Kännykkä pärähti Riikka Vainion käteen juuri kun aurinko oli laskemassa Levin tunturin taakse. Terassin puinen pöytä lojui kahvikuppien ja tuoreiden pullapalojen keskellä, ja viesti tuli serkulta Oulusta: "Miten te ees saatte palan alas kurkusta? Anna siellä nääntyy nälkään, syö kuivaa leipää teevedellä kostutettuna, ja te syötte itseänne pulleiksi siellä Lapissa! Kiittämättömät!"
Riikka laski kuppinsa pöydälle niin äkkiä, että kahvi loiskahti hänen valkoisille farkuilleen. Hän ei edes huomannut tahroja. Perhelomasta, jota hän ja Mikko olivat odottaneet kolme vuotta, oli tullut painajainen tasan sillä sekunnilla, kun Mikon äiti Anna Peltonen painoi "julkaise"-nappia Facebookissa.
Kuvakaappauksessa, jonka serkku oli lähettänyt, komeili Annan tuore päivitys. Mustavalkoinen filtteri, sumennettu tausta ja lähikuva: vanha käsi pitelee kuivaa ruisleipäpalaa tyhjän posliinilautasen yllä. Kuvateksti oli suunniteltu vetoamaan tunteisiin ammattimaisesti: "No niin, taas yksin vanhoilla päivillä. Lapset lähti Lappiin hiihtolomalle eikä muistanut minua ollenkaan. Puhelin on kai jossain kadonnut. No, Jumala heidät tuomitkoon, minä täällä jotenkin pureskelen tätä korppua, kun he siellä juhlivat…"
Mikko tuli terassille, vilkaisi näyttöä ja hänen ilmeensä kovettui saman tien. Sormet puristuivat kaiteen ympärille niin lujaa, että rystyset valkenivat. Äidin julkaisun kommenttikentässä oli jo täysi mekkala käynnissä. Annan entiset työkaverit, naapurit Kontulan kerrostalosta ja täysin tuntemattomat ihmiset kilpailivat siitä, kuka kirjoittaisi rajumman tuomion. "Sydämettömiä nuoria!", "Meidän aikanamme äiti olisi otettu mukaan!" — rivit kasvoivat minuutti minuutilta.
Kaikkein hullunkurisinta oli se, että tasan neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten Mikko ja Riikka olivat seisoneet juuri tämän saman Annan keittiössä ja kantaneet sisään valtavia kauppakasseja. He olivat käyttäneet huomattavan summan — Riikka muisti kuitin, 187 euroa — varmistaakseen, että vanha nainen pärjäisi mainiosti heidän kymmenen päivän poissaolonsa ajan. Riikka oli itse paistanut kinkkupaistin, keittänyt ison kattilallisen lohikeittoa ja pakannut uunikalaa annospurkkeihin. Jääkaappi oli pullollaan: kalliita juustoja, tuoreita vihanneksia, jugurtteja, hyvää teetä ja kolme pakettia sitä kylmäsavustettua poroa, josta Anna piti mutta jota ei omalla eläkkeellään ikinä ostanut.
— Äiti, me merkittiin kaikki purkit, — Riikka oli sanonut silloin ja liimannut tarroja rasioihin. — Tämä on alkupäiville, tämä pakastimeen. Älä valmista mitään, lepää, katso sarjojasi. Ollaan yhteydessä joka ilta.
Anna oli vain puristanut huuliaan tiukemmin ja pitänyt kättä selässään demonstratiivisesti. Hän oli seurannut heidän lähtöään sellaisella ilmeellä kuin lapset olisivat matkalla ikuisiksi ajoiksi eikä viikon hiihtolomalle. "Menkää, menkää, älkää minusta huoliko, kyllä minä täällä jotenkin pärjään", hän oli sanonut hyvästiksi koskematta lämpimään illalliseen ollenkaan.
Ja nyt tämä julkaisu.
Mikko soitti äidilleen. Pitkiä merkkiääniä, sitten puhelu vain katkesi. Anna jätti tietoisesti vastaamatta, saaden poikansa sekoamaan huolesta ja tylsästä syyllisyydestä. Riikan puhelin täyttyi viesteistä suuttuneilta sukulaisilta, jotka eilen vielä pyysivät tuomaan tunturimarjahilloa tuliaisiksi, ja tänään syyttivät nuorta paria julmuudesta.
— Se ajaa itsensä verenpainekriisiin näiden tykkäysten takia! — Mikko käveli edestakaisin hotellihuoneessa, heitellen vaatteita matkalaukkuun. — Meidän täytyy lähteä takaisin. Entä jos se oikeasti heitti kaiken ruoan pois? Tunnethan sen luonteen, se on valmis näännyttämään itsensä nälkään vaan todistaakseen olevansa oikeassa!
Riikka lukitsi puhelimen näytön ja tunsi sisällään kylmän, harkitsevan raivon nousevan. Hän tunsi anoppinsa liian hyvin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Anna pelasi marttyyrikorttia. Vuosi sitten hän oli teeskennellyt pyörtymistä kesken vävynsä syntymäpäiväjuhlia, laskeutuen huolellisesti nojatuoliin juuri sillä hetkellä, kun huomio siirtyi hänen vaivoistaan sankarin puoleen.
Mutta some-skandaalin lavastaminen, jossa oma poika leimataan hirviöksi koko Suomen edessä — se oli uusi taso.
— Älä pakkaa vielä, — Riikka sanoi tiukasti ja tarttui miehensä käsivarteen. — Emme lähde minnekään. Ainakaan ennen kuin tarkistan yhden asian.
Anna oli estänyt heidät Facebookissa niin, ettei kumpikaan voinut kommentoida ja näyttää kuvaa täydestä jääkaapista. Mutta hän oli unohtanut yhden yksityiskohdan.
Riikka muisti, että kolme kuukautta sitten he olivat asentaneet anopin asuntoon älykkään ovihälytysjärjestelmän — samalla firmalla, joka teki sen heidän omaan kesämökkiinsä Nurmeksessa. Riikka avasi sovelluksen puhelimestaan. Loki näytti tasaista aktiivisuutta: viimeisen vuorokauden aikana jääkaapin ovi oli avattu neljätoista kertaa. Viimeisin avaus — kaksikymmentä minuuttia sitten, juuri ennen kuin traaginen kuva korpusta ilmestyi verkkoon. Lisäksi eteisoven anturi näytti, että kaksi tuntia sitten asuntoon oli tullut joku. Tämä oli ilmiselvästi Annan läheinen ystävä, naapuri Sirkka, hänen uskollinen liittolaisensa somesodissa.
Se ei kuitenkaan riittänyt puhdistamaan mainetta raivostuneen suvun edessä. Tarvittiin kumoamattomia todisteita.
Mikko istui sängyn reunalla pää käsissään. Häntä hävetti vaimonsa edessä ja satutti äidin teko, joka oli valmis tallomaan poikansa nimen mutaan saadakseen vieraiden ihmisten sääliä.
Juuri silloin Riikan puhelin piippasi taas. Viesti tuli Annan naapurin tyttäreltä, jonka kanssa Riikka oli pitänyt yhteyttä ja joka tiesi todellisen tilanteen. Tyttö oli lähettänyt videon, kuvattu kännykällä ensimmäisen kerroksen ikkunan läpi — verhot Annan keittiössä eivät olleet kiinni. Videolla, kuvattu ilman ääntä, näkyi selkeästi valoisa keittiö. Anna, täysin virkeä, ilman jälkeäkään heikkoudesta, istui pöydän ääressä. Hänen edessään oli iso lautanen sitä samaa kinkkupaistia ja tuoretomaattisalaattia. Nainen pureskeli ruokahaluisesti ja huuhtoi alas teellä. Pöydän reunalla makasi se sama kuivan leivän pala, joka oli toiminut rekvisiittana valokuvassa. Vieressä istui Sirkka, joka innokkaasti viittoili kännykkäänsä pidellen ja lukikin ilmeensä perusteella uusia raivostuneita kommentteja ääneen.
Riikka ojensi puhelimen mykkänä miehelleen. Mikko katsoi näyttöä useita minuutteja. Hänen kasvonsa kovettuivat. Väri katosi poskilta, tilalle jäi pelkkää pettymystä. Hän ei enää näyttänyt säikähtäneeltä pojalta, joka on valmis rientämään äitiä pelastamaan.
— Lähetä se minulle, — Mikko sanoi tyynesti mutta selkeästi. — Lähetän sen kaikkiin sukulaisryhmiimme. Ouluun, Kuopioon, Rovaniemelle. Kaikille, jotka kirjoittivat meille noita ilkeyksiä. Ja sitten julkaisen sen kommenttina hänen postinsa alle meidän puusepänverstaan tililtä, jota hän unohti estää.
Kymmenen minuutin kuluttua video "nälkäisen" eläkeläisen herkuttelusta komeili suoraan hänen traagisen postauksensa alla. Mikko lisäsi lyhyen kommentin: "Äiti, oliko kinkkupaisti liian suolaista? Teimme sen sinulle kymmeneksi päiväksi. Hyvää ruokahalua. Jatketaan keskustelua postauksestasi kun tullaan takaisin."
Vaikutus oli kuin pommin räjähdys. Kommentit postin alla alkoivat kadota yksi toisensa jälkeen. Myötäelävät ystävättäret, jotka hetki sitten kirosivat "sydämetöntä nuorisoa", poistivat häpeissään omat kirjoituksensa. Serkku Oulusta lähetti lyhyen: "Anteeksi, en tiennyt… Anna kertoo aina noin dramaattisesti…"
Puolen tunnin kuluttua Annan postaus oli kokonaan poistettu, ja hänen puhelimensa "heräsi" yllättäen henkiin. Hän soitti pojalleen useita kertoja peräkkäin, mutta Mikko painoi järjestelmällisesti hylkäysnappia. Yhteen puheluun hän lopulta vastasi, laittoi kaiuttimen päälle eikä antanut äidin sanoa mitään ennen kuin puhui itse:
— Tullaan takaisin viiden päivän päästä, niin kuin suunniteltiin. Kun tullaan, meidän kotimme varaavaimet, jotka jätimme sinulle hätätapausta varten, pitää olla postilaatikossamme. Yhteydenpito jää tästä lähtien harvemmaksi. Syö se kinkkupaisti loppuun, äiti, ennen kuin se pilaantuu.
Hän katkaisi puhelun. Levin hotellin terassilla oli taas rauhallista, kuului vain tuulen suhina tunturikoivikossa ja jostain alhaalta moottorikelkan ääni. Riikka meni miehensä luo ja pani käden hänen hartioilleen. Loma oli auttamattomasti pilalla, mutta molempien sisällä kasvoi outo, vapauttava tunne — vuosien manipulaation kahleet olivat vihdoin katkenneet.
He eivät palanneet Leviltä ennenaikaisesti. Viisi päivää myöhemmin, kotiin saavuttuaan, Riikka löysi postilaatikosta pienen kirjekuoren. Sisällä olivat heidän varaavaimensa — ilman saatetta, ilman selitystä. Mikko piteli avaimia kämmenellään pitkän tovin, sitten laittoi ne laatikkoon työhuoneessaan sen viereen, missä säilytettiin autotallin avaimet ja vanhat lukot, joita ei enää käytetty mihinkään.
He eivät soittaneet ensimmäisenä. He eivät soittaneet toisenakaan päivänä. Anna soitti itse kolmannella viikolla, äänessä ei enää dramatiikkaa vaan tavallinen, hieman epävarma sävy — kysyi, oliko Riikka ehtinyt käydä K-Citymarketissa, kun uusi juustotarjous oli alkanut. Riikka vastasi asiallisesti, kysyi voinnista, sopi tapaamisen kolmen viikon päähän eikä kauppaviikonloppuna niin kuin ennen. Buhaista teatteria ei enää järjestetty — ei ollut yleisöä, joka olisi uskonut.
