Tommi Vainikka, se on minä. Neljäkymmentäkolme vuotta, remonttimies Kontulasta, ja se koira — Sulttaani — se ei ole minun idea. Se on Marjatan, anoppini, idea. Ja jos joku luulee, että minä olen se paha vävy tässä tarinassa, niin kuunnelkaa ensin, miltä tämä näyttää minun puolelta.
Kaikki alkoi viime marraskuussa, kun appiukko Reino kuoli. Sydän, äkkiä, keittiön lattialla, kahvikuppi vielä kädessä. Marjatta jäi yksin siihen samaan Puistolan rivitaloon, jossa he olivat asuneet kolmekymmentäkuusi vuotta. Minä hoidin hautajaiset, minä maksoin arkun — ei sillä että kukaan muistaisi sitä nyt.
Vaimoni Sanna soitti äidilleen joka päivä. Minä kuuntelin niitä puheluita television ääressä, ja joka kerta sama juttu: talo on liian hiljainen, seinät narisevat öisin, joku pitäisi hankkia sinne. Minä sanoin Sannalle suoraan keittiössä, teekuppi kädessäni: "Hanki äidille koira, niin ei tarvitse joka ilta kuunnella tätä." Vitsinä sanoin. En tajunnut mihin se johtaisi.
Kolme viikkoa myöhemmin Marjatta ilmestyi meidän pihalle Malmilta ostetun pentueen kanssa — tarkemmin sanottuna yhden pennun kanssa, ruskean sekarodun, jolla oli korvat kuin patalappuset ja katse kuin se tietäisi jo jotain mitä me emme tiedä. Marjatta sanoi heti ovella: "Tälle pitää keksiä nimi, joka saa koko Puistolan kääntämään päänsä."
Minä olin sitä mieltä, että hyvä nimi on lyhyt. Roope, Musti, ihan mikä vain. Mutta Marjatta, hän ei ollut koskaan koko elämässään halunnut mitään tavallista. Hän oli opettanut äidinkieltä Vantaan yhteiskoulussa kolmekymmentäyksi vuotta, ja hänellä oli tapa puhua asioista kuin ne olisivat draaman kolmas näytös.
Minun täytyy sanoa tässä kohtaa jotain, mitä Sanna ei tiedä minun ajattelevan: minä pelkäsin sitä koiraa enemmän kuin äitiäni ikinä. En pelkäsin koiraa itseään — pelkäsin sitä, mitä se merkitsi. Marjatta ei ostanut koiraa seuraksi. Hän osti koiran, koska hän tarvitsi jotain, mikä täyttäisi sen tilan, jonka Reino jätti, ja minä tiesin jo silloin, että se koira tulisi olemaan minun vastuullani joka kerta kun Marjatan polvi ei kestäisi lenkkiä.
Nimeäminen kesti kaksi viikkoa. Ehdotuksia tuli: Caesar, Rekku, Prinssi. Sanna ehdotti Vekkulia, minä ehdotin Repoa. Marjatta torjui kaikki. Sitten eräänä lauantaina, kun me olimme kolmisin siellä Puistolan olohuoneessa ja pentu jyrsi mattoraidaa, Marjatta nousi tuolistaan, käveli ikkunan luo ja sanoi: "Sulttaani. Se on Sulttaani."
Minä olin juomassa kahvia siinä samaan aikaan, ja se meni väärään kurkkuun, koska tiesin heti mitä siitä seuraisi. Kaikki Puistolan rivitalojen pihat, ne koirat siellä on Musteja ja Nappeja ja Pilkkuja. Sulttaani-niminen koira Kissankellonpolulla tulisi olemaan se, josta puhutaan kaupassa.
Ja niin siitä tulikin.
Ensimmäinen kerta kun Marjatta vei Sulttaanin ulos remmissä, koko puiston koiraporukka — kolme naapuria, jotka kokoontuvat aina kahdeksalta illalla penkille — kääntyi katsomaan. Yksi heistä, se Airaksisen Pirkko, kysyi ääneen: "Onko tuo — sanoitko Sulttaani?" Ja Marjatta, hän ei hymyillyt eikä selittänyt mitään. Hän vain nyökkäsi kerran ja jatkoi kävelyä niin kuin nimi olisi ollut itsestäänselvyys koko ajan.
Minä olin siinä mukana, koska Sanna oli pyytänyt minua tulemaan katsomaan "miten äiti pärjää", ja totuus on, että minä seisoin siinä penkin vieressä ja tunsin jotain, mitä en osaa oikein selittää edes nyt. Häpeää, ehkä. Sitä, että koko kortteli tuijottaa minun anoppiani ja hänen koiraansa, ja jotenkin minäkin olin nyt osa tätä sirkusta, koska minä olin se, joka oli alun perin sanonut sen "hanki koira" -lauseen.
Talven aikana se meni pahemmaksi. Marjatta alkoi puhua Sulttaanista kuin se olisi hallitsija. "Sulttaani ei syö sitä merkkiä, se syö vain Rainbow-purkkiruokaa." "Sulttaani haluaa kävellä juuri sitä reittiä Tapulikaupungin puolelle, ei toista." Minä kuljetin sitä koiraa eläinlääkäriin Malmille kaksi kertaa, koska Marjatan polvi oli liian kipeä ajaa. Kolmesataakuusikymmentä euroa, siinä oli rokotukset ja se korvatulehduksen hoito. Minä maksoin sen omalta kortiltani, koska Marjatan eläke ei oikein venynyt sinä kuukautena, ja hän sanoi maksavansa takaisin. Ei ole vielä maksanut.
Sanna sanoi minulle kerran, hyvin myöhään illalla, kun me makasimme siinä pimeässä makuuhuoneessa: "Äiti tarvitsee tätä, Tommi. Anna hänen olla." Ja minä olin hiljaa, koska mitä minä sanoisin? Että minä olen kyllästynyt siihen, että joka toinen viikonloppu menee siihen, että ajan Puistolaan hakemaan koiraa lenkille, koska Marjatta soittaa ja sanoo polvensa pettävän juuri sinä päivänä?
Se, mikä lopulta räjäytti koko tilanteen, tapahtui huhtikuussa, Sulttaanin tarhassa Tapulikaupungin puiston laidalla. Marjatta oli päättänyt viedä koiran sinne "sosiaalistumaan", ja minä olin mukana, koska Sanna oli töissä. Tarhassa oli ehkä kymmenen koiraa ja niiden omistajia, ja kun Marjatta huusi "Sulttaani, tule tänne!", koko tarha hiljeni hetkeksi. Yksi mies, isokokoinen tyyppi labradorin kanssa, sanoi ääneen naurahtaen: "Onko tuolla koiralla oma valtakunta vai?"
Marjatta käänsi katseensa siihen mieheen ja sanoi, ihan tyynesti, ilman minkäänlaista vitsiä äänessään: "Tällä koiralla on arvo. Toisin kuin joillain ihmisillä tässä puistossa." Se oli hiljaisuus sen jälkeen, semmoinen kiusallinen, ja minä seisoin siinä ja mietin, milloin tästä koirasta tuli väline, jolla Marjatta puolustaa itseään koko maailmaa vastaan.
Kotimatkalla autossa minä sanoin sen vihdoin ääneen: "Marjatta, tämä ei ole enää koirasta. Tämä on jostain muusta." Hän katsoi ulos ikkunasta, koira sylissään takapenkillä, ja sanoi hiljaa: "Reino olisi nauranut tälle nimelle." Ja siinä se oli — ensimmäinen kerta koko sen ajan, kun hän mainitsi Reinon nimen suoraan minulle liittyen koiraan. Minä en osannut vastata mitään. Ajoin vaan loppumatkan hiljaa, ja radiosta tuli joku iltapäivän uutislähetys, jota kumpikaan meistä ei kuunnellut.
Toukokuun alussa Sanna ja minä istuimme meidän omassa keittiössä Kontulassa, ja minä sanoin hänelle asian suoraan, ensimmäistä kertaa ilman kiertelyä: "Minä en voi enää maksaa sun äidin koiran laskuja sun tietämättä, ja minä en voi enää olla se, joka ajaa sinne joka kerta kun äitisi soittaa. Meidän täytyy sopia jotain, mikä on reilua kaikille — sinulle, minulle ja äidillesi." Sanna oli hiljaa hetken, sitten hän veti laatikosta paperiarkin ja alkoi kirjoittaa listaa: kuka maksaa ruoan, kuka vie lenkille minä päivänä, milloin äiti soittaa apua ja milloin ei saa soittaa.
Me veimme sen listan Marjatalle seuraavana sunnuntaina, kahvipöydän ääreen siinä samassa Puistolan olohuoneessa, jossa Sulttaani oli saanut nimensä. Marjatta luki paperin läpi, ja minä näin hänen kätensä vapisevan hieman reunasta, ei surusta vaan siitä, että hän tajusi, että tämä oli lopullista — että hänen tyttärensä ja vävynsä eivät enää tulisi hänen luokseen milloin tahansa hän soittaisi, vaan sovitusti, reilusti.
Hän sanoi lopulta: "Minä maksan koiran laskut itse jatkossa. Otan lainaa sen kolmensadankuudenkymmenen euron verran takaisin sinulle, Tommi, kahdessa erässä." Minä sanoin, ettei sen tarvitse olla niin tarkkaa, mutta hän vaati. Ja hän piti sanansa — kaksi kuukautta myöhemmin, kesäkuussa, hän toi minulle käteisen kirjekuoressa, koska hän ei luota pankkisiirtoihin, ja sanoi: "Nyt me olemme tasan, sinä ja minä."
Elokuussa Sulttaani oli jo täysikasvuinen, isokorvainen ja rauhallinen koira, ja Marjatta vei sen edelleen samalle penkille kahdeksalta illalla, mutta nyt hän kulki sinne yksin, omalla ajallaan, eikä minun tarvinnut enää tarkistaa joka päivä onko hänen polvensa kunnossa. Airaksisen Pirkko oli tainnut tottua nimeen, koska en ole enää kuullut kenenkään kysyvän siitä puiston penkillä.
Reilu vuosi sitten kävin viemässä Marjatalle syntymäpäivälahjan, ja hän kertoi ohimennen jotain, mitä en ollut tiennyt: se korvatulehdus, josta Sulttaanin lasku aikanaan kertyi, ei ollutkaan tavallinen tulehdus vaan alkava kroonivaiva, joka olisi jäänyt huomaamatta, jos koiraa ei olisi tuotu ajoissa hoitoon. Marjatta sanoi sen ihan tavallisella äänellä, kahvikuppi kädessään, ikään kuin se ei olisi mikään suuri asia — mutta minä ymmärsin siinä hetkessä, että se reissu Malmille, jonka maksoin omasta pussistani ja josta olin ollut niin katkera, oli ehkä ainoa syy, miksi Sulttaani ylipäätään istui sillä hetkellä hänen jalkojensa juuressa, korvat pystyssä, täysin terveenä.
