Ensimmäisenä yönä Reijo Virtanen ei saanut silmiään kiinni ollenkaan – verenpaine taas heitteli. Hän makasi vanhalla, läpiuponneella nojatuolisängyllä Pentinkulmankadun kaksiossaan Kuopiossa ja kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui painavan rintaa enemmän kuin mikään lääkäri osasi selittää. Kuusikymmentäviisi vuotta elettynä, ja mitä oli jäljellä? Yksiö talon toisessa kerroksessa, eläke joka riitti juuri ja juuri leivälle ja maidolle, sekä sellainen hiljaisuus, että itsekin teki mieli ulvoa.
Sirkka oli kuollut helmikuussa. Lähti yhtä vaatimattomasti kuin oli elänytkin – ei valituksia, ei suuria sanoja, ei kenenkään häiritsemistä. Eräänä aamuna hän vain ei enää herännyt.
Tytär Anniina asui Tampereella, kolmensadan kilometrin päässä. Kerran viikossa hän soitti ja kysyi reippaalla, asialliselta kuulostavalla äänellä:
— Isä, miten menee? Muistatko ottaa ne pillerit? Syötkö kunnolla?
Reijo vastasi aina, että kaikki on hyvin, lääkkeet menevät alas ja ruokaakin on. Hän ei pitänyt valehtelemisesta, mutta ei nähnyt järkeä totuudessakaan. Mitä tytär sieltä kaukaa tekisi? Jättäisikö kaiken ja tulisi? Hänellä oli työ, mies, kaksi lasta ja asuntolaina. Siellä elämä jatkui. Täällä Reijolle näytti jäävän vain hidas odotus.
Marraskuun alku oli synkkä, kostea, se aika jolloin lehdet ovat jo pudonneet mutta lunta ei vielä näy, ja kaikki näyttää samalta harmaalta. Reijo makasi katse katossa ja kuunteli kuinka räntäsade naputti parvekkeen kaidetta. Ja yhtäkkiä hiljaisuudesta kuului ääni.
Hiljainen, mutta selvä. Raapimista. Aivan kuin joku raapisi ovea, varovasti mutta pinttyneesti. Ei hänen omaansa, vaan naapurin – porraskäytävän toisella puolella.
Reijo jähmettyi ja kuunteli. Ääni toistui. Sitten uudestaan. Tasaisesti, kuin vanha kello joka lyö samaa iskua.
— Hiiriä varmaan, — hän mutisi ja käänsi kylkeä.
Mutta hiirimäistä se ei ollut. Hiiret rapisevat nopeasti ja epäsäännöllisesti, sitten hiljenevät. Tämä toistui rauhallisesti ja itsepintaisesti. Reijo kesti kymmenisen minuuttia, sitten nousi, työnsi jalat tohveleihin ja meni eteisoveen. Painoi korvan lautaa vasten. Nyt ei ollut epäilystäkään: ääni tuli porrastasanteelta, naapurin ovelta. Siitä samasta ovesta, joka oli ollut tyhjillään jo neljä kuukautta.
Siellä oli aiemmin asunut Kirsti Laakkonen, yli kahdeksankymppinen mummo, aina hymyilevä, karkkeja esiliinan taskussa. Kesällä lapset veivät hänet luokseen Jyväskylään. Kaikki tapahtui nopeasti: iso tumma farmariauto pihalla, laatikot ja säkit lastattiin päivässä, ja lopulta Kirsti itse istutettiin takapenkille. Hän näytti pieneltä ja hämmentyneeltä, väänteli huivia käsissään ja katsoi jatkuvasti taakseen ikkunoihin, aivan kuin olisi jättänyt sinne jotain tärkeää.
— Reijo, syötäthän kissan, — hän oli silloin pyytänyt, pää työntyneenä auton ikkunasta. — Sen punaisen. Se juoksi joka ilta luokseni. Keitin sille kalaa…
— Syötän, — Reijo oli vastannut, vaikka ei ollut koskaan huomannut mitään punaista kissaa mummon luona.
Siitä lähtien naapurin ovi oli pysynyt lukossa. Kirstin lapset eivät näyttäneet kiirehtivän myymään tai vuokraamaan asuntoa. Ehkä aikaa ei ollut, ehkä odottivat sopivaa hetkeä paperiasioille. Reijo ei tuominnut ketään. Elämä oli opettanut olemaan sekaantumatta muiden asioihin. Mutta joskus, kulkiessaan lukitun oven ohi, hän ajatteli, että asunto jossa kukaan ei asu lakkaa olemasta koti. Siitä jää vain seiniä.
Raapiminen ei loppunut. Reijo seisoi hetken oven edessä, huitaisi sitten kädellään ja palasi sänkyyn.
— Antaa olla, — hän mutisi joko itselleen tai hiljaisuudelle. — Pitää nukkua.
Uni ei tullut. Hän makasi ja kuunteli sitä tasaista, itsepintaista ääntä, joka yllättäen tuntui elävän yön tyhjyydessä. Ja jostain syystä juuri se raapiminen kosketti jotain sisällä. Aivan kuin joku raapisi paitsi naapurin ovea, myös suoraan hänen omaa rintaansa, siihen kohtaan joka ei ollut vieläkään parantunut Sirkan kuoleman jälkeen.
Vasta lähempänä neljää aamuyöllä hiljeni. Reijo vaipui levottomaan uneen. Kun hän heräsi, verhojen läpi tihkui jo marraskuisen aamun harmaa valo, ja yön tapahtuma tuntui melkein unelta.
Aamulla hän meni viemään roskia ja pysähtyi naapurin oven eteen. Aivan alhaalla, kynnyksen luona, vanha muovimatto oli täynnä tuoreita vaaleita raapimisjälkiä. Reijo kyykistyi, veti sormella jälkiä pitkin. Ne olivat syviä.
— Se punainen… — hän muisti Kirstin sanat ja nousi vaivalla, tukien itseään kaiteesta.
Päivä kului tavalliseen tapaan. Reijo keitti puuroa, joi teetä, kävi kaupassa hakemassa leipää ja Valion piimää, istui hetken pihalla ja jutteli Erkin kanssa naapuritalosta. Puhuivat tulevasta talvesta, joka molempien mielestä lupasi olla kova, ja taas kerran nousseista vastikkeista. Erkki nyökytteli, sytyttämätön savuke suupielessä. Sydäninfarktin jälkeen hän oli lopettanut tupakoinnin, mutta ei ollut päässyt eroon tavasta pitää jotain hampaissa.
— Miksi olet tänään niin synkän näköinen? — Erkki kysyi.
— Milloin minä muka iloinen olisin ollut? — Reijo torjui.
— No… Sirkan aikaan hymyilit useammin.
Reijo vaikeni. Nousi penkiltä ja käveli hitaasti kotiin.
Toinen yö alkoi täsmälleen samoin – täydellisellä hiljaisuudella. Mutta nyt Reijo ei enää nukkunut, vaan odotti jotakin. Hän ei osannut sanoa mitä, mutta jäi kuuntelemaan. Puolenyön aikaan tuttu ääni palasi. Raapimista. Yhtä tasaista. Yhtä itsepäistä.
Reijo nousi sängystä, veti hartioilleen Sirkan vanhan aamutakin. Oma oli kulunut jo aikapäivää sitten, mutta tämä oli edelleen lämmin ja pehmeä. Joskus se oli tuoksunut vaimolle. Tuoksu oli melkein hävinnyt, mutta Reijosta tuntui yhä välillä haistavansa sen.
Hän meni ovelle, avasi sen ja kurkisti porraskäytävään. Kattolamppu, jonka kuvun sisällä näkyi kesältä asti jääneitä kärpäsenjätöksiä, valaisi tasannetta himmeällä keltaisella valolla. Siinä valossa Reijo näki vihdoin sen, joka ei antanut hänen nukkua.
Kirstin oven edessä istui kissa. Se oli kääntynyt kuonollaan ovea kohti ja raapi muovimattoa tasaisin liikkein oikealla käpälällään. Se ei edes vilkaissut ympärilleen, ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. Raap-raap-raap. Pieni tauko. Ja taas: raap-raap-raap.
Kissa oli todella punainen. Mutta niin laiha, että selkäranka piirtyi selvästi näkyviin, kyljet olivat lässähtäneet sisään ja häntä, joka punaisilla kissoilla yleensä on tuuhea, roikkui likaisena, ohuena jääpuikkona. Turkki oli takkuinen, siihen oli tarttunut kuivia ohdakkeita.
Reijo seisoi ovensuussa ja katsoi kissaa sanaakaan sanomatta. Eläin jatkoi puuhaansa, eikä ihmisestä välittänyt tuon taivaallista. Sillä oli tärkeämpää tekemistä. Se odotti. Odotti että tuttu ovi vihdoin avautuisi ja sisältä tulvahtaisi lämpöä, keitettyä ahventa ja niiden vanhojen käsien tuoksua, jotka aina haisevat jauhoilta ja vielä joltain muulta, jolle on vaikea keksiä nimeä. Mutta jokainen kissa tuntee sen tuoksun. Se on rakkauden tuoksu.
— Hei, — Reijo sanoi hiljaa. — Punaturkki.
Kissa pysähtyi hetkeksi ja käänsi päänsä. Isot keltaiset silmät laihtuneessa naamassa katsoivat Reijoa tarkasti.
— Ei ole täällä ketään, — hän sanoi. — Kirsti muutti Jyväskylään. Ymmärrätkö? Muutti pois. Siellä ei ole enää ketään.
Kissa piti katseensa hänessä sekunnin, toisen, kolmannen. Sitten käänsi kuononsa pois ja jatkoi raapimista.
Reijon kurkkua kuristi. Hän nielaisi, yski ja siirtyi tanssahtaen tohveleissaan.
— No mitä sinä nyt… No mitä, tyhmä eläin. Siellä on tyhjää. Ei kukaan siellä oven takana enää ole. Ymmärrätkö vai etkö?
Kissa ei tietenkään ymmärtänyt. Tai ehkä ymmärsi kaiken, muttei vain suostunut hyväksymään sitä. Sen maailmassa oven takana asui edelleen se hyvä mummo, joka joka ilta keitti sille kalaa, kaatoi maitoa vadille ja silitti karkealla kämmenellä selkää mutisten:
— Syö, syö, punaturkki, laihtunut olet ihan liikaa…
Sille asunnolle jäi kissan mielessä viimeinen paikka, jossa sitä oli joskus odotettu. Ainoa osoite koko maailmassa, jossa sitä oli tarvittu. Siksi se raapi edelleen. Se ei voinut uskoa, että tuttu paikka oli vain kadonnut. Koska jos sekin oli kadonnut, mitä sille sitten enää jäi?
Reijo sulki hitaasti oman ovensa ja nojasi selkänsä sitä vasten. Seisoi paikallaan muutaman minuutin ja kuunteli, kuinka sama ääni jatkui ulkopuolella. Raap. Raap. Raap. Sitten hän palasi sänkyyn, veti peiton leukaan asti. Mutta unta ei tullut. Hän makasi pimeässä ja kuunteli.
Kolmas yö oli se, joka muutti kaiken.
Reijo ei enää edes yrittänyt nukkua. Kello yhdentoista aikaan hän istui keittiön pöydän ääressä, teekuppi käsien välissä, ja odotti ääntä kuin vierasta jonka hän jo tunsi. Kun raapiminen alkoi, hän ei epäröinyt sekuntiakaan. Otti taskulampun kaapista, veti Sirkan aamutakin ylleen ja meni suoraan ulos, alas rappukäytävään ja pihan poikki naapuritaloon, missä asui Kirstin poika Vesa – hänen numeronsa oli jäänyt Reijon puhelimeen viime kesästä, siltä varalta että "jotain sattuisi".
Hän soitti kello puoli yksitoista illalla. Vesa vastasi unisena, hämmentyneenä, hieman ärtyneenäkin – mitä varten vanha naapuri soittaa keskellä yötä. Reijo ei jäänyt selittelemään pitkään:
— Teidän äitinne kissa istuu joka yö täällä oven edessä ja raapii sitä vereslihalle asti. Se on aivan luuta ja nahkaa. Jos ette tule hakemaan sitä, minä otan sen itselleni. Mutta asunnon avain teidän pitäisi antaa, että saan sen sisään edes hetkeksi katsomaan, ettei siellä enää ole ketään.
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista. Sitten Vesa sanoi käheästi:
— Äiti kysyi meiltä siitä kissasta joka kerta kun soitimme. Me luulimme, että hän vain… muistelee jotain, ei olemassa olevaa. Hänellä on muistisairaus, ette tiennyt sitä. Me emme uskoneet, että kissa on oikeasti olemassa.
Seuraavana päivänä Vesa ajoi kolmesataa kilometriä Jyväskylästä Kuopioon ja toi mukanaan avaimen. Yhdessä he avasivat Kirstin asunnon oven. Sisällä haisi pöly ja vanha kangas, mutta keittiön pöydällä oli edelleen kissankuva magneetilla jääkaapin ovessa ja tyhjä muovivati lattian nurkassa – Kirsti oli laittanut sen sinne viimeisenä iltana ennen lähtöä, ehkä tietäen jo, ettei enää palaisi.
Kissa käveli sisään ilman epäröintiä, meni suoraan sille vadille ja jäi istumaan sen viereen katsoen ovelle.
Vesa seisoi käytävällä käsi suun edessä ja sanoi vain:
— Herranjumala.
Reijo ei odottanut mitään suurta kiitosta eikä sitä saanutkaan – Vesa oli hämmentynyt, ehkä hävennytkin, eikä osannut sanoa muuta kuin että vie kissan eläinlääkäriin ja sitten katsoo, ottaako sen itselleen Jyväskylään. Mutta seuraavana iltana, kun Reijo istui yksin keittiössään, ovikello soi. Vesa seisoi rapussa kantaen kissaa peitossa.
— Äiti soitti tänään hoitokodista, — hän sanoi. — Kysyi taas kissasta. Minä kerroin, että se on löytynyt ja voi hyvin. Hän itki puhelimessa. Sanoi että jos kukaan ei voi pitää sitä, niin ehkä te… koska te olette se, joka kuunteli sitä kolme yötä.
Reijo katsoi kissaa peitteen keskellä, sen keltaisia silmiä, jotka nyt olivat rauhalliset.
— Tuo se sisään, — hän sanoi.
Hän maksoi eläinlääkärin loppulaskun, kahdeksankymmentäseitsemän euroa madotuksesta ja rokotuksista, ja osti Prismasta kissanruokaa ja uuden vadin, koska vanha oli liian muistoja täynnä säilytettäväksi arkikäytössä. Kissa sai nimekseen Ahven, koska sellaista Kirsti oli sille keittänyt.
Puoli vuotta myöhemmin Anniina soitti tavalliseen tapaansa kysyäkseen lääkkeistä, ja Reijo sanoi vahingossa "meillä on nyt kissa", ja tytär oli hetken hiljaa ennen kuin nauroi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen puhelimessa aidosti, ei sitä totuttua reipasta ääntä vaan oikeaa. Kirsti kuoli seuraavana keväänä hoitokodissa Jyväskylässä; Vesa soitti kertoakseen siitä ja mainitsi ohimennen, että äiti oli viimeiseen asti kysellyt punaisesta kissastaan ja pyytänyt, että joku "kertoisi sille tervehdyksen". Reijo ei kertonut sitä Ahvenelle, mutta illalla hän keitti kalaa, vaikkei ollut nälkäinen, ja laittoi sen vadille, ja kissa söi sen aivan vieressä, hitaasti, kuin muistaen jotakin.
