Мутин ei nukkunut kotona kolmeen kuukauteen
Ilmoitus tuli lauantai-iltana kello 21.14: "Me lennämme huomenna Punta Canaan. Sinä otat Eskon äidin luoksesi. Vaihdoin lukot jo. Huomenna kymmeneltä tuon Sirkka-Liisan sinulle. Tyhjennä kaapin alahylly vaippoja varten, ja osta vielä kosteuspyyhkeitä, minulla ei ole aikaa juosta apteekeissa."
Liisa Vainio luki viestin läpi kolmesti. Kirjaimet hyppivät silmien edessä, eikä aivot suostuneet ottamaan sisältöä vastaan. Kaksi vuotta sitten Esko oli pakannut laukkunsa ja muuttanut kolmenkymmenen kilometrin päähän Espooseen, kahdenkymmenenkolmevuotiaan Jonna-nimisen naisen luo. Ja nyt tämä Jonna kirjoitti hänelle iltayhdeksän jälkeen kuin asia olisi jo sovittu.
Liisa soitti numeroon. Vastaus tuli heti.
"Jonna? Soititko väärään numeroon?" Liisa yritti pitää äänensä tasaisena.
"Liisa, älä nyt aloita draamaa," ääni linjan toisessa päässä kuulosti asialliselta, melkein tylsistyneeltä. "Kaikki on jo selvää. Huomenna Sirkka-Liisa muuttaa sinun luoksesi."
"Miten niin muuttaa?!" Liisa nousi sohvalta niin äkkiä että kaukosäädin putosi lattialle. "Se on entisen mieheni äiti! Mitä minä sen kanssa tekemistä?"
"Sillä lailla, että me lennämme Eskon kanssa. Liput on ostettu jo keväällä." Jonna narskutti kuulokkeeseen omenaa, kuuluvasti, ikään kuin puhelu olisi ollut hänelle pelkkä sivutoimi. "Äidillä oli kolme viikkoa sitten aivoverenvuoto. Toinen puoli kehosta on halvaantunut."
"Entä sitten?"
"Sitten se, että kotihoitaja maksaa tuhat kaksisataa euroa kuukaudessa! Meillä ei ole ylimääräistä rahaa siihen. Esko on velkaa pankille, koska rahoitimme minun uuden kauneushoitolani. Ja sinä asut yksin, tilaa on."
"Oletteko te järjiltänne? Minä en ole hänelle mitään!"
"Sinä olet hänen entinen miniänsä. Asuitte saman katon alla yhdeksän vuotta!" Jonnan ääni kovettui. "Ja sitä paitsi sinä olet eläinlääkäri. Osaat kääntää potilaita, vaihtaa siteitä. Minulla on juuri tehty rakennekynnet ja hermot on heikot."
Puhelu katkesi. Liisa heitti puhelimen sohvalle. Sydän hakkasi kurkussa. Yhdeksän avioliittovuotta. Koko sen ajan Sirkka-Liisa ei ollut kertaakaan kutsunut häntä nimellä. "Tuo taas keitti keiton liian suolaiseksi." "Tuo taas tuhlasi rahaa omiin rätteihinsä." Ja kun he rakensivat Eskon vanhemmille mökin Hankoon, Liisa oli laittanut siihen kolmekymmentäviisi tuhatta euroa omista säästöistään, ennen avioliittoa kerätyistä.
Hän meni ikkunan luo. Kädet tärisivät. Miten he olivat edes tulleet tähän ajatukseen?
***
Seuraavana aamuna kello puoli kahdeksan ovikello soi. Liisa katsoi kurkistusreiästä ja perääntyi. Rappukäytävässä seisoi Esko.
Hän avasi oven ketjulukkoon asti.
"Moi, Liisa. Päästäisitkö sisään?" Esko hymyili syyllisen näköisenä.
"Häivy," Liisa sanoi lyhyesti ja yritti sulkea oven.
"Liisa, odota! Kuuntele nyt edes vähän!" Esko työnsi kengän oven väliin.
"Ota jalka pois, tai soitan poliisin."
"Liisa, tämä on elämän ja kuoleman kysymys." Hänen kasvonsa näyttivät ryppyisiltä, silmien alla oli tummat renkaat.
Liisa avasi ketjun mutta ei päästänyt Eskoa sisään. He jäivät seisomaan kynnykselle.
"Mitä sinä haluat, Esko? Jonna kirjoitti minulle jo eilen. Te olette sairaita ihmisiä."
"Liisa, sinun pitää ymmärtää meitä," Esko risti kätensä rinnalle rukoilevasti. "Äidin oikea puoli on lamassa. Hän ei pysty edes istumaan itsekseen."
"Otan osaa. Hoitakaa. Palkatkaa kotihoitaja."
"Ei ole rahaa, Liisa! Otin jo kolmenkymmenen tuhannen euron lainan Jonnan salonkia varten. Huomenna on avajaiset, ja perjantaina me lennämme. Matkat ei ole peruutettavissa!"
"Ei ole minun ongelmani."
"Liisa, sinähän olet vahva! Sinä kestät kaiken." Esko katsoi häntä sillä samalla säälittävällä katseella kuin ennenkin. "Jonna itkee joka ilta. Hänellä on herkkä psyyke. Hän pyörtyy alusastian näystä."
"Eli sinun uusi vaimosi pyörtyy, ja minun pitäisi siivota sinun äitisi jäljet?" Liisa hengitti raskaasti raivosta. "Esko, oletko sinä menettänyt kaiken omantunnon?"
"No sinähän olet siihen tottunut!" hän tuhahti. "Sinähän hoidat eläimiä. Mitä väliä, onko potilas koira vai ihminen?"
Liisa tuijotti häntä eikä uskonut korviaan.
"Vertasitko sinä juuri omaa äitiäsi sairaaseen koiraan?"
"En tarkoittanut sitä noin!" Esko punastui. "Sinä olet vain terveydenhuollon ammattilainen. Sinulla on kokemusta. Ja äiti… äiti on tottunut sinuun yhdeksän vuoden aikana."
"Hän vihaa minua!"
"Nyt on kaikki toisin! Hän on ymmärtänyt paljon. Liisa, vain kaksi viikkoa. Palaamme saarilta ja haemme hänet heti."
"Häivy, Esko."
"Liisa, meidän yhteisen menneisyytemme tähden! Sinullahan on iso sydän!"
"Jos sekunnin päästä et ole mennyt, heitän sinut portaita alas!"
Liisa paiskasi oven kiinni suoraan hänen nenänsä eteen. Avain kääntyi lukossa. Polvet tärisivät suuttumuksesta. Hän joi puoli tuntia keittiössä sitruunamelissateetä ja päätti, että tämä on vain paha uni. He eivät voi tuoda naista väkisin. Hänellä on vapaapäivä, hän ei mene minnekään. Asunto on hänen, hän on turvassa.
Hän oli täysin väärässä.
***
Kello kaksi iltapäivällä Liisa kuuli raapimista eteisestä. Joku näprää lukkoa. Hän jähmettyi olohuoneen keskelle teekuppi kädessään. Naapurin koira haukkui rappukäytävässä, joku oli unohtanut ulko-oven auki-asentoon.
Klik. Ovi avautui. Liisa muisti liian myöhään, ettei Esko ollut koskaan palauttanut avainta alaovesta.
Kynnyksellä seisoi Jonna vaaleanpunaisessa Adidas-verkkarissa. Hänen takanaan kaksi tanakkaa muuttomiestä työnsi sisään pyörätuolia. Tuolissa istui Sirkka-Liisa.
"Tuokaa sisään, pojat, tuokaa!" Jonna komenteli välittämättä Liisasta lainkaan. "Suoraan olohuoneeseen, siinä on tilaa."
"Mitä te teette?!" Liisa pudotti kupin. Se hajosi lattialle sirpaleiksi.
"Varovasti, älkää astuko lasiin," Jonna huiskutti kädellään muuttomiehille. He rullasivat tuolin suoraan Liisan vaaleanharmaalle matolle, laskivat kaksi valtavaa mustaa roskapussia lattialle ja poistuivat asunnosta sanaakaan sanomatta. Jonna työnsi jollekulle heistä setelin.
"Häivy asunnostani!" Liisa huusi.
"Älä huuda, Liisa. Äidille on haitallista hermostua," Jonna suoristi täydellistä kampaustaan. "Mustissa pusseissa on vaippoja ja lääkkeitä. Ruokinta kolme kertaa päivässä. Pääasiassa soseita."
"Vie hänet pois heti! Soitan poliisille!"
"Soita mihin haluat," Jonna hymyili. "Heittäisitkö invalidin rappukäytävään? Ole hyvä vain. Se on heitteillejättöä, pykälä on olemassa. Minun täytyy mennä, minulla on ripsienpidennys kello neljältä. Huomenna on salongin avajaiset, minun pitää loistaa."
Hän kääntyi ja käveli ovesta ulos. Lukko napsahti kylmästi toiselta puolelta. Jonna oli vienyt Eskon avaimen ja lukinnut heidät sisälle. Liisalla oli oma avaimensa, mutta ennen kuin hän ehti ovelle, hissi oli jo lähtenyt alas.
Liisa kääntyi hitaasti pyörätuolin puoleen. Sirkka-Liisa istui paikallaan liikkumatta. Vasen käsi lepäsi elottomana polvella. Kasvojen oikea puoli oli hieman vino. Mutta silmät… silmät säihkyivät samaa entistä pahantahtoisuutta.
"Mitä siinä tuijotat?" mumisi hän. Ääni oli heikko, mutta sävy tuttu.
"Mitä?" Liisa oli hämmentynyt.
"Kuuroksiko olet tullut?" entinen anoppi väänsi suutaan. "Vettä tuo. Ja ikkuna kiinni, vetää. Sinulla on aina ollut vetoa, saamaton."
Liisa seisoi rikkinäisen kupin sirpaleiden keskellä, omassa asunnossaan, naisen kanssa joka oli myrkyttänyt hänen elämänsä vuosikausia.
"Ymmärrättekö te, että rakas miniänne heitti teidät juuri kadulle?" Liisa kysyi hiljaa.
"Ei Jonnakulta heittänyt!" Sirkka-Liisa sähähti. "Jonnakulta on vain väsynyt. Tyttö tarvitsee lepoa. Hänellä on salonki, hänellä on bisnes! Ja sinä vain istut kotona. Voisit edes kunnioittaa entisen miehesi äitiä!"
"Kunnioittaa?" Liisa nauroi hermostuneesti.
"Sinä olet minulle velkaa!" vaati vanha nainen. "Yhdeksän vuotta asuit minun katolla!"
"Unohditteko, että remontoin sen talon omalla rahallani?" Liisaa alkoi täristä. "Laitoin sinne kolmekymmentäviisi tuhatta euroa! Ja te heititte minut kadulle yhden matkalaukun kanssa avioerossa!"
"Älä huuda minulle, roskasakki!" Sirkka-Liisa yritti polkaista terveellä jalalla, mutta osui vain pyörätuolin jalkatukeen. "Tuo teetä, minä sanoin! Ja laita telkkari päälle."
Hän ei edes ymmärtänyt tilanteensa kauheutta. Hän uskoi vilpittömästi, että Esko ja Jonna olivat tehneet oikein. Että hänen siirtämisensä Liisan vastuulle oli oikeudenmukaista. Koska Liisa oli "palveluhenkilökuntaa". Ja Jonna oli "jumalatar".
Liisa katsoi mustia vaippapusseja. Sitten vanhaan naiseen tuolissa. Sääli, joka oli alkanut nousta hänen sisällään, katosi jäljettömiin.
"Teetä ei tule," Liisa sanoi tyynesti.
"Mitä-ä-ä?" venytti Sirkka-Liisa.
"Pakatkaa, Sirkka-Liisa. Me lähdemme juhliin."
"Minne?" naisen äänessä välähti ensi kertaa epävarmuus.
Liisa avasi puhelimestaan taksisovelluksen.
***
He kulkivat rakennuksen tavarahissillä. Liisa työnsi raskasta tuolia, Sirkka-Liisa protestoi koko matkan.
"Liisukka, minne sinä minua raahaat?! Minulla on lepohetki nyt! Minun pitää maata!"
"Teidän pitää tukea perhettänne, Sirkka-Liisa," Liisa vastasi kylmästi. "Tänään on tärkeä päivä pojallenne."
Invataksi odotti kadulla. Kuljettaja auttoi tuolin nostamisessa. Liisa heitti tavaratilaan samat kaksi mustaa roskapussia. Matka ei ollut pitkä — keskustaan, Töölöön asti.
"Menemmekö sairaalaan?" entinen anoppi kysyi pelokkaana ikkunasta katsoen. "En halua sairaalaan! Siellä on huono ruoka! Siellä hoitajat ovat töykeitä!"
"Ei. Menemme kauneushoitolan avajaisiin."
Sirkka-Liisa jäätyi paikoilleen. "Avajaisiinko? Mutta… Jonnakulta sanoi, ettei minua saa viedä sinne. Siellä on lehdistöä. Siellä on hienoja ihmisiä. Minä pilaan heidän juhlansa…" hän alkoi mumista melkein paniikissa.
"Ei mitään hätää. Tehän olette perhettä," Liisa hymyili kylmästi. "Perheen pitää olla yhdessä."
Auto pysähtyi suurten panoraamaikkunoiden edessä. Sisäänkäynnin yläpuolella riippui vaaleanpunainen ja kultainen ilmapallokaari. Kyltti kertoi: "Beauty Bar Jonna". Ovien edessä seisoi useita luksusautoja. Sisältä kuului klubimusiikkia, tarjoilijat kantoivat kuohuviinilaseja tarjottimilla. Sisällä oli täysi seurapiiriväki.
Liisa nosti mustat pussit autosta. Kuljettaja laski luiskan, ja he laskivat tuolin jalkakäytävälle. Entinen anoppi tarrasi terveellä kädellään käsinojaan.
"Liisa, älä uskalla! Käänny takaisin! Esko tappaa sinut!"
"Antaa yrittää," Liisa mutisi.
Hän työnsi tuolin suoraan lasiovia kohti. Vartija portin luona nosti kysyvästi kulmiaan, mutta Liisa työnsi oven auki niin voimalla, että mies perääntyi askeleen. He ajoivat avaraan aulaan. Sisällä tuoksui kallis hajuvesi, kukat ja kahvi. Kameroiden salamavalot sokaisivat hetkeksi silmät.
Esko, uudessa siniraidallisessa puvussaan, seisoi vastaanottotiskin luona lasi kädessä. Hänen vierellään loisti Jonna punaisessa mekossaan, nauraen pää taaksepäin heitettynä.
Liisa työnsi tuolin suoraan salin keskelle. Pyörät kulkivat äänettömästi valkoisella kiiltävällä lattialla. Ihmiset alkoivat väistyä. Musiikki tuntui yhtäkkiä hiljaisemmalta hiljaisuuden laskeutuessa saliin.
Esko käänsi päätään. Hymy hyytyi hänen kasvoillaan. Lasi hänen kädessään värisi.
Jonna seurasi hänen katsettaan ja jähmettyi suu auki.
"Yllätys!" Liisa sanoi äänekkäästi.
Hän pysäytti tuolin suoraan salin keskelle, kasvokkain täydellisen parin kanssa. Sitten hän heitti kaksi mustaa roskapussia valkoiselle lattialle. Toinen repesi, ja sisältä vierähti pakkauksia kosteuspyyhkeitä ja sininen kumiankka.
Vieraat kuiskuttelivat. Joku otti puhelimen esiin ja alkoi kuvata.
"Mitä sinä täällä teet?" sihisi Esko syöksyen kohti Liisaa. Hänen kasvonsa täyttyivät punaisilla läiskillä. "Miksi raahasit hänet tänne, sekopää?!"
"Toin teille äitinne," Liisa puhui kovaa, jotta jokainen salissa kuuli. "Taisitte unohtaa hänet asuntoon. Yhdessä koko tämän tavaran kanssa."
"Liisa, häivy heti! Sinä pilaat esittelymme!" kirkui Jonna. Väri katosi hänen kasvoiltaan, hän vetäisi hermostuneesti mekkoaan suoraksi.
"Menen jo," Liisa pudisti kätensä rauhallisesti. "Mutta Sirkka-Liisa jää. Vaipat pitää vaihtaa tunnin päästä. Pärjäättekö? Teillä on täällä paljon meikkiä, voitte puuteroida tarvittaessa."
Sirkka-Liisa istui tuolissaan, huulet vapisten. Ensimmäistä kertaa hän näytti täysin säälittävältä ja avuttomalta. Hän katsoi rakastettua poikaansa ja täydellistä miniäänsä alhaalta ylös.
"Eskonpoika…" kutsui hän käheästi. "Pikkupoikani…"
Esko ei edes katsonut äitiään. Hän tuijotti Liisaa villillä vihalla.
"Vie hänet pois täältä nyt heti," hän sähisi hampaidensa läpi. "Maksan mitä tahansa."
"Olet minulle jo velkaa kolmekymmentäviisi tuhatta euroa siitä mökistä," Liisa sanoi tyynesti. "Se raha jäi maksamatta. Muistatko?"
Salissa oli hiljaista. Vartija seisoi ovella epäröiden, kameroiden salamavalot välkkyivät edelleen.
"Ei tässä ole kyse rahasta," Liisa jatkoi ja katsoi ensin Eskoa, sitten Jonnaa, sitten vielä pyörätuolissa istuvaa naista. "Minä en ole enää teille mitään. En vaimo, en miniä, en palveluhenkilökuntaa. Sirkka-Liisa on teidän vastuunne — lain mukaan ja sydämen mukaan. Minä vain toin hänet takaisin oikeille omistajille."
Hän kääntyi ja käveli kohti ulko-ovea. Kukaan ei pysäyttänyt häntä. Vartija avasi oven hiljaa hänelle. Viimeisenä hän kuuli Sirkka-Liisan itkevän ääneen ja Jonnan kirkuvan jotain tarjoilijoille kameroiden edessä, ja Eskon seisovan liikkumatta, lasi kädessä, katse tyhjänä.
Liisa käveli kotimatkan, vaikka se oli kolme kilometriä. Illalla hän soitti asianajajalleen ja pyysi laatimaan virallisen vaatimuksen mökkiin sijoitetusta kolmestakymmenestäviidestä tuhannesta eurosta, korkoineen, avioerosopimuksen liitteenä olleen kirjallisen muistion perusteella, jonka hän oli säilyttänyt kaikki nämä vuodet kansiossa työhuoneensa kaapissa.
Kuusi kuukautta myöhemmin Liisa sai tietää naapuriltaan, joka työskenteli sosiaalitoimistossa, että Sirkka-Liisa oli päätynyt kunnalliseen hoitokotiin Itä-Helsingissä — Esko ja Jonna eivät olleet koskaan hakeneet häntä takaisin lomamatkalta palattuaan. Salonki meni konkurssiin tammikuussa, velat olivat liian suuret. Liisa sai asianajajaltaan kirjeen, jossa kerrottiin, että Esko oli myöntänyt velan ja sopinut maksuerästä — ensimmäinen maksu, kaksituhatta euroa, oli jo tilillä.
