Sata tuhatta euroa ja hiljainen tili
Minä olen Aleksi Kärkkäinen, ja viisi vuotta olen ollut mies, joka pitää Iiris Vainion elämän kasassa niin, ettei hän itsekään huomaa kuinka paljon minä siitä kannan.
Hän ei tiedä sitä. Ei tiennyt sitäkään aamuna, kun minä seisoin hänen konttorinsa nurkassa Katajanokan toimistotalon 22. kerroksessa ja katsoin, kuinka hän avasi sinisen samettirasian pöydältään.
Kerron tämän omasta puolestani, koska hän ei tiedä, mitä minä sinä aamuna ajattelin. Eikä hän arvaa sitäkään, mistä koko juttu oikeasti alkoi.
Työskentelen talousjohtajana Vainio Kiinteistöt Oy:ssä, yhtiössä jonka Iiris peri isältään kolme vuotta sitten. Ulospäin se on tavallinen kiinteistösijoitusyhtiö, joka omistaa toimistotaloja Ruoholahdesta Tapiolaan. Sisäpiirissä me molemmat tiedämme, että puolet sen kassavirrasta kulkee rakennusalan harmaan talouden kautta, ja että Iiris on ainoa, joka pitää langat käsissään niin, ettei kukaan viranomainen ole koskaan päässyt lähelle.
Minä hoidan numerot. Hän hoitaa ihmiset. Ja minä olen rakastanut häntä niin kauan, etten enää muista, milloin se alkoi.
Se aamu oli tiistai, syyskuun loppu, ja Helsingissä satoi ensimmäistä kylmää viistosadetta. Ratikka kolisi Aleksanterinkadulla, ja toimistotalon aulassa haisi tuoreelta kahvilta ja märältä villakankaalta. Minä olin tullut puoli seitsemältä, koska olin nähnyt painajaista enkä saanut enää unta – jotain siitä, että Iiris seisoi laiturilla ja minä en ehtinyt perässä.
Hänen pöydällään oli rasia. Samettinen, tummansininen, sellainen jonka näkee vain kalleimpien korujen yhteydessä. Vieressä paksu kortti, käsinkirjoitettu, mustalla musteella:
"Tälle illalle, kaunotar. Pidä tätä minun vuokseni. — Damian."
Minä luin sen kolme kertaa. En koskenut korttiin ensin – vasta kun olin varma, ettei kukaan tullut käytävää pitkin, avasin rasian. Timanttiranneke. Sellainen jonka hinta on jossain kuudenkymmenen tuhannen euron paikkeilla, jos tuntee kultasepät Bulevardilla niin kuin minä tunnen, koska olen itse joskus tilannut sieltä korun – yhden, jota en koskaan uskaltanut antaa.
Se ei ollut mustasukkaisuutta, mitä tunsin. Tai oli, mutta ei sellaista raivoa, jota olisin osannut näyttää. Se oli hiljaisempaa. Se oli sitä, että käteni tärisivät hieman, kun suljin rasian kannen, ja että ajattelin: viisi vuotta olen järjestänyt hänen kalenterinsa, hänen turvamiehensä, hänen valheensa veroviranomaisille – ja silti en tiennyt tästä miehestä mitään.
Iiris tuli sisään kuudelta viisitoista, kymmenen minuuttia myöhässä, mikä hänelle oli poikkeuksellista. Hänellä oli yllään viininpunainen mekko, ei tavallinen harmaa jakkupuku, ja hiukset olivat auki. Hän näytti joltain aivan muulta kuin siltä naiselta, joka yleensä sanelee minulle luvut ennen aamukahdeksaa.
Hän pysähtyi ovelle, kun näki minut seisomassa hänen pöytänsä vieressä, rasia kädessäni.
"Sinä olet aikaisin", hän sanoi.
"Sinä olet myöhässä", minä vastasin, enkä yrittänytkään peitellä sitä, että ääneni oli tiukka.
Hän otti rasian kädestäni – sormemme koskettivat, ja minä tunsin sen selkäpiissäni asti, niin kuin aina – ja laittoi sen käsilaukkuunsa ilman selitystä.
"Se on henkilökohtainen asia", hän sanoi.
"Damian." Sanoin nimen ääneen, ja se maistui pahalta suussani. "Kuka hän on?"
"Ei kuulu sinulle", Iiris sanoi, mutta hänen äänensä värähti hieman, ja minä huomasin sen, koska olen viisi vuotta kuunnellut jokaista hänen äänensä sävyä.
Minä en ollut se, joka hallitsi tätä yritystä väkivallalla. Se olin minä, joka pidin kirjaa siitä, mihin rahat menivät ja mistä ne tulivat, ja joka tiesin, että jos joku ulkopuolinen mies pääsee liian lähelle Iiristä, hän saattaa saada tietää liikaa. Ei siksi että pelkäisin oman asemani puolesta. Vaan siksi että pelkäsin hänen puolestaan.
Ja siksi, kun hän sanoi ettei se kuulu minulle, minä tein jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt: soitin yksityisetsivälle, jonka numeron olin säilyttänyt vuosia varmuuden vuoksi.
Damian osoittautui olevan Damian Lindqvist, kiinteistövälittäjä Espoosta, joka oli tutustunut Iirikseen kolme kuukautta aiemmin gaalassa Ateneumissa. Hän ei ollut vaarallinen mies. Hän oli vain mies, joka halusi naista jolla oli enemmän rahaa kuin hänellä itsellään, ja joka oli jo kahdesti aiemmin mennyt naimisiin naisten kanssa, jotka omistivat yrityksiä – ja molemmat avioerot olivat päättyneet siihen, että hän oli saanut merkittävän summan asianajajien kautta.
Kun kerroin tämän Iirikselle, en tehnyt sitä mustasukkaisena kilpailijana. Tein sen numeroiden miehenä. Näytin hänelle paperit: kaksi aiempaa avioeroa, kaksi kertaa yli kolmensadan tuhannen euron korvaukset, ja pankkitilin, joka oli tyhjä lukuun ottamatta viimeisintä siirtoa – kaksikymmentäviisi tuhatta euroa, joka oli lainattu vakuudetta kaverilta juuri sen rannekkeen ostoa varten.
Iiris istui toimistossaan, ovi kiinni, ja luki paperit läpi kahdesti hiljaa. Sitten hän katsoi minua yli pöydän.
"Miksi sinä teit tämän?" hän kysyi.
Minä olisin voinut valehdella. Olisin voinut sanoa, että se kuului työhöni, että suojelen yhtiön etua. Sen sijaan sanoin totuuden, jonka olin pitänyt sisälläni viisi vuotta:
"Koska en kestä ajatusta, että joku käyttää sinua hyväkseen. Enkä varsinkaan kestä ajatusta, että se joku olisi joku muu kuin minä."
Iiris ei sanonut mitään pitkään aikaan. Kuulin vain, kuinka viistosade löi ikkunaan ja kuinka naapurihuoneen tulostin hyrisi. Sitten hän nousi, käveli kaappinsa luo, avasi sen ja otti esiin kannettavan tietokoneensa. Hän kirjautui pankkinsa verkkopalveluun, käänsi näytön minua kohti ja klikkasi "sulje tili" -painiketta yhteisellä säästötilillä, jonka hän oli avannut Damianin kanssa kahta viikkoa aiemmin – tili, jonne oli jo siirretty kymmenentuhatta euroa "yhteistä sijoitusta" varten.
Sitten hän soitti Damianille, kaiuttimella, minun edessäni.
"Rannekkeen saat noutaa vastaanotosta", Iiris sanoi tyynesti. "Yhteinen tili on suljettu. Ja jos tulet vielä kertaakaan tähän rakennukseen, vartija saattaa sinut ulos."
Damian yritti puhua avioliitosta, rakkaudesta, väärinymmärryksestä. Iiris sulki puhelun kesken lauseen.
Hän katsoi minua sen jälkeen ja sanoi vain: "Nyt tili on tyhjä hänen osaltaan. Loput hoidan itse."
En saanut sinä päivänä mitään suurta tunnustusta, ei suudelmaa, ei draamallista lupausta. Iiris palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi työpäiväänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, paitsi että illalla, kun toimisto oli tyhjä ja hän pukeutui takaisin harmaaseen jakkupukuunsa, hän pysähtyi minun ovelleni ja sanoi: "Kiitos, ettet valehdellut."
Se riitti minulle silloin.
Puoli vuotta myöhemmin sain tietää, kuka oikeasti oli tilannut yksityisetsivän ensimmäisen raportin Damianista jo ennen minua – se oli Iiris itse, kaksi viikkoa ennen rannekkeen ilmestymistä, koska hän oli jo epäillyt miestä. Hän ei ollut koskaan aikonut pitää rannekettakaan; hän oli vain odottanut nähdäkseen, kuka meistä kahdesta huomaisi sen ensin.
