Basia kaatoi perunapussin tiskipöydälle ja huomasi vasta silloin eteisessä vieraat kengät. Miesten, koko 44, pohjissa kuivunutta savea. Hän jätti loput kaupasta lattialle ja jäi kuuntelemaan. Olohuoneesta kuului ääniä. Toinen naisen, terävä, tuttu luihin asti. Toinen miehen, vieras, puhui jotain neliömetreistä. Tomaattipussi kallistui sivuun. Basia tarttui siihen, painoi lantiotaan vasten ja käveli käytävää pitkin. Hän ohitti miehensä takin naulakon, ohitti peilin, jossa vilahti kalpea kasvo. Ohuet ranteet, tumman vaalea hiuspehko olkapäille, kiinni otsassa Hämeenlinnan torin helteestä.
Olohuoneessa seisoi Ritva. Kälyt oli tullut nahkatakissa, punaiset hiukset laitettu niin kuin oltaisiin menossa häihin eikä veljen luo. Vieressä, seinän vierellä, missä ennen roikkui anopin valokuva, seisoi harmaapukuinen mies. Kädessään hänellä oli keltainen rakennusmittanauha, avattuna ja tuettuna huoneen nurkkaan.
"Ai, Basia. Me tässä asiaa varten."
Ritva hymyili sillä tavalla kuin hymyillään vieraissa nimipäiväjuhlissa: leveästi ja tyhjää. Basian sormet kävivät kosteiksi, muovipussi lipui käsissä.
"Mitä asiaa?"
Mies nyökkäsi kuin vieraalle. Ammattimaisesti ja tyhjästi. Huoneessa leijui vieraan hajuveden haju, terävä, imelähkö. Kukaan tässä talossa ei tuoksunut sillä tavalla.
"Tämä on Ismo, kiinteistöarvioitsija. Minun täytyy tietää, paljonko talo on arvoltaan. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?"
Pussi luiskahti käsistä. Tomaatti vieri lattialla, kolahti tuolinjalkaan ja jäi paikoilleen. Punainen valkoisilla laatoilla. Basia ei kumartunut sitä poimimaan.
Tämän talon hän tunsi paremmin kuin omat kasvonsa. Jokaisen halkeaman rappauksessa, jokaisen narisevan lattialaudan, jokaisen sentin tapetissa, jonka he liimasivat miehensä kanssa viisi vuotta sitten Lahdessa, ennen kuin muuttivat tänne, suvun taloon Hämeenlinnan liepeille. Anoppi, Sirkka, oli asunut talossa yli neljäkymmentä vuotta. Lyhyt, kumara, kädet ikuisesti mullassa puutarhasta. Puhui vähän. "No hyvä on", "Istu, syö", "Anna olla, teen itse". Enempää sanoja hän ei tuhlannut.
Basia oli muuttanut tänne häiden jälkeen Martin kanssa. Huone yläkerrassa, kapea sänky, pieniruusuinen tapetti. Sirkka otti miniänsä vastaan ilman innostusta, mutta ilman sotaakin. Teki vain tilaa, niin kuin tehdään tilaa penkillä, kun viereen istuu vieras. Ensimmäiset vuodet olivat ahtaita. Yksi keittiö, yksi kylpyhuone, anoppi nousi viideltä aamulla ja kolisteli kattiloita. Basia makasi ja kuunteli sitä ääntä, kunnes tottui. Ja kun tottui, ymmärsi: kolina tarkoittaa, että aamiainen on valmis. Että joku välitti.
Hän muisti ensimmäisen aamiaisen tässä talossa. Puuroa, paksua, voisilmällä. Sirkka laittoi lautasen pöytään sanaakaan sanomatta, ja lusikka oli vasemmalla puolella, koska anoppi ei tiennyt Basian olevan oikeakätinen. Pieni asia. Mutta juuri sellaisista asioista kertyivät vuodet.
Joka syyskuu Sirkka keitti mustaherukkahilloa aidan vieressä kasvavista pensaista. Iso kupariastia liedellä, puulusikka, marjoista mustunut. Höyryä nousi keittiössä, ikkunat huurtuivat, ja tuoksu oli niin väkevä, että se eli seinissä aina marraskuulle asti. Basia ensin vain katsoi, sitten alkoi auttaa, sitten keitti yksin, kun anoppi komensi jakkaralta: "Älä sekoita niin usein. Anna sen hengittää."
Kaapissa, ylähyllyllä, liinavaatepinon takana, oli sininen kansio kuminauhalla. Basia laittoi sinne kaikki remonttikuitit: putket, kattilan, ikkunat, katon. Martti sanoi sen olevan turhaa. Hän laittoi silti. Vuosikaudet. Varmuuden vuoksi.
Sitten Sirkan voimat alkoivat hiipua. Jalat, selkä, puutarha kasvoi rikkaruohoa. Basia otti penkit hoitaakseen. Ei siksi, että olisi tykännyt kaivaa mullassa, vaan siksi, että anoppi seisoi ikkunan ääressä ja katsoi rehottavia penkkejä ikään kuin joku olisi vienyt häneltä palan itseään.
Sirkka kuoli puolitoista vuotta sitten. Hiljaa, unissaan, alakerran huoneessa, jossa tuoksui tilli ja vanha puu. Basia löysi hänet aamulla. Peitto huolellisesti käännetty. Kuin joku olisi huolehtinut aivan loppuun asti. Mutta ketään ei ollut vieressä.
Testamenttia Sirkka ei jättänyt. Notaarilla hän ei käynyt, papereita ei hoitanut. Vain lappu lipaston sisällä, pyyhepinojen välissä. Basia löysi sen kuukausi hautajaisten jälkeen. Avasi sen, luki, taittoi takaisin. Kädet vapisivat. Mutta Martille hän ei kertonut heti.
Sinä iltana, kun arvioitsija oli käynyt talossa, Martti tuli töistä seitsemältä. Hän työskenteli työnjohtajana sahalla Iittalan suunnalla, ja tuoksui aina sahanpurulta ja lakalta. Pitkä, otsa kaljuuntumassa, tapana hieroa nenänvartta hermostuessaan. Basia istui keittiössä. Keitto oli liedellä, levy kauan sitten sammutettu.
"Mitä tapahtui?"
Martti istui viereen, laski kädet pöydälle.
"Ritva kävi täällä. Arvioitsijan kanssa. Se mies käveli olohuoneessa mittanauhan kanssa ja kirjoitti lukuja. Ilman puhelinsoittoa, kysymättä."
Hän hieroi nenänvarttaan. Nousi, avasi jääkaapin, otti piimää, kaatoi lasiin.
"Se soitti minulle viime viikolla. Sanoi haluavansa oman osuutensa."
Basia puristi leukaansa. Poskipäät alkoivat pistellä.
"Etkä kertonut minulle?"
"Ajattelin, että se puhuu vähän ja rauhoittuu."
"Ei se rauhoittunut, Martti. Se toi vieraan ihmisen meidän kotiimme."
Piimä loiskahti, kun hän laski lasin pöydälle. Valkoinen pisara jäi tarralle.
"Se on myös sen koti."
Sanat jäivät riippumaan ilmaan. Basia katsoi miestään. Tämä istui, kietoi kätensä lasin ympärille eikä kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan. Kahdenkymmenenyhden vuoden aikana hän oli oppinut lukemaan miehensä vaikenemista. Se vaikeneminen tarkoitti: tiedän että olet oikeassa, mutta en osaa valita.
Basia nousi. Työnsi tuolin niin, että jalat narahtivat lattiaan. Ja lähti. Keitto jäi koskematta.
Seuraavana aamuna Ritva lähetti viestin: "Basia, sovitaan tämä kunnolla. Tarvitsen oman osuuteni. Äiti halusi jaon tasan."
Basia luki viestin ja työnsi puhelimen lipaston laatikkoon. Kun sisällä puristaa, käsille pitää keksiä tekemistä. Astioiden pesu, perunoiden kuoriminen, pöydän pyyhkiminen. Mitä tahansa. Kuuma vesi virtasi lautasille. Höyry nousi kasvoille, posket hehkuivat. Astiat vinkuivat sormien alla, eikä Basia hellittänyt veden painetta.
Kaksikymmentäyksi vuotta tässä talossa. Lattiat, aita, seinät, putkimiehet tammikuussa. Ja Ritva asui Hämeenlinnassa, kaksiossa Ojoisten puolella. Kävi äidin luona kerran kolmessa kuukaudessa. Kondiittorin kakku mukana, neljä tuntia käyntiä, sitten bussi takaisin. Kun Sirkalle tuli oikeasti huono olo, kun lääkkeet ja yövahdit muuttuivat arjeksi, Ritva soitti kerran viikossa. "Miten äiti voi? No, pidä puolesi. Ensi viikolla tulen." Eikä tullut.
Basia ei kokenut sitä vääryytenä. Koki sen kuin säänä. Mutta seisoessaan tiskialtaan ääressä märät kädet edessään hän ajatteli ensimmäistä kertaa: en ole koskaan sanonut tätä ääneen hänelle. Ehkä väärin.
Yöllä Basia kierteli taloa. Paljaat jalat kylmällä lattialla. Käytävä, olohuone, anopin huone. Sirkan huoneessa mikään ei ollut muuttunut. Sänky peitetty sinikukkaisella päiväpeitolla, yöpöydällä kuva: Sirkka nuorena, kahden lapsen kanssa. Martti, kuusivuotias, vakava. Ritva, kymmenvuotias, rusetti hiuksissa.
Basia istuutui sängyn laidalle. Peitto tuoksui laventelisaippualta, jolla anoppi pesi kaiken. Tuoksu oli imeytynyt kankaaseen eikä ollut haihtunut. Hän ajatteli Ritva-tyttöä. Rusettityttöä, joka asui tässä talossa, juoksi tässä käytävässä, nukkui tässä huoneessa. Joka muutti pois eikä palannut. Ja joka nyt tuli hakemaan osuuttaan. Mihin hän rahaa tarvitsi? Asunto hänellä on. Työ hänellä on. Poika aikuinen, asuu erikseen.
Yläkerrassa, Konstan huoneessa, oli hiljaista. Basia raotti ovea. Poika nukkui, kädet levällään, peitto valunut jalkojen juureen. Kattoikkunasta näkyi tähtiä, kaukaisia ja välinpitämättömiä. Hän korjasi peiton, eikä poika herännyt, vain käänsi päänsä seinään päin.
Juuri siitä tässä oli kyse. Tästä hiljaisuudesta, näistä tähdistä, tästä peitosta, jonka voi korjata.
Basia meni alakertaan, kaatoi vettä. Joi ikkunan ääressä, lasi kolisi hampaita vasten. Ehkä kyse ei ollut rahasta. Ehkä kyse oli talosta, joka tuoksuu äidiltä. Talosta, jonka Ritva menetti, kun muutti pois.
Töissä, kaupunginkirjastossa torin laidalla, Basia järjesteli kirjoja hyllyihin. Selkä selkää vasten, aakkosjärjestys, järjestys. Tuoksui paperille, liimalle ja pölylle. Eeva pisti päänsä lukusaliin.
"Basia, teetä? Toin kaurakeksejä."
"Anna tulla."
Taukotilassa oli ahdasta: kaksi tuolia, pieni pöytä, kalkkeutunut vedenkeitin. Tee kuuma, keksit rapeat. Eeva pureskeli ja kertoi lapsenlapsestaan, joka oli piirtänyt tapettiin tussilla eikä tunnustanut, vaikka piti tussia yhä kädessään.
"Sinä olet jotenkin poissa tolaltasi", Eeva sanoi lopettaen pureskelun.
"Kälyni haluaa jakaa talon."
"Sen, jossa te asutte?"
"Juuri sen."
"Onko sinulla remonttikuitteja?"
"Keräsin niitä. Vuosikaudet."
"No sitten sinulla on kaikki. Etsi lakimies äläkä tärise."
Basia kietoi kädet mukin ympärille. Painatus oli haalistunut pesuista, jäljellä oli vain kirjain "B". Kuin alku jollekin.
"En minä tärise."
"Tärisethän. Näenhän minä."
Eeva otti karamellin ja laski sen kuppia vasten. Sanaakaan sanomatta. Basia avasi paperin, ja suklaa kielellä oli karvasta. Hiukan lohduttavaa.
Kolme päivää myöhemmin Ritva tuli uudestaan. Tällä kertaa papereiden kanssa. Hän istui keittiönpöydässä ja levitti asiakirjat pöytäliinalle. Poskipäät terävämmät kuin tavallisesti. Oli laihtunut. Tai sitten viha muuttaa kasvoja niin.
"Lainhuutotodistus. Talo on kirjattu äidin nimiin. Kaksi perillistä: minä ja Martti. Perintökaaren mukaan minulle puolet."
Martti seisoi ikkunan ääressä, selkä molempia naisia kohti. Hieroi nenänvarttaan.
"Ritva, tässä ei ole ihan niin yksinkertaista…"
"Mikä siinä on monimutkaista, Martti? Talo on alustavan arvion mukaan noin kolmensadanviidenkymmenen, ehkä neljänsadan tuhannen euron arvoinen. Minun puoliskoni, sata seitsemänkymmentä minimissään. Lunastatte minut, tai myydään ja jaetaan."
Basia seisoi lieden ääressä ja sekoitti riisiä, jota ei tarvinnut sekoittaa. Puulusikka pyöri. Riisi tarttui pohjaan, ja palaneen haju levisi ohuena juovana keittiöön.
"Kaksikymmentä… ei, kaksikymmentäyksi vuotta et ole asunut täällä."
Basia sanoi tämän kääntymättä.
"Entä sitten? Ei se poista oikeuksiani."
"Sinä lasket neliöitä, Ritva. Minä lasken vuosia."
"Vuodet eivät ole rahan arvoisia."
"Ihanko totta? Kuka vaihtoi vaipat äidillesi? Kuka valvoi öitä, kun verenpaine heitteli?"
Ritva kalpeni. Tuore kynsilakka välähti, kun tämä puristi sormensa pöydän reunaan.
"Sillä ei ole mitään tekemistä perinnön kanssa."
"Ehkä ei lain mukaan. Mutta ihmisenä on."
Martti kääntyi ikkunasta.
"Kuunnelkaa nyt, rauhoitutaan kaikki…"
"Minä olen rauhallinen, Martti", Basia sanoi. "Hyvin rauhallinen."
Ritva nousi.
"Te molemmat luulette, että hylkäsin äidin. Että olen huono tytär."
"Kukaan ei sano niin."
"Mutta ajattelette. Näen sen."
Hän kokosi paperit. Tuoli natisi lattiaa vasten.
"Nostan kanteen. Kun ihmisiksi ei ymmärretä."
Korot kopisivat käytävässä. Ovi paukahti kiinni. Martti seisoi ikkunan ääressä liikkumatta. Basia sammutti lieden. Avasi ikkunan. Kylmä ilma virtasi keittiöön, ja palaneen haju alkoi hälvetä. Riisi oli pilalla.
Yöllä Basia ei nukkunut. Makasi kyljellään ja kuunteli miehensä hengitystä. Tasaista, hidasta. Mies nukkui, ja hän tuijotti pimeään ja ajatteli, että talon voi menettää. Ei vertauskuvallisesti. Kirjaimellisesti. Myydä, jakaa, muuttaa pois. Konsta nukkui yläkerrassa. Hänen huoneensa oli tehty ullakolle: eristetty, paneloitu, kattoikkuna asennettu. Poika nukahti tähtiä katsellen. Ja ne tähdet saattoivat kohta olla jonkun muun.
Ajatus tuli aamun sarastaessa, kun ikkunan takana pihlajassa alkoivat linnut visertää. Kansio. Sininen, kulunut, kuminauhalla. Ylähylly. Basia nousi yrittäen olla herättämättä miestään. Avasi kaapin. Kurkotti varpaillaan. Sormet osuivat pahviin. Kansio painava. Basia istuutui sängylle ja levitti sen polvilleen.
Kuitteja. Kymmeniä kuitteja. Kuittilappuja. Sopimuksia. Katon uusiminen. Uusi kaasukattila. Viisi ikkunaa asennuksineen. Putket. Julkisivun eristys. Sähköasennukset. Jokainen lappu järjestyksessä, päivämäärällä ja summalla. Jokaisen kuitin hän muisti. Katto: Martti seisoi katolla kolme päivää putkeen valvoen työmiehiä, poltti ihonsa rakkulalle auringossa. Kattila: he valitsivat sen yhdessä, puoli päivää rautakaupassa, kiistelivät tehosta. Ikkunat: anoppi istui nojatuolissa peitto ympärillään asennuksen aikana ja sanoi: "Vetää."
Hän selasi lappuja, ja sormet vapisivat. Ei pelosta. Ikään kuin hän olisi löytänyt taskustaan avaimen, jota oli kantanut vuosikaudet ja jonka oli unohtanut. Summa kasvoi mielessä. Yli sata tuhatta euroa. Lähemmäs sataaviittäkymmentä.
Konsta ilmestyi portaikkoon. Bokserit ja t-paita, paljain jaloin.
"Äiti, mitä sä rapistelet?"
"Nuku sinä."
"Mikä toi on?"
"Talon papereita."
"Sen takia mitä Ritva-täti sanoi?"
"Nuku, Konsta."
Poika seisoi hetken, raapi polveaan.
"Emmeköhän me muuta pois?"
"Emme."
"Ihan varmasti?"
"Ihan varmasti."
Poika meni. Portaat narahtivat kahdesti. Basia kuunteli, kunnes yläkerrassa ovi paukahti. Martti seisoi ovensuussa. Uneliaana, rypistyneessä t-paidassa.
"Mikä sinulla on, kun et nuku?"
"Istu."
Martti istui sängyn laidalle. Basia laski kansion heidän väliinsä.
"Haluatko tietää, mitä tämä talo on maksanut meille kahdenkymmenenyhden vuoden aikana? Ei siinä mielessä kuin Ismon arviossa. Vaan siinä mielessä, mitä tähän on dokumentoitu."
Hän avasi kansion ensimmäiseltä sivulta. Martti katsoi, oli vaiti.
"Tämän kaiken me teimme yhdessä, Martti. Mutta jokainen kuitti on minun nimissäni, koska minä maksoin tilisiirroilla omalta pankkitililtäni, kun sinä annoit käteistä käsistä käteen työmiehille. Lakimies selittää tämän tarkasti, mutta yhden asian tiedän: nämä ovat panostuksia yhteiseen omaisuuteen, jotka tehtiin sen jälkeen kun äitisi kuoli ja talo oli jo osa perintöä. Ritvalla on oikeus puoleen talon arvosta ennen remontteja. Ei puoleen siitä, minkä sinä ja minä laitoimme siihen."
Martti painoi sormeaan yhtä kuittia vasten. Kattolaskua.
"Luuletko että se muuttaa jotain?"
"Se muuttaa summan. Ja se muuttaa keskustelun."
Maanantaina Basia meni asianajotoimistoon Raatihuoneenkadulle, apteekin ja lemmikkitarvikeliikkeen väliin. Asianajaja Mäkinen, nelikymppinen nainen, silmälasit ketjussa, selasi kansiota neljäkymmentä minuuttia ja teki muistiinpanoja punaisella kynällä.
"Teitte oikein, kun keräsitte nämä. Puolisoiden perinnön avautumisen jälkeen tekemät panostukset selvitetään erikseen omaisuuden ja pesän jaossa. Tämä ei ole yksinkertainen 'puolet talosta' -tapaus, arvon hyvä rouva. Tässä käy niin, että miehenne sisar saa puolet talon arvosta ennen remonttia, vielä vähennettynä niillä välttämättömillä kuluilla, joita anoppinne itse aikanaan maksoi. Todennäköisesti puhutaan huomattavasti pienemmästä summasta kuin sadastaseitsemästäkymmenestä tuhannesta."
"Kuinka paljon?"
"Pitää teettää kunnollinen arvio oikeuden hyväksymällä asiantuntijalla, ei kadulta mittanauhan kanssa tulleella miehellä. Mutta karkeasti, kun lasketaan tämän kansion panostukset plus kaksikymmentäyksi vuotta asumista ja perinnönjättäjän hoivaamista ilman korvausta toiselta perilliseltä, puhutaan pikemminkin kolmestakymmenestä, ehkä neljästäkymmenestä tuhannesta. Ei sadastaseitsemästäkymmenestä."
Basia lähti toimistolta ja istui pysäkin penkille, vaikka bussiin oli vielä kaksikymmentä minuuttia. Puhelin värähti laukussa. Ritva.
He tapasivat kaksi viikkoa myöhemmin, ei kotona. Kahvilassa torin laidalla, pöydässä parasolin alla, koska syyskuu oli lämmin. Ritva tuli ilman kynsilakkaa tällä kertaa. Ilman nahkatakkia. Tavallisessa villapaidassa.
"Lakimies sanoi minulle saman kuin varmaan sinullekin. Että saan vähemmän kuin luulin."
"Tiedän."
"Vihaan sitä taloa, tiedätkö? Muutin sieltä pois kahdeksantoistavuotiaana enkä koskaan halunnut palata. Mutta kun äiti kuoli ja te kaikki jäitte sinne, minä tunsin yhtäkkiä, ettei minulla ole mitään. Ei taloa, ei äitiä, ei mitään tuosta kaikesta."
"Kyse ei ollut rahasta."
"En tiedä, mistä se oli kyse." Ritva nosti vihdoin kupin huulilleen. "Halusin edes paperilla omistaa palan siitä, mitä sinulla on joka päivä."
Basia otti laukustaan kirjekuoren. Sisällä oli tiliote, ehdotus: kolmekymmentäviisi tuhatta euroa, jaettuna kahdelle vuodelle, sekä kuvia anopin talosta ennen remontteja, kerättynä puhelimesta, ja kopiot kansion ensimmäisistä sivuista.
"Tämän minä voin maksaa myymättä taloa ja viemättä Konstalta hänen ullakkohuonettaan. Enempää minulla ei ole eikä enempää minä maksa. Jos haluat mennä oikeuteen ja taistella lisää – mene. Mutta tiedä, että oikeudessa nämä kuitit ovat sinua vastaan, ei puolestasi."
Ritva otti kirjekuoren, selasi papereita. Katseli pitkään kuvaa keittiöstä ennen remonttia, siitä jossa oli halkeilleet laatat ikkunan vieressä.
"Muistan nuo laatat."
"Minäkin."
Ritva laski kirjekuoren pöydälle, siveli sen reunaa sormella.
"Hyvä on. Kolmekymmentäviisi. Allekirjoitan."
Kolme viikkoa myöhemmin notaarin luona Hämeenlinnan keskustassa Ritva allekirjoitti luopumisen talon osuutta koskevista vaatimuksista sovittua summaa vastaan, joka maksettaisiin erissä Hämeenlinnan Osuuspankin kautta. Basia katsoi, kuinka notaari leimasi viimeisen sivun, kuinka Martti allekirjoitti vieressä, käsi hieman vapisten nimikirjoituksen koukerossa. Ritva lähti ensin, ei jäänyt hyvästelemään tavallista pidempään, mutta kääntyi ovella.
"Sano Konstalle, että kun tulen jouluksi, näyttäköön minulle niitä tähtiään siitä kattoikkunastaan."
"Sanon."
Illalla Basia laittoi sinisen kansion takaisin kaapin ylähyllylle, mutta tällä kertaa hän lisäsi siihen kopion kauppakirjasta ja kirjekuoren maksuaikataulusta. Sulki kaapin. Alakerrassa, keittiössä, Konsta teki läksyjä pöydän ääressä, ja Martti kiersi keittopadan ympärillä yrittäen olla polttamatta iltapalaa toista kertaa peräkkäin.
