En ole koskaan ollut mies, joka sanoo asioita suoraan. Kotona Porvoossa opin isältäni, että vaikeat asiat hoidetaan hiljaisuudella ja odottamisella, kunnes ne itsestään laantuvat. Mutta tämä ei laantunut. Tämä kasvoi joka viikko, ja lopulta se räjähti käsiini remonttilaskun muodossa, jota en ollut koskaan hyväksynyt.
Olen Joonas, 51-vuotias, ja poikani Aleksi on 23. Hän muutti kolme vuotta sitten opiskelemaan Tampereelle, ja siellä hän tapasi Hannen. Hanne on 36, hänellä on seitsemänvuotias tytär edellisestä liitosta, ja hän työskentelee terveyskeskuksen vastaanotossa. Kun Aleksi kertoi meille joulun aikaan, että he aikovat mennä naimisiin, vaimoni Riitta laski haarukkansa lautaselle niin kovaa, että posliini kilahti.
En sano, että olimme oikeassa vastustaessamme sitä. Sanon vain, miltä se minusta tuntui silloin: pojastani, jota olin kasvattanut yksin kesät hänen äitinsä kuoltua, tuntui siltä että hän oli menossa suoraan johonkin, mistä en pystyisi häntä enää auttamaan pois. Ikäero. Lapsi, joka ei ollut hänen. Velat, joista Hanne ei ollut kertaakaan maininnut mitään konkreettista, vain vihjaillut. Minulle se ei näyttäytynyt rakkautena vaan pojan haluna pelastaa joku, ja se pelko sokaisi minut pahemmin kuin mikään muu tässä koko jutussa.
Riitta soitti Hannelle suoraan ja kysyi, aikooko tämä "korjata elämänsä" poikamme rahoilla. Sanon tämän häpeissäni, koska tiedän nyt, kuinka väärin se oli, mutta silloin ajattelin että vaimoni vain sanoi ääneen sen minkä minäkin ajattelin. Aleksi ei puhunut meille kahteen kuukauteen sen jälkeen.
Sitten tuli kesäkuu ja se remontti.
Meillä on mökki Nauvon saaristossa, isäni perintö, ja sen katto oli vuotanut jo pari vuotta. Olin lykännyt korjausta koska raha oli tiukalla eläkkeen ja Riitan sairauden takia — hänellä todettiin nivelreuma kaksi vuotta sitten, ja lääkkeet söivät budjetistamme ison palan joka kuukausi. Heinäkuun alussa Aleksi soitti, ensimmäistä kertaa sitten sen joulun riidan, ja kysyi voisiko hän tulla mökille viikonlopuksi Hannen ja tämän tyttären Ellan kanssa.
Sanoin kyllä ennen kuin ehdin miettiä, miksi sanoin niin.
He tulivat perjantai-iltana, ja Ella juoksi heti laiturille katsomaan kaloja, farkkujen lahkeet kastuen polviin asti. Hanne toi mukanaan kassillisen kotitekoista mustikkapiirakkaa ja pussin, jossa oli kattopeltiä varten ostettuja kittausaineita — hän oli soittanut etukäteen Nauvon rautakauppaan ja kysynyt, mitä meidän kattotyyppiimme sopisi. Minä en ollut edes ehtinyt tilata mitään.
Lauantaiaamuna, kun kahvi oli vielä keittämättä ja järveltä nousi sumu jonka läpi näki tuskin naapurin laiturille asti, kuulin Hannen ja Ellan puhuvan keittiössä. Ella kysyi, miksi mummu ei tykkää heistä. Hanne ei kieltänyt sitä eikä valehdellut. Hän sanoi vain: "Mummu on huolissaan. Se ei tarkoita, ettei hän tykkäisi." Sitten hän jatkoi voileipien tekoa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta näin hänen käsiensä pysähtyvän hetkeksi leikkuulaudan päällä.
Se pysäytti minut ovensuuhun. En ollut ajatellut, että lapsi kuulee kaiken.
Sinä päivänä Aleksi kiipesi katolle isäni vanhat pukit apunaan ja alkoi purkaa vuotavaa peltiä, vaikka en ollut häntä pyytänyt. Hanne piti tikkaita ja ojensi työkaluja, ja kun Aleksin käsi liukastui kostealta katolta, Hanne huusi hänen nimeään niin terävästi että lokit lensivät järven yli. Ei mitään mystistä siinä äänessä. Vain aitoa pelkoa siitä, että joku hänelle tärkeä voisi loukkaantua.
Illalla, kun Ella nukkui jo yläkerran sängyssä ja tytöt olivat siivonneet keittiön ilman että kukaan pyysi, istuin laiturilla Aleksin kanssa. Kysyin häneltä suoraan, kuinka paljon Hannella on velkaa. Hän katsoi minua pitkään ennen kuin vastasi: "Kahdeksantoistatuhatta euroa, edellisen puolison jättämä asuntolaina-vaje. Hän maksaa sitä takaisin neljäsataa euroa kuukaudessa, ja hän on maksanut sitä yksin kolme vuotta ilman että kukaan on auttanut häntä siinä."
En osannut sanoa mitään. Odotin jonkinlaista salaisuutta, jotain mikä vahvistaisi pelkoni. Sain sen sijaan luvun, joka kuulosti tylsältä ja tavalliselta — velan, jonka moni suomalainen aikuinen kantaa jostain syystä, avioerosta tai sairaudesta tai huonosta onnesta.
Sunnuntaina, ennen kuin he lähtivät takaisin Tampereelle, Riitta vei Hannen kahville laiturin päähän, kauas meistä muista. En kuullut mitä he puhuivat. Näin vain, että Riitta piteli kahvimukiaan molemmin käsin koko keskustelun ajan, ja lopussa hän ojensi Hannelle vanhan, käsin kirjoitetun reseptin — äitini mustikkapiirakan resepti, jota Riitta ei ollut antanut kenellekään koko avioliittomme aikana.
Elokuussa saimme kutsun. Häät pidettäisiin lokakuussa, pienessä seurakuntatalossa Tampereella, kolmekymmentä vierasta. Aleksi soitti ja kysyi, tulisimmeko. Riitta vastasi puolestani, ennen kuin ehdin avata suuni: "Tietysti me tulemme. Ja äiti — siis minä — haluan tehdä hääkakun."
Häissä lokakuun kolmantena lauantaina istuin etupenkillä ja katsoin, kun Ella toi sormukset tyynyllä, kompuroiden hieman käytävällä koska hänen uudet kenkänsä olivat liian isot. Kukaan ei nauranut hänelle pilkallisesti. Hanne polvistui hetkeksi hänen viereensä, korjasi tyynyn asennon ja kuiskasi jotain, mikä sai tytön hymyilemään korviaan myöten.
En muuta osaa selittää, mitä siinä hetkessä tapahtui minulle. Ehkä se oli vain väsymys kahdeksan kuukauden vastustamiseen. Mutta luulen, että se oli enemmänkin: näin viimein perheen, joka oli jo olemassa, riippumatta siitä, hyväksyinkö sen vai en. Kysymys ei ollut enää siitä, hyväksynkö minä sen. Kysymys oli siitä, olisinko osa sitä vai en.
Kaksi vuotta myöhemmin, kun Hanne synnytti pojan — meidän ensimmäisen lapsenlapsemme — annoin hänelle mökin avaimet ja pyysin, että he pitäisivät sen omanaan niin kauan kuin haluavat. Riitta oli jo silloin niin sairas, ettei hän jaksanut nousta autosta, mutta hän katsoi Ellan, nyt yhdeksänvuotiaan, kantavan pientä vauvaa laiturille asti, ja sanoi minulle hiljaa: "Hyvä, että emme luovuttaneet väärään suuntaan."
