Mökin terassilla haisi savukokous ja kuiva kuusenkerkkä — Metsälän kylässä syyskuun ilta kylmenee nopeasti, ja Väinö sytytti takkaan ensimmäiset halot jo puoli seitsemältä. Minä, Väinö Hurskainen, viisikymmentäkaksi vuotta, olen ollut kirvesmies koko ikäni ja rakensin tämän mökin omin käsin kolmekymmentä vuotta sitten. Ja nyt istun tässä samassa tuvassa ja kirjoitan tätä, koska joku on saatava ymmärtämään, miksi tein sen minkä tein.
Anoppini, Sirkka-Liisa, oli asunut luonamme kahdeksan vuotta. Ei siksi että olisimme pyytäneet — vaimoni Marjatta pyysi, ja minä suostuin, koska mitäpä sille olisi voinut. Anoppi oli leski, hänen miehensä oli kuollut sydänkohtaukseen kalastusreissulla Puulavedellä, ja Marjatta itki kolme yötä putkeen ja sanoi, ettei äiti voi jäädä yksin siihen isoon taloon Mikkeliin.
Minä en koskaan sanonut ääneen mitä ajattelin. Se on ehkä ollut virheeni koko ajan. Kun Sirkka-Liisa arvosteli miten laitoin puita takkaan — "väärä suunta, Väinö, kaarna aina alaspäin" — minä nyökkäsin ja laitoin uudestaan. Kun hän sanoi, ettei minun kannattaisi jättää työkalulaatikkoa eteiseen koska se "haisee bensalta koko talon", minä siirsin sen autotalliin, vaikka se oli ollut siinä kaksikymmentä vuotta eikä kukaan ollut koskaan valittanut. Ajattelin, että vanha nainen on menettänyt miehensä, hänellä on oikeus olla vaikea. Marjatta sanoi aina samaa: "äiti on tottunut siihen että Reino hoiti kaiken, anna hänelle aikaa." Kahdeksan vuotta on pitkä aika antaa aikaa.
Se mikä lopulta katkaisi minut, ei ollut suuri asia. Se oli pieni, melkein naurettava. Meillä oli navetan vieressä vanha autotalli, jonka olin remontoinut korjaamoksi kymmenen vuotta sitten — tein siellä sivutöinä mopojen ja mönkijöiden huoltoja, ja se oli minun paikkani, ainoa paikka talossa missä kukaan ei komentanut. Sirkka-Liisa oli ehdottanut jo kesällä, että korjaamo pitäisi muuttaa "kunnon vierashuoneeksi", koska hänen sisarensa Impi tulisi joskus käymään pidemmäksi aikaa. Minä nauroin sille, koska ajattelin sen olevan puhetta, ei suunnitelmaa.
Sitten tuli se torstai-ilta, lokakuun kymmenes päivä. Olin ollut Kuopiossa asiakkaan luona koko päivän — vaihdoin kytkinlevyn erään maanviljelijän traktoriin — ja kun ajoin pihaan noin kello kuusi, autotallin ovi oli auki ja valot paloivat sisällä. Näin heti, että työpenkkini oli siirretty seinän viereen ja päälle oli pinottu Sirkka-Liisan mattoja ja vanhoja huonekaluja. Marjatta seisoi ovella, kädessään kahvimuki, eikä katsonut minua silmiin.
— Äiti ajatteli, että kesken kaiken voisi jo alkaa, hän sanoi.
— Minun pöytäni. Minun koneeni.
— Ne mahtuu navettaan.
Navetassa ei ollut lämmitystä eikä valoa kunnolla, ja se oli täynnä heinäpaaleja jo valmiiksi. Menin sisään ja katsoin Sirkka-Liisaa, joka istui keittiön pöydän ääressä ristikko edessään, kynä kädessä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Miksi et kysynyt minulta, minä sanoin.
— Sinä olet aina töissä, hän sanoi katsomatta ylös. — Piti tehdä nopeasti päätös, Impi tulee marraskuussa.
— Se on minun tilani. Kymmenen vuotta olen pitänyt siitä huolta.
— Sinun tilasi, hän toisti, ja sitten hymähti tavalla, jonka olen kuullut satoja kertoja kahdeksan vuoden aikana. — Sinun nimissäsikö tämä talo on, Väinö? Vai onko se Marjatan isän raha, joka tämän mökin osti aikanaan?
Se oli vale, ja hän tiesi sen. Minä rakensin tämän mökin, joka lauta, joka hirsi. Mutta talon tontti — se oli tosiaan alun perin Reinon isältä perittyä maata, ja Sirkka-Liisa oli viimeisen vuoden ajan alkanut vihjailla siitä yhä useammin, aina kun jokin meni hänen tahtonsa mukaan.
Marjatta tuli väliin, kuten aina, ja sanoi, ettei nyt kannata riidellä, että asia hoidetaan huomenna. Mutta huomenna ei koskaan tullut, koska Sirkka-Liisa oli jo seuraavana aamuna soittanut Impille ja sopinut tämän tulevan kolmea viikkoa aikaisemmin kuin oli puhe.
Minä menin sinä iltana navettaan, istuin heinäpaalin päällä pimeässä ja mietin isääni, joka oli sanonut minulle kerran, kun olin kaksikymmentä: "Väinö, talo jonka rakennat omin käsin, siitä sinulla on oikeus päättää — vaikka kukaan muu ei sitä muistaisi." En ollut ajatellut sitä lausetta vuosiin.
Seuraavana päivänä ajoin Mikkeliin, käräjäoikeuden viereen, missä kaverini Pertti pitää lakiasiaintoimistoa. Otin mukaani kaikki paperit mitkä löysin — ostokuitit korjaamon rakennusmateriaaleista, valokuvat vuosien varrelta, joissa autotalli näkyy remontoitavana ja minä siinä keskellä, sekä alkuperäisen lainhuudon. Pertti selasi niitä puoli tuntia ja sanoi sitten asian olevan selvä: talon ja tontin omistus oli minun ja Marjatan yhteistä, avio-oikonto ei koskenut Reinon vanhempien perintöä koska se oli siirretty erillisenä lahjana vain Marjatalle jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta rakennukset — mukaan lukien korjaamo, jonka olin itse rakentanut ja josta oli olemassa rakennuslupa minun nimissäni — kuuluivat minulle henkilökohtaisesti, koska olin maksanut ne yksinäni yritystililtäni.
Otin mukaani myös jotain, mitä en ollut kertonut kenellekään: pankin tiliotteen, josta näkyi, että olin kahdeksan vuoden aikana maksanut Sirkka-Liisan sähkölaskut, ruokaostokset ja lääkkeet, yhteensä kaksikymmentäkuusituhatta euroa, ilman että kukaan oli koskaan kysynyt siitä tai kiittänyt.
Kun tulin kotiin, Sirkka-Liisa oli jo siirtänyt lisää tavaraa korjaamoon — vanhan pukukaapin, laatikoita täynnä joulukoristeita. Menin suoraan keittiöön, missä hän ja Marjatta joivat iltapäiväkahvia, ja laitoin pöydälle kolme paperia: rakennusluvan, jossa luki nimeni; tiliotteen, jossa näkyivät kahdeksan vuoden maksut; ja kirjeen, jonka olin kirjoittanut aamulla Pertin toimistossa.
— Mikä tämä on, Marjatta kysyi.
— Ilmoitus. Autotalli pysyy sellaisena kuin se on. Ja jatkossa Sirkka-Liisan kulut maksetaan hänen omalta eläkkeeltään, ei minun yritystililtäni.
Sirkka-Liisa naurahti, sillä tavalla epäuskoisella naurulla, ja sanoi minun olevan ilkeä ukko joka ei osaa antaa periksi vanhalle naiselle. Minä en vastannut siihen. Sanoin vain, että Impi on tervetullut käymään, mutta hän majoittuu Mikkelin kaupunkihotellissa, joka maksaa kuusikymmentäviisi euroa yöltä, ja että minä olen valmis maksamaan sen kolmelta yöltä, koska se on halvempi kuin remontoida korjaamoni uudestaan.
Marjatta itki sinä iltana, mutta ei sanonut minua vääräksi. Kaksi päivää myöhemmin hän soitti sisarelleen Kuopioon ja kysyi, voisiko Sirkka-Liisa muuttaa sinne pariksi kuukaudeksi — "vaihteeksi", niin kuin hän sen muotoili puhelimessa, vaikka me molemmat tiesimme mistä oikeasti oli kyse.
Sirkka-Liisa lähti marraskuun toisella viikolla, matkalaukku ja kaksi isoa kassia mukanaan, eikä sanonut minulle hyvästiksi mitään muuta kuin että "toivottavasti se korjaamosi tuo sinulle onnea, koska ei se ainakaan tuo mitään muuta." Katsoin auton perään pihalta ja menin sitten korjaamoon, siirsin heinäpaalit sivuun ja työpenkin takaisin paikalleen. Illalla soitin sähkömiehelle ja tilasin uuden lämmittimen, koska talvi oli tulossa ja minä aioin viettää sen siellä, korjaamassa mönkijöitä, ovi kiinni, valot päällä, ilman kenenkään mielipidettä siitä miten kaarna pitäisi olla takassa.
