Kaksi vuotta anoppi kutsui tätä taloa "Kimmon taloksi". Hän järjesteli kattilat uusiksi minun keittiössäni. Hän otti isäni valokuvat seinältä. Hän kutsui vieraita kysymättä. Ja lisäksi hän päätti, että hän saa määrätä, milloin saan laittaa ilmastoinnin päälle. Mieheni ei koskaan oikaissut häntä. Joten seuraavan kerran, kun anoppi taas alkoi käyttäytyä kuin talon omistaja, otin esiin kauppakirjan, katsoin miestäni suoraan silmiin ja sanoin: "Kerro äidillesi, Kimmo, kenelle tämä talo oikeasti kuuluu."
Marjut Salmiselle täytti neljäkymmentäyhdeksän, kun hän huomasi, että yläkerran ilmastointi ei taas toiminut. Paita tarttui selkään ennen kuin hän ehti käytävälle. Oli elokuun loppu, yksi niistä helteisistä päivistä Tampereella, jolloin ilma seisoo paikallaan vielä illallakin ja parvekkeen lämpömittari näytti kolmeakymmentäkahta astetta. Kahdenkymmenen minuutin päästä hänellä oli tärkeä videopalaveri Turusta olevan asiakkaan kanssa – julkisivuremontin sopimus, jonka parissa hän oli puurtanut kolme kuukautta. Kannettava auki, muistiinpanot vieressä, kupillinen kylmennyttä kahvia. Kaikki valmiina. Paitsi että työhuoneessa alkoi käydä yhä tukalammaksi.
Hän avasi puhelimesta ilmastoinnin sovelluksen. Yläkerran vyöhyke – sammutettu käsin. Taas.
Hän meni olohuoneeseen. Anoppi, Sirkka, istui pöydän ääressä kuorimassa omenoita omenapiirakkaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuusikymmentäseitsemän vuotta, harmaa nuttura, sama ele, jolla hän aina laski veitsen kädestään, kun halusi sanoa jotain lopullista.
"Sammutitko sä yläkerran ilmastoinnin?" Marjut kysyi.
"Ei ole järkeä viilentää koko yläkertaa sen takia, että sä istut yhdessä huoneessa läppärin kanssa."
"Sanoin aamulla, että mulla on tärkeä palaveri."
Sirkka päästi hiljaisen äänen.
"Marjut, et sä siellä mitään rauhansopimusta neuvottele. Istut tietokoneen ääressä."
Talon Kaleviankadulla Marjut oli perinyt isältään kuusi vuotta aiemmin – isän kuoltua hän myi tämän kerrostaloasunnon Kalevasta ja pani rahat kiinni asuntolainaan, joka oli painanut kiinteistöä siitä lähtien, kun isä oli sen ostanut. Hän otti myös erillisen lainan katon ja putkiston remonttiin – sata kaksikymmentätuhatta euroa, jota hän maksoi yhä takaisin omalta tililtään, omissa nimissään.
Kaksi vuotta sitten Sirkan vuokrasopimus asunnosta Hervannassa päättyi. Kimmo pyysi, että äiti muuttaisi heille "pariksi viikoksi, korkeintaan kevääseen asti". Kevät meni. Sitten kesä, syksy, seuraava kevät. Jossain vaiheessa Sirkka lakkasi kokonaan puhumasta oman paikan etsimisestä. Ja suunnilleen siitä lähtien hän lakkasi myös käyttäytymästä kuin vieras.
Se alkoi keittiöstä. Sirkka siirteli kattiloita, koska "hänelle oli näin kätevämpää", vaihtoi mausteiden paikkoja, järjesti lautaset oman systeeminsä mukaan. Sitten hän otti eteisen seinältä kaksi valokuvaa Marjutin isästä – yhden univormussa 1980-luvulta ja toisen lastenlasten kanssa mökillä Ruovedellä – koska ne "loivat liian surullisen tunnelman heti ovella". Marjut ripusti ne takaisin. Sirkka otti ne taas alas, tällä kertaa piilottaen ne komeron laatikkoon.
Sitten alkoivat sunnuntailounaat, joille yhtäkkiä saapui koko Kimmon suku Nokialta – ilmoittamatta, kysymättä, oliko Marjutilla sinä päivänä muita suunnitelmia. Ja eniten häntä ärsytti se, miten Sirkka puhui talosta naapureille: "Kimmon talo", "poikani asunto". Ensimmäisellä kerralla Marjut oikaisi häntä lempeästi: "Isä testamenttasi tämän talon mulle." Sirkka hymähti: "No tietenkin, kultaseni, tarkoitan teidän yhteistä kotianne." Toisella kerralla Marjut sanoi suoraan: "Kauppakirja on kirjoitettu mun nimiin." Sirkka katsoi häntä kuin lasta, joka takertuu turhaan yksityiskohtaan. Siitä lähtien Marjut lopetti oikaisemisen. Pääasiassa siksi, että Kimmokaan ei koskaan tehnyt sitä.
Sinä päivänä hänellä oli kuitenkin palaveri. Hän soitti miehelleen.
"Moi, oon just menossa kokoukseen, voidaanko myöhemmin?" tämä vastasi viidennellä merkkiäänellä.
"Sun äiti sammutti yläkerran ilmastoinnin."
Hiljaisuus luurissa.
"Sanoin teille molemmille aamulla, että tarvitsen sen huoneen töihin."
"No laita se sit takaisin päälle", mies huokaisi.
"Ei tässä siitä oo kyse, Kimmo."
"No mistä sit?"
Marjut vilkaisi raollaan olevasta ovesta Sirkkaa, joka ei edes yrittänyt teeskennellä, ettei kuuntelisi.
"Siitä, että sun äiti luulee saavansa päättää, milloin mä saan käyttää laitteita omassa kodissani."
"Älä puhu noin."
Sirkka hymyili tyytyväisenä.
Ja siinä hetkessä jokin Marjutissa rauhoittui. Ei vihasta. Päinvastoin.
"Näitkö sä sen viestin, jonka lähetin aamulla?"
"No… näin."
"Elikkä tiesit."
"Tiesin, että äiti on sitä mieltä, että sähkölasku kasvaa meillä liikaa."
"Mä maksan sen laskun, Kimmo."
"Tiedän."
Ja se lause oli se, jonka jälkeen kaikki loksahti paikoilleen. Ei siksi, että Marjut olisi saanut tietää jotain uutta. Hän oli tiennyt jo pitkään, että Kimmo oli tietoinen siitä, kuka maksoi sähkön, kiinteistöveron, vakuutukset, lämmityskattilan huollot, kattolainan lyhennykset. Että talo ei ollut koskaan, hetkeksikään, kuulunut hänelle. Ja että hän oli silti kahden vuoden ajan kuunnellut äitinsä kutsuvan taloa omakseen eikä ollut kertaakaan keskeyttänyt häntä.
Marjut lopetti puhelun. Ilman riitaa. Hän laittoi ilmastoinnin päälle, otti kannettavan ja siirtyi ruokailuhuoneeseen. Hän piti palaverin pöydässä, jossa he yleensä söivät illallista. Keittiössä Sirkka otti astiat tiskikoneesta korostetun äänekkäästi – lautanen lautasta vasten, laatikko kerta toisensa jälkeen kiinni. Marjut kuuli jokaisen äänen. Ensimmäistä kertaa se ei häirinnyt häntä. Vihan sijaan hän tunsi jonkinlaista selkeyttä päässään: hän ajatteli kansiota vaatekaapissa, jossa kauppakirja lojui, sataakahtakymmentätuhatta euroa lainaa, isänsä kuvia komeron laatikossa, lausetta "Kimmon talo", jonka hän oli kuullut varmaan sata kertaa, ja miestä, joka ei ollut kahteen vuoteen kertaakaan oikaissut sitä.
Ennen kuin hän lopetti puhelun asiakkaan kanssa, hän tiesi jo, mitä tekisi.
Illalla, kun Kimmo tuli töistä kotiin, hän löysi molemmat naiset pöydän ääreltä hiljaisuudessa – Sirkka viipaloi omenoita, Marjut selasi jotain puhelimestaan. Hän istuutui, yhä puku päällä, ja tarttui palaan omenapiirakkaa ennen kuin se ehti edes jäähtyä.
"Sirkka", Marjut aloitti rauhallisesti, laskien puhelimen lautasen viereen, "kerroit naapurille, Liisalle, että kylpyhuoneremontti, jonka teemme ensi kuussa, on investointi Kimmon taloon. Liisa toisti sen mulle tänään roskiksen luona."
Sirkka ei lopettanut viipalointia.
"Koska se on tavallaan totta. Perhe on perhe."
"Ei tavallaan. Paperilla."
Marjut nousi, käveli eteisen komeron luo, avasi alalaatikon – siihen, missä isän kuvat olivat lojuneet piilossa kuukausia – ja otti niiden alta kansion, jota hän piti siellä nimenomaan siksi, koska tiesi, ettei Sirkka koskaan katso piilottamiensa kuvien alle. Kansiossa oli talon kauppakirja vuodelta 1994, siirretty hänen nimiinsä perukirjalla kuusi vuotta aiemmin, sekä sadankahdenkymmenentuhannen euron lainasopimus hänen allekirjoituksellaan.
Hän laski kansion pöydälle, kakkulautasen viereen.
"Kimmo", hän sanoi katsoen miestään suoraan. "Kerro äidillesi, kenelle tämä talo kuuluu. Mä oon jo sanonut sen kaksi kertaa. Nyt on sun vuoro."
Kimmo laski haarukkansa. Hän katsoi äitiään, sitten papereita, sitten taas äitiään.
"Äiti… tää on Marjutin talo. On aina ollut. Mulla ei oo tähän mitään osuutta, meitä ei edes lisätty yhdessä, koska emme ehtineet naimisiin ennen appiukon kuolemaa, ja rehellisesti sanoen en oo ikinä pyytänyt, että se muutettaisiin."
Sirkka laski veitsensä sellaisella kolinalla, että omena vierähti lattialle.
"Elikkä siis näin. Kaksi vuotta asun saman katon alla naisen kanssa, joka pitää minua tunkeilijana."
"En pidä sua tunkeilijana", Marjut vastasi. "Pidän sua vieraana, joka on unohtanut sen olevansa. Isäni kuvat palaavat seinälle huomenaamulla. Yläkerran ilmastointi pysyy päällä silloin, kun mä sitä tarvitsen. Ja ensi viikoksi olen sopinut sulle yksiön näytön Hämeenkadulta – neljäkymmentäkaksi neliötä, lähellä raitiovaunupysäkkiä, hintaan, jonka Kimmo ja minä katamme ensimmäisenä vuokrana alkuavuksi. Tämä ei oo ulos heittämistä. Tämä on sen palauttamista, mitä olet itsekin jo pitkään suunnitellut, mutta kukaan ei vaan halunnut sanoa sitä ääneen."
Sirkka katsoi poikaansa odottaen, että tämä puuttuisi asiaan, lieventäisi, sanoisi "äiti, jää niin pitkäksi aikaa kuin haluat". Kimmo oli vaiti, sormi kiertäen lautasen reunaa.
"Kimmo", Sirkka toisti hiljaa, ilman sitä varmuutta, joka äänessä oli ollut hetki sitten.
"Se asunto on tosi kiva, äiti. Kävin siellä Marjutin kanssa viime viikolla kattomassa."
Sirkka nousi pöydästä, otti lautasen kesken jääneen kakkupalan kanssa ja lähti huoneeseensa sanaakaan sanomatta. Seuraavana aamuna Marjutin isän kuvat palasivat eteisen seinälle – Kimmo ripusti ne omin käsin, löi uuden naulan vanhan reiän viereen. Kolme viikkoa myöhemmin Sirkka muutti Hämeenkadulle, yksiöön, josta näkyi puistikko ja kulman lehtikioski. Kynnyksellä, pahvilaatikko käsissään, hän sanoi vain: "Otatko sä avaimet tähän taloon pois multa?"
"Pidä ne vaan", Marjut vastasi. "Mutta ilmastointia et sieltä käsin enää sammuta."
