Kai Rautiainen oli työskennellyt Naantalin akvaariossa yksitoista vuotta, ja hän tiesi jokaisen altaan äänen ulkoa. Pumppujen surinan, suodattimien loksahduksen, sen tietyn kolinan, jonka lasi teki, kun lämpötila muuttui yöllä. Sinä lokakuun aamuna, kun hän avasi henkilökunnan oven kello kuusi, jokin äänimaisemassa oli väärin. Liian hiljaista mustekala-altaan kohdalla.
Allas oli kahden metrin syvyinen, kannessa reikä ilmastointiletkulle ja sen vieressä kahden sentin rako, josta kukaan ei ollut koskaan uskonut minkään mahtuvan läpi. Kai käveli altaan luo kahvikuppi kädessä ja katsoi sisään. Vesi oli tyhjä. Ei mustekalaa pohjassa kivien alla, ei lonkeroa suodattimen raosta pilkistämässä. Kuppi putosi lattialle ja särkyi.
Mustekalan nimi oli Nyyti, ja se oli tullut akvaarioon kolme vuotta aiemmin kalastajan verkosta Airiston saaristosta. Se painoi vajaat viisi kiloa ja oli kasvanut kuuluisaksi kävijöiden keskuudessa siitä, että se osasi avata purkin, jonka sisällä oli katkarapuja — hoitajat olivat tehneet siitä pienen esityksen lapsille joka lauantai. Nyytin allas sijaitsi rakennuksen perällä, kolme metriä merenlahdesta laskevan kunnallisen sadevesiviemärin kaivosta.
Kai soitti akvaarion johtajalle, Marja-Liisa Sarasteelle, joka oli juuri jättänyt lapsensa päiväkotiin ja ajoi kohti Turkua ruuhkassa Kupittaan liittymän kohdalla. Puhelin soi kolmasti ennen kuin hän vastasi.
— Nyyti on poissa.
— Mitä tarkoitat, poissa?
— Poissa altaasta. Vesi on tyhjä. Tuu tänne.
Marja-Liisa käänsi auton seuraavasta risteyksestä ja oli paikalla kahdessakymmenessä minuutissa. Hän oli perustanut akvaarion osan uudelleenrakennettua telakka-aluetta yhdessä miehensä kanssa kahdeksan vuotta sitten, ja Nyyti oli ollut yksi ensimmäisistä eläimistä, jotka he olivat hankkineet paikalliselta kalastajalta korvausta vastaan. Hän tunsi jokaisen sponsorin, jokaisen koululuokan, joka oli tullut katsomaan juuri tätä mustekalaa. Kun hän katsoi tyhjää allasta, hän ei nähnyt vahinkoa. Hän näki laskun, jota kukaan ei osannut vielä lukea.
He kutsuivat paikalle vahtimestari Topi Lehdon, joka oli tehnyt yövuoron ja lukinnut rakennuksen kello yksitoista illalla. Kolme heistä käveli hitaasti pitkin lattiaa Nyytin altaalta kohti seinän vieressä olevaa lattiakaivoa, ja siellä ne olivat: tumman kosteat jäljet, jo osittain kuivuneet, mutta selvästi näkyvissä laatoilla. Jälki ei kulkenut suoraan. Se mutkitteli hyllyn ympäri, pysähtyi hetkeksi kaapelikourun kohdalla ja jatkui sitten kaivolle asti.
— Se on ryöminyt tänne, Topi sanoi ja kyykistyi kaivon viereen.
Kansi oli irti, väännetty sivuun. Alla oli putki, joka johti suoraan mereen — rakennettu aikanaan hulevesien poistoa varten, halkaisijaltaan noin viisitoista senttiä. Kai laittoi käden putken suulle ja tunsi vain kylmää ilmaa ja hieman limaa reunoilla.
— Se ei voi olla totta, Marja-Liisa sanoi. — Viisitoista senttiä.
— Sillä ei ole luita, Kai vastasi. — Se puristautuu mihin tahansa, missä on tilaa nokan mennä läpi.
He tiesivät kaikki kolme saman asian mustekaloista ilman että kukaan sanoi sitä ääneen: ainoa jäykkä osa eläimen kehossa on sen terävä, papukaijamainen nokka. Jos nokka mahtuu läpi, koko keho seuraa perässä kuin vesi. Nyyti oli laskenut sen itse, yön hiljaisuudessa, kellon ollessa luultavasti kolmen ja neljän välissä, kun rakennuksessa ei ollut ketään ja lämmitys oli hiljentänyt äänensä.
Marja-Liisa soitti aluehallintovirastoon ja sitten Turun kaupungin ympäristönsuojeluun, koska putki laski suoraan mereen eikä hän tiennyt, oliko tästä ilmoitettava jollekin viranomaiselle. Puhelun aikana hän käveli edestakaisin käytävällä ja katsoi kelloa koko ajan — yhdeksän ja puoli, ja lehdistö saattaisi soittaa milloin tahansa, joku toimittaja Turun Sanomista oli käynyt paikan päällä kaksi viikkoa aiemmin juttua varten mustekalaesityksestä.
Iltapäivällä paikalle tuli sukeltaja, jonka Marja-Liisa oli tilannut satamasta, tarkistamaan putken suuaukkoa meren puolelta. Mies laskeutui laiturilta kello kolmen aikoihin, kun tuuli oli kääntynyt lounaaseen ja aurinko heijastui veden pinnasta niin kirkkaana, että hänen täytyi käyttää käsiään suojana silmillään ennen sukellusta. Hän ei löytänyt mitään — ei mustekalaa, ei jälkiä, vain putken suu kasvaneena rakkolevän peitossa ja parvi ahvenia, jotka pakenivat hänen valonsa tieltä.
— Se on jo kaukana, hän sanoi noustuaan laiturille ja riisuessaan maskin. — Tällä alueella virtaus vie ulos lahdelta parissa tunnissa.
Topi seisoi laiturin päässä ja katsoi merta, kädet taskuissa, eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän muisti jotain ja kertoi sen Marja-Liisalle vasta illalla: kaksi viikkoa aiemmin hän oli huomannut Nyytin altaan lasilla tumman tahran, ihan reunan tuntumassa, ja oli ajatellut sen olevan vain limaa. Nyt hän tajusi, että se oli ollut Nyytin yritys — ehkä useampikin — kiivetä lasia pitkin kohti kannen rakoa, ennen kuin se lopulta onnistui.
Uutinen levisi paikalliseen mediaan seuraavana päivänä, ja siitä tuli nopeasti enemmän kuin pelkkä akvaarion sisäinen vahinko. Yle Turku teki jutun, jossa meribiologi selitti mustekalojen luuttomuutta ja niiden kykyä työntyä läpi aukoista, jotka näyttävät ihmissilmään mahdottomilta. Toimittaja soitti Marja-Liisalle kolme kertaa samana päivänä, ja kolmannella kerralla tämä vastasi vain kahdella lauseella ennen kuin sulki puhelimen: Nyyti oli terve, allas oli tarkastettu turvalliseksi ennen tapahtumaa, ja he olivat jo tilanneet uuden, tiiviimmän kannen kaikkiin altaisiin.
Kaupat kävivät seuraavan viikon poikkeuksellisen hyvin. Ihmiset tulivat katsomaan tyhjää allasta, jonka viereen Marja-Liisa oli antanut Kain kirjoittaa käsin kyltin: "Täältä Nyyti lähti." Koululuokat halusivat kuvia kaivon luota. Yksi eläkeläispariskunta Raisiosta kävi paikalla kolmesti samalla viikolla ja jätti joka kerta lahjoituslippaaseen kymmenen euron setelin, koska rouva sanoi Kaille, että hän oli "iloinen jonkun vihdoin pääsevän pois."
Marja-Liisa ei ollut iloinen rahasta. Hän istui toimistossaan kaksi viikkoa myöhemmin ja katsoi kansiota pöydällään: siinä oli sponsorisopimus koululle, joka oli maksanut viisituhatta euroa vuodessa saadakseen nimensä Nyytin altaan kylttiin, ja nyt kylttiä ei ollut. Hän soitti koulun rehtorille ja tarjosi rahat takaisin. Rehtori kieltäytyi ja sanoi, että lapset olivat oppineet enemmän mustekalan pakenemisesta kuin koko lukuvuoden biologian tunneilta yhteensä.
Topi asensi uuden kannen omin käsin seuraavana lauantaina, ruuvasi sen kiinni joka kulmasta ja testasi rakoa metallitikulla varmistaakseen, ettei sinne mahtuisi enää edes kynsi. Hän teki saman tarkastuksen jokaiselle akvaarion kahdeksalle altaalle sinä viikonloppuna, yksin, vaikka kukaan ei ollut sitä häneltä pyytänyt, koska hän ei halunnut toistetta.
Nyytiä ei nähty enää koskaan. Sukeltajat, jotka tekivät rutiinitarkastuksia Airiston vesillä seuraavina kuukausina, eivät raportoineet mistään merkittävän kokoisesta mustekalasta poikkeavalla alueella, eikä kukaan kalastaja ilmoittanut saaneensa sitä verkkoonsa. Marja-Liisa lopetti odottamasta puhelinsoittoa, jossa joku kertoisi löytäneensä sen.
Kaksi vuotta myöhemmin akvaario uusittiin kokonaan, ja vanha Nyytin allas purettiin remontin yhteydessä. Työmiehet löysivät kaivon lattian alta, sen betonikuoren raosta, pienen määrän kuivunutta mustekalanmustetta — tumman läiskän, joka oli ollut siellä koko ajan kaikkien kävelemättä sen yli huomaamatta. Kai otti läiskästä kuvan puhelimellaan ennen kuin työmiehet piikkasivat lattian auki, ja hän lähetti sen Marja-Liisalle ilman viestiä. Marja-Liisa katsoi kuvaa pitkään, tallensi sen kansioon nimeltä "Nyyti", ja sulki puhelimen.
