Sinin nimi ei ollut Emilia.
Jälkiruoka oli pieni sitruunatorttu, täydellinen, kiiltävä, koristeltu sokeroidulla rosmariinilla. Vadin laidalla nimi loisti kuin kutsu. Emilia. Ja nimen perässä pieni kaiverrettu sydän.
Sulhanen, Juhani, istui vastapäätä. Sini näki, miten hänen kätensä pysähtyivät kesken liikkeen. Kahvikuppi jäi ilmaan. Sitten se laskeutui, mutta väärään kohtaan — lautasen reunalle, niin että kilahti.
— Varmaan keittiö on sekoittanut jotain, sanoi Juhanin äiti Marjaana ja ojensi kätensä siirtääkseen vadin pois Sinin edestä. Hänen äänensä oli liian nopea, liian kevyt. Sellainen ääni, jolla aikuiset selittävät lapselle, ettei savu ole tulipaloa.
Sini ei päästänyt lautasta siirtyä.
— Kuka Emilia on? hän kysyi.
Juhani katsoi isäänsä, mutta isä tuijotti ikkunaa niin kuin olisi juuri nähnyt järvelle jotain mielenkiintoista. Sitten Juhani katsoi takaisin.
— En tiedä, hän sanoi. — Joku virhe.
Tarjoilija seisoi vielä pöydän vieressä. Nuori nainen, mustat housut, valkoinen paita, tarjotin rintaa vasten. Hänen sormensa puristivat sitä liian lujaa.
— Anteeksi, hän sanoi hiljaa. — Mutta tässä lukee, että jälkiruoka on varattu tulevalle morsiamelle. Ja nimi on Emilia. Se oli teidän varausnumerossa.
Marjaana naurahti. Se oli sellainen pieni, siisti naurahdus, joka kuuluu paikoissa, joissa puukot kannetaan lauseissa.
— Tyttö ei tiedä, mistä puhuu, hän sanoi ja otti lautasliinansa. Valkoinen kangas puristui nyrkkiin.
Sini ei katsonut anoppiaan. Hän katsoi Juhania, joka tuijotti nyt sokerikkoaan.
— Me varasimme tämän paikan kolme kuukautta sitten, Sini sanoi rauhallisesti. — Jos varaus on tehty ennen minua, se on tehty rinnalle. Vai mitä?
Juhani ei vastannut. Hänen siskonsa, Elina, joka oli koko ajan pysynyt hiljaa pöydän päässä, työnsi kahvikupin syrjään ja otti puhelimensa laukusta.
— Kerro hänelle kaikki, Juhani, Elina sanoi. — Tai minä kerron.
Marjaanan pää kääntyi kuin veitsi.
— Sinä et sekaannu tähän.
Mutta Elina oli jo kalpea. Sini näki, miten hänen leukansa tärisi hieman.
— Emilia ei ollut ennen Siniä, Elina sanoi. — Hän oli samaan aikaan.
Ravintola oli upea. Iso vanha puuhuvila järven rannalla, kristallikruunut, valkoiset pöytäliinat, ikkunalaudoilla kynttilöitä. Jossain kauempana soi hiljainen jousikvartetto, joka oli selvästi palkattu tätä iltapäivää varten. Joku naurahti toisessa pöydässä. Lusikka kilahti posliinilautaseen. Maailma jatkoi liikettään, mutta tämä pöytä oli pysähtynyt.
Juhani alkoi puhua nopeasti. Että asiat olivat olleet sekavia. Että hän oli ollut hukassa. Että Emilia oli ollut virhe. Että Sini oli ollut oikea valinta.
Sitten hän sanoi sen.
— Äiti sanoi, että sinun kanssasi on järkevämpää. Asunnon takia.
Sini tunsi, miten paino siirtyi hänen rintakehässään. Asunto. Se pieni, mutta arvokas kaksio Punavuoressa, jonka hänen isoäitinsä oli jättänyt hänelle testamentissa. Se asunto, josta Juhani oli puhunut kihlajaisten jälkeen niin lämpimästi: "Meidän yhteinen koti." Se asunto, jonka vuokraa Juhani oli ehdottanut lopetettavaksi, jotta he voisivat "säästää häiden jälkeen matkaan".
Marjaana nousi tuoliltaan niin nopeasti, että hänen tuolinsa jäi keikkumaan.
— Emme me sitä noin sanoneet.
Mutta Elina ojensi puhelimensa pöydän yli Sinille.
Näytöllä oli viestiketju. Juhanin ja Marjaanan. Sini luki:
"Emilialla ei ole mitään. Sinillä on asunto, vakaa työ ja helppo perhe."
Ja sitten Marjaanan viesti:
"Älä vain anna Sinin tietää ennen kuin nimet on kirjoitettu."
Sini luki viestin kahdesti. Siinä ei ollut tunteita. Siinä oli laskelma. Verbi "kirjoitettu" ei viitannut avioliittoon. Se viittasi omistukseen.
Sini laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin. Hän nosti jälkiruokalautasen, katsoi siinä olevaa nimeä vielä kerran. Emilia. Vieras nainen, jota hän ei ollut koskaan tavannut, mutta joka oli kulkenut hänen rinnallaan koko kihlausvuoden.
— Me emme siis ole tänään maistaneet häämenua, Sini sanoi ja nousi. — Me olemme maistaneet totuutta.
Hän otti laukkunsa selkänojalta. Juhani tarttui hänen ranteeseensa.
— Sini. Älä nyt. Älä pilaa kaikkea yhden virheen takia.
Sini irrotti ranteensa. Se ei ollut vaikeaa. Juhanin ote oli löysä, koska Juhani ei ollut koskaan joutunut pitelemään mitään kiinni. Asiat oli aina järjestetty hänelle.
— Sinä et valinnut minua, Sini sanoi. — Sinä valitsit asunnon.
Hän käveli ulos ravintolasta. Tuulikaapissa työntekijä ojensi hänelle takkia, mutta Sini oli jo mennyt ohi. Ulkona satoi räntää. Huhtikuu, joka ei ollut päättänyt, onko se talvi vai kevät.
Sini seisoi pihalla hiekoitettu polku allaan. Kännykkä tärisi. Juhani. Hän ei vastannut. Sen sijaan hän avasi pankkisovelluksen.
Häät olisivat maksaneet neljäkymmentä tuhatta euroa. Sini oli laskenut sen itse, todennut sen järjettömäksi, mutta suostunut, koska Marjaana halusi "perheen arvoisen juhlan". Kihlajaisista asti Marjaana oli puhunut vain hääpaikasta, hääkukista, hääkutsuista. Sinin mielipidettä kysyttiin vain muodon vuoksi, ja kun hän ehdotti pienempää juhlaa, Marjaana katsoi häntä kuin näkymätöntä.
Sini painoi Eräpäivä-kohtaa peruneen hääsuunnittelijan laskussa. Se oli kahdeksantuhatta. Sitten hän avasi viestiketjun Juhanille ja kirjoitti:
"Perun häät. Sinun puolet vuokrasta siirtyy huomisesta alkaen erilliselle tilille. Asunnon lukko vaihdetaan huomenna kello 10."
Hän seisoi parkkipaikalla, räntä tarttui hiuksiin. Takana soi kvartetti yhä. Juhani ei ollut tullut hänen peräänsä, mikä kertoi kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.
Kaksi viikkoa myöhemmin Elina soitti. Sini oli juuri tulossa töistä, kädessään kauppakassi, jossa oli maitoa ja ruisleipää.
— Kerroin Emilialle kaiken, Elina sanoi. — Viestit. Kaiken.
Sini pysähtyi kotitalonsa edessä ulko-ovelle. Avain oli jo lukossa.
— Ja?
— Hän jätti Juhanin. Tänään.
Sini työnsi oven auki. Oviaula haisi märältä koiralta ja jollekin makealle, jota joku naapuri oli leiponut. Ilmoitustaululla oli lappu: "Kadonnut: harmaa kissa, vastaa nimeen Sisu." Sini luki lapun, vaikka se ei liittynyt puheluun millään lailla.
— Minä hoidan loput, hän sanoi Elinalle.
— Mitä loput?
— Lupaan, ettei hän enää tee tätä.
Kolme päivää myöhemmin Sini istui kahvilassa Punavuorenkatu neljässä. Vastapäätä istui Emilia. Tumma, väsynyt nainen, joka tilasi pelkän espresson eikä ottanut takkiaan pois, vaikka sisällä oli lämmin.
Sini ojensi paperin pöydän yli.
— Tämä on kopio siitä viestiketjusta. Ja tämä on lista tilisiirroista. Juhani vuodesta kaksi vuotta sitten lähtien on käyttänyt teidän yhteiseksi tarkoitettua säästötiliä omiin menoihinsa. Se ei ole rikos, mutta se on totuus.
Emilia luki. Sini katseli, miten hänen ääriviivansa muuttuivat. Sitä ei voinut kuvailla katseeksi. Se oli enemmän kuin se. Emilia otti lautasliinan, laski sen pöydälle, otti sen uudelleen. Taitteli kulman.
— Miksi sinä autat minua? Emilia kysyi.
Sini työnsi oman kahvikuppinsa sivuun.
— Koska sinä olet ainoa, joka ei yrittänyt valehdella minulle.
Puhelin pöydällä värisi. Juhani. Kolmaskymmenes päivä. Sini vaikensi sen.
Kun Marjaana soitti kaksi kuukautta myöhemmin, Sini vastasi vain todetakseen, ettei enää tarvinnut. Marjaanan ääni oli muuttunut. Ei enää se siisti, veitsenterävä. Vaan jotain matalampaa, kireämpää.
— Sinun ei olisi tarvinnut vetää Emiliaa tähän. Me olisimme voineet sopia tämän perheiden kesken.
Sini seisoi asunnossaan. Siinä, jonka lukko oli vaihdettu. Siinä, josta Juhanin tavarat oli toimitettu varastolle kaksi viikkoa sitten. Lasku oli viisisataa euroa. Sini oli maksanut sen mielihyvällä.
— Meillä ei ole enää perhettä, Marjaana, Sini sanoi ja sulki puhelimen.
Hän meni keittiöön. Avasi kaapin, otti sieltä pienen valkoisen laatikon. Jälkiruokalautasen hän oli tuonut ravintolasta sinä iltana, koska kukaan ei ollut viitsinyt estää häntä. Hän nosti sen nyt tiskipöydälle, luki nimen.
Emilia.
Hän otti laatikon, vei sen eteiseen ja asetti sen kassiin, joka oli menossa kierrätykseen. Itse lautanen ei ollut säilyttämisen arvoinen. Se, mikä sillä luki, sen Sini kantoi edelleen mukanaan: tieto siitä, että hänet oli punnittu ja arvioitu ja valittu, mutta ei rakastettu. Ja että hän oli kävellyt ulos kuitenkin.
Kun keräysauto aamulla tuli, kassi roikkui ovenkahvassa. Se ei tuntunut miltään. Ja juuri se oli asian ydin.
