Ilta oli tullut varhain, kuten aina lokakuussa Oulussa. Katulamput heijastuivat märkään asfalttiin, ja Reetta Vainio seisoi keittiön ikkunan ääressä, kädessään jäähtynyt kahvikuppi, jota hän ei ollut edes maistanut. Alakerrassa naapurin koira haukkui jotain pihalla — luultavasti taas sitä samaa lokkia, joka oli tehnyt pesän ilmastointikoneen päälle. Se oli tyhmä, merkityksetön yksityiskohta, mutta juuri sellaisiin Reetta oli oppinut takertumaan iltoina, jolloin ei uskaltanut ajatella mitään muuta.
Sami tulisi kohta kotiin. Ja Reetta tiesi jo, minkälainen ilta oli edessä, koska hän oli unohtanut maksaa sähkölaskun eräpäivänä.
He olivat olleet yhdessä neljä vuotta, asuneet samassa kaksiossa Kalastajankadulla puolitoista vuotta. Alussa Sami oli sanonut asioita, joita Reetta oli säilyttänyt muistissaan kuin aarretta: että hän oli ensimmäinen ihminen, joka sai Samin tuntemaan olonsa turvalliseksi. Että hän rakasti tapaa, jolla Reetta nauroi liian kovaa elokuvateattereissa. Nyt samat sanat kaikuivat oudolta, kuin joku muu olisi ne sanonut jollekulle toiselle.
Ovi paukahti. Reetta kuuli avainten kilinän lattialla — Sami ei koskaan laskenut niitä pöydälle, jos oli huono päivä, vaan heitti ne, ja äänestä saattoi jo päätellä, mitä oli tulossa.
"Etkö sä muka tajua, että se lasku pitää maksaa ajallaan?" Samin ääni tuli eteisestä ennen kuin tämä oli edes riisunut takkiaan. "Mä oon sitä pyytänyt jo kolme kertaa."
"Mä unohdin. Maksan sen huomenna aamulla, siitä ei tuu mitään sanktioo—"
"Älä selitä mulle mitään sanktioista. Mä oon töissä koko päivän kun sä istut täällä ja unohdat perusjutut."
Reetta laski kupin tiskipöydälle liian kovaa, ja se kalahti. "Mä oon myös töissä, Sami. Kahdeksasta neljään, ihan niinku sä."
Sami käveli keittiöön, ja jokin hänen kasvoillaan oli muuttunut — ei enää se mies, joka oli tuonut Reetalle korvatinkkeja sairaana ollessa, vaan joku vieras, jonka leuka oli jännittynyt ja katse kylmä. "Sä oot ihan sama ku sun äiti. Ei mitään järjestystä, ei mitään vastuuta."
"Älä sekoita mun äitii tähän."
"Miks ei? Se on totuus." Hän löi kämmenellä kaapin ovea niin, että astiat kilahtivat sisällä. Reetta perääntyi askeleen taaksepäin, tiedostamattaan, ja se liike — se pieni, automaattinen väistö — kertoi hänelle jotain, mitä hän ei ollut halunnut myöntää aiemmin: hän pelkäsi tätä miestä.
"Miks sä huudat mulle noin? Se on 47 euroo, Sami. Ei se maailmanloppu."
"Koska sä et koskaan kuuntele! Sä teet mitä huvittaa ja sit ihmettelet ku mä ärsyynnyn!"
Reetan käsi tärisi hänen laskiessaan kupin lopulta tiskiin. Hän muisti — aivan liian selvästi — kesäkuun illan, jolloin Sami oli heittänyt kaukosäätimen seinään, koska Reetta oli katsonut toista sarjaa kuin mitä Sami halusi. Ja seuraavana aamuna, kahvin äärellä, Sami oli itkenyt ja sanonut rakastavansa häntä enemmän kuin ketään koskaan. Reetta oli uskonut sen. Hän oli halunnut uskoa sen, koska vaihtoehto — että hän jakoi kotinsa ihmisen kanssa, joka pelotti häntä — oli liian raskas kannettavaksi.
"Mä en ymmärrä miten sä voit sanoo rakastavas mua," Reetta sanoi hiljaa, "ja sit puhuu mulle noin."
"Koska sä ajat mut siihen! Jos sä hoitaisit hommas, mun ei tarttis huutaa."
Siinä se oli — sama lause, joka oli toistunut niin monta kertaa, että Reetta osasi sen ulkoa: vika oli aina hänessä. Hänen unohduksensa, hänen tapansa nauraa, hänen ystävänsä, hänen työaikansa. Kaikki oli syy siihen, että Sami muuttui joksikin, jota Reetta ei tunnistanut.
Reetta meni makuuhuoneeseen ja sulki oven — ei paiskannut, vain sulki, koska ei halunnut antaa Samille enää yhtään syytä. Hän istui sängyn reunalle ja katsoi puhelintaan. WhatsAppissa oli viesti siskolta, Hannalta, joka asui Kempeleessä: "Miten menee teillä? Ollaan puhumatta pitkään."
Reetta kirjoitti ja pyyhki, kirjoitti ja pyyhki. Lopulta hän lähetti vain: "Voidaanko soittaa huomenna?"
Seuraavana päivänä hän ei mennyt töihin. Soitti sairaana, vaikka ei ollut, ja ajoi Hannan luo kahvilla Zeitzin torilla, joka oli hiljainen tiistaiaamuna, tuoksui paahdetulta kahvilta ja tuoreelta pullalta. He istuivat ikkunapöydässä, ja Hanna katsoi häntä pitkään ennen kuin sanoi mitään.
"Sä oot laihtunu."
"Ehkä vähän."
"Reetta. Kerro."
Ja Reetta kertoi — kaiken. Kaukosäätimen, huudot, sen tavan, jolla Sami osasi kääntää jokaisen riidan hänen omaksi syykseen, sen, miten hän oli alkanut kirjoittaa muistiin päivämääriä puhelimensa muistioon, koska ei enää luottanut omaan muistiinsa siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut. Hanna kuunteli, ja hänen kätensä puristi kahvikuppia niin, että rystyset valkenivat.
"Tää ei oo rakkautta," Hanna sanoi lopulta. "Sä tiedät sen ite."
"Mä tiedän. Mutta neljä vuotta, Hanna. Ja asunto on molempien nimissä."
"Sit selvitetään asunto. Mutta sä et voi jäädä sinne pelkäämään."
Kotimatkalla Reetta ajoi hitaasti Kiviharjuntietä pitkin, sadepisarat lyömässä tuulilasiin, ja hän muisti erään lauseen, jonka oli lukenut jostain vuosia sitten: että rakkaus ei muuta muotoaan vain siksi, ettei se saa haluamaansa. Että riita voi olla tuskallinen, mutta sen ei pitäisi koskaan saada tuntemaan pelkoa ihmistä kohtaan, joka väittää suojelevansa sinua.
Kotona hän ei sanonut Samille mitään illalla. Mutta seuraavana aamuna, kun Sami oli lähtenyt töihin, Reetta soitti asianajajalle, jonka Hanna oli suositellut — nainen nimeltä Liisa Peltoniemi, jonka toimisto oli Kirkkokadulla. Ajanvaraus oli torstaiksi kello 14.
Toimisto oli pieni, täynnä kansioita ja yksi ikkuna, josta näkyi tuomiokirkon torni. Liisa kuunteli, kirjoitti muistiin, ja lopulta työnsi Reetalle paperin.
"Asunto on yhteisomistuksessa, mutta laina on maksettu enimmäkseen sun tililtä — sulla on tositteet siihen?"
"On. Kaikki pankkisiirrot."
"Sit me tehdään näin. Sä et jää odottamaan, että hän muuttaa mielensä tai käyttäytymistään. Me haetaan asunnolle erotilanteen mukainen jako, ja koska sä oot maksanut suurimman osan lainasta viimeisen puolentoista vuoden aikana, sulla on vahva peruste lunastaa hänen osuutensa tai myydä ja jakaa oikeudenmukaisesti."
He laskivat yhdessä: laina, josta jäljellä 118 000 euroa, Reetan maksuosuus 71 prosenttia kahdenkymmenenkahden kuukauden ajalta. Liisa kirjoitti numerot ylös kynällä, joka narisi paperia vasten, ja työnsi kansion Reetalle.
"Sä allekirjoitat tän valtakirjan, ja mä hoidan yhteydenoton hänen puoleensa. Sun ei tarvi olla siinä keskustelussa mukana."
Reetta allekirjoitti. Käsi ei tärissyt.
Kaksi viikkoa myöhemmin Sami seisoi asunnon ovella, jonka lukko oli vaihdettu — asianajajan kirjeen mukaisesti, laillisesti, koska Reetta oli virallisesti ilmoittanut yksinasumisoikeudesta erotilanteen ajaksi ja maksanut hänen osuutensa lainasta pois pankin kautta samana aamuna, 34 000 euroa tilisiirtona, jonka kuitin hän piti kansiossa keittiön pöydällä. Sami koputti, sitten löi ovea, ja lopulta soitti, mutta Reetta ei vastannut. Hän istui olohuoneessa Hannan kanssa, joka oli tullut auttamaan muuttolaatikoiden kanssa — ei omien, vaan niiden tavaroiden, jotka Sami oli jättänyt ja jotka Reetta oli pakannut valmiiksi eteiseen noudettavaksi.
Puhelin lakkasi soimasta. Sitten tuli viesti: "Miten sä voit tehä tän mulle."
Reetta luki sen kerran, laittoi puhelimen pöydälle näyttö alaspäin, ja jatkoi kahvin keittämistä. Lokki huusi jossain ilmastointikoneen suunnalla, ihan samalla tavalla kuin ennenkin.
