsä ja tämän ystävän kanssa. Ja lähes samalla hetkellä ovelle koputettiin. Ilman että kukaan ehti vastata, ovi avautui ja sisään käveli Riitta.
— Anttiseni, meillä ei toimi ilmastointi! Tuutko kattoo?
— Tulen ihan kohta, äiti, — hän vastasi syyllisenä ja lähti.
Emilia jäi yksin huoneeseen, josta hän oli haaveillut koko vuoden, ja ajatteli ensimmäistä kertaa, että haluaisi kotiin.
Loput menivät juuri niin kuin hän oli pelännyt. Illallisella Riitta ja Marja-Terttu odottivat jo ravintolan ovella. Aamiaisella he varasivat paikkoja ja huitoivat: "Anttiseni, tänne!" Rannalle — yhdessä. Kävelylle — yhdessä. Joka ateria, joka lähtö hotellista — yhdessä. Antti kantoi heille munakkaita, kahvia, tuoremehua. Jos äidin mielestä ruoka ei maistunut, hän haki jotain muuta. Jos tämä halusi kauppaan, hän lähti kauppaan. Jos äiti väsyi, hän etsi varjoisan paikan.
Neljäntenä päivänä Riitta halusi retkelle Knossoksen raunioille. Se maksoi 45 euroa hengeltä — 180 euroa neljältä, kulu jota Emilia ja Antti eivät olleet suunnitelleet lainkaan. Antti yritti vastustella, mutta äiti piti pintansa:
— Me ollaan lomalla! Eihän täällä voi säästää!
Marja-Terttu tuki heti:
— Äidilläs pitää olla vähän kulttuuriakin!
Antti huokaisi ja suostui. Ei edes kysynyt Emilialta.
Retkellä oli kuuma, väenpaljous ja pöly. Riitta ja hänen ystävänsä valittivat lakkaamatta: milloin jano, milloin väsymys, milloin sietämätön helle. Antti juoksenteli heidän ympärillään, kun taas Emilia kulki perässä ja otti kuvia raunioista sanaakaan sanomatta.
Illalla anoppi halusi kalaravintolaan.
— Anttiseni, mennään! Sanotaan että siellä on tosi hyvää!
— Äiti, se on kallis, — Antti yritti vielä kerran.
— Kerran elämässä voi vähän ylellisyyttä sallia!
Ravintolassa Riitta tilasi hummeria, Marja-Terttu katkarapuja. Emilia otti halvimman salaatin. Kun lasku tuli — 140 euroa — Antti kalpeni, mutta maksoi. Sitten oli vielä lahjakauppa: magneetteja, keraamisia lautasia, patsaita. Ja taas Antti kaivoi lompakkonsa esiin.
Illalla Emilia istui parvekkeella yrittäen olla räjähtämättä. Antti istuutui varovasti viereen.
— Ootko vihainen?
— Ei tää oo vihaa, Antti. Tää on pettymystä.
Hän kertoi kaiken: etteivät he olleet olleet kertaakaan kahden, että romantiikan sijaan heistä oli tullut lastenvahteja kahdelle aikuiselle naiselle, että Antti oli käyttänyt heihin enemmän rahaa kuin heidän omaan lomaansa.
— Sä liioittelet, — Antti sanoi.
Ja silloin Emilia menetti malttinsa.
— Liioittelen?! Mä säästin vuoden! Kieltäydyin kaikesta koko vuoden! Ja sä toit tänne oman äitis ja tän kaverin ilman että kysyit multa mitään!
— No, ne on kuitenkin mun perhettä…
— Entä mikä minä sulle oon?
— Sä oot mun tyttöystävä.
— Tyttöystävä, jolle et kertonut ottavas mukaan kaks ihmistä lisää!
— Mä pelkäsin ettet sä anna lupaa…
— Tietenkään en olisi antanut! Koska tän piti olla meidän loma!
Sillä hetkellä ovi avautui. Kynnyksellä seisoi Riitta.
— Antti, mitä täällä tapahtuu? Miksi tää huutaa sulle?
Emilia yritti hillitä itseään, mutta ei enää jaksanut. Hän sanoi olevansa loppuunkulunut siitä, että hänen lomastaan oli tullut anopin ja tämän ystävän palvelua. Riitan kasvot punoittivat.
— Antti on mun poika! Hänen kuuluu huolehtia musta!
— Mä luulin että me lennettiin kahdestaan, — Emilia vastasi. — Ei sun, sun ystäväs ja sun loputtomien vaatimustesi kanssa.
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Antti seisoi kalpeana, kuin patsaaksi jähmettyneenä.
— Kuka sä oikein oot, että määräät mun poikaa? — Riitta sylkäisi.
— Mä oon hänen tyttöystävänsä.
— Vain tyttöystävä! Ei edes vaimo, mutta jo näin paljon vaatimuksia!
Ovelle ilmestyi myös Marja-Terttu ja sekaantui hänkin peliin. Emilia ei enää pystynyt pidättämään kyyneleitä. Hän sanoi, että koko lomasta oli tullut hänelle painajainen, ettei hän lepäile — hän kestää.
— No älä sitten kestä! — anoppi sanoi terävästi. — Mene lepäämään yksin!
Emilia jähmettyi. Ja sitten ymmärsi äkkiä: tämä oli todella ratkaisu.
— Loistava ajatus, — hän sanoi ja kääntyi Anttiin. — Juuri niin mä teen.
— Mitä? — Antti katsoi häntä ymmällään.
— Vietän loput lomasta erikseen.
Hän veti matkalaukun esiin ja alkoi heittää tavaroita sisään.
— Muutan toiseen huoneeseen.
— Emilia, tää on hulluutta!
— Hulluutta on kestää sun äitiäs ja tän kaverii vielä kolme päivää.
Riitta puhalsi halveksivasti:
— Mene vaan! Meillä on ilman sua vaan parempi!
Emilia veti vetoketjun kiinni, otti käsilaukkunsa ja katsoi Anttia viimeisen kerran.
— Lomaile sen kanssa. Jos hän on sulle tärkeämpi.
Hän avasi oven jyrkästi ja lähti käytävälle.
Vastaanotossa hän sai yksiöhuoneen toisesta siivestä, kerrosta alempaa, ilman merinäköalaa mutta hiljaisen. Käytävän seinällä roikkui sama Kreetan kartta kuin heidän omassa huoneessaan, ja sen alla penkki, jolla joku oli unohtanut aurinkolasit — Emilia jätti ne siihen, ei koskenut. Hän ei soittanut kellekään, ei avannut somea, ei itkenyt loppuun asti. Hän tilasi huonepalvelusta kylmää vesipulloa ja söi terassilla yksin, katsoen laivoja, jotka lähtivät satamasta kohti aavaa merta.
Antti lähetti kolmena päivänä viestejä. Ensin selittelyjä, sitten anteeksipyyntöjä, lopulta pelkkiä kysymysmerkkejä. Emilia ei vastannut yhteenkään. Viidentenä iltana hän meni yksin sukellusretkelle, jonka oli alun perin varannut heille molemmille, ja maksoi Antin osuudenkin takaisin itselleen — ei koston vuoksi, vaan koska rahat olivat hänen omiaan, kertaalleen jo maksettuja.
Kotiin palattuaan Tampereelle Emilia teki yhden asian, jota hän ei ollut suunnitellut lentokoneessa: hän avasi pankin sovelluksen, sulki yhteisen "Kreeta"-säästötilin, jonka he olivat perustaneet vuosi sitten Antin ehdotuksesta, ja siirsi jäljelle jääneet 680 euroa omalle henkilökohtaiselle tililleen. Sitten hän soitti vuokranantajalle ja irtisanoi yhteisvuokrasopimuksen, jonka mukaan hän ja Antti olisivat muuttaneet yhteen syyskuussa. Irtisanomisaika oli kolme kuukautta — hän maksoi sen itse, 950 euroa, koska ei jäänyt odottamaan, kenen taskusta se muuten tulisi.
Antti soitti vielä lokakuussa, kun matkalasku hotellista tuli hänelle yksin, koska Riitta oli varannut kaiken hänen kortillaan luvaten maksaa "myöhemmin". Emilia ei enää vastannut. Hän oli sillä välin vaihtanut lukot omaan asuntoonsa, koska Antilla oli ollut varakappale, jota tämä ei ollut koskaan palauttanut.
Puolisen vuotta myöhemmin Emilia sai viestin entiseltä työkaverilta, joka oli törmännyt Riittaan kirpputorilla Hervannassa. Anoppi oli kertonut kaikille ympärillään olleille, että "poika oli päästänyt jonkun tytön viemään harkintakykynsä", ja että hän itse oli "vain halunnut nähdä merta ennen kuolemaansa". Emilia luki viestin kerran, hymyili puoliksi ja jatkoi matkaa kaupan kassalle, jossa oli jonottamassa uusi laukku — omaan, yksin suunniteltuun matkaan Portugaliin, jonka hän oli varannut jo maaliskuussa.
