Olen Sanna, ja jo yksitoista vuotta olen pitänyt pientä eläinklinikkaa Rovaniemen keskustassa, ihan torin kupeessa, siinä missä poromiehet talvisin myyvät poronnahkoja ja missä turistit jonottavat ottamaan kuvia joulupukin patsaan kanssa. Näen työssäni kaikenlaista — koiria, joiden korvat ovat jäätyneet kiinni, kissoja, joita on tuotu kannettelussa muovipussissa, kerran jopa poronvasan, jonka joku löysi tieltä. Mutta tämän tarinan muistan erityisen tarkasti, koska se alkoi tavallisesta tiistaista ja päättyi johonkin, mitä en osannut odottaa.
Kello oli varmaan kuusi illalla, valot olivat jo palaneet parkkipaikalla tunnin verran — lokakuussa täällä pimenee aikaisin, ja S-marketin edusta hohti oranssina niiden natriumlamppujen alla. Vastaanottotiskillä istuin ja täytin potilaskortteja, kun ovi availtui ja sisään käveli nuori nainen, kädessään pahvilaatikko, jonka päälle oli kirjoitettu tussilla "VAROVASTI, MUNIA". Hän näytti hämmentyneeltä, melkein anteeksipyytävältä, ikään kuin olisi tullut väärään paikkaan.
— Anteeksi, mun täytyy vaan kysyä joltain, mitä mä nyt teen, hän sanoi ja laski laatikon tiskille.
Sisällä maleksi harmaan-valkoinen kissanpentu, ehkä kolmen viikon ikäinen, korvat vielä liian isot päähän nähden. Nainen — myöhemmin sain tietää hänen nimensä olevan Elina — kertoi löytäneensä sen S-marketin parkkipaikan pensasaidasta, kun oli juuri lastannut ostoksia Toyotansa takaluukkuun. Ensin hän oli luullut ääntä autohälyttimeksi. Sitten hän oli sammuttanut moottorin ja kuunnellut uudestaan, ja tajunnut, että se oli elävä ääni.
— Mä en edes tiedä, miks mä lähdin kattoon, hän sanoi, kun tohtori Rantanen — meidän eläinlääkäri, isokokoinen mies, jolla on tapana puhua kissoille kuin vanhoille tutuille — tutki pentua pöydällä. — Mulla oli kaupat autossa jäätymässä, ja mä vaan… en pystyny lähtee.
Rantanen kuunteli sydäntä, katsoi silmiä, painoi vatsaa varovasti sormella. Sitten hän ilmoitti asian sillä äänensävyllä, joka meillä klinikalla tarkoittaa aina hyviä uutisia.
— Onnittelut. Sulla on tyttö.
Elinan käsi jähmettyi laatikon reunalle, sormet puristuivat pahvin ympärille niin että kylkeen jäi ryppy.
— Miten niin "mulla"? Mä en… mä en ees ollu hakemas kissaa.
— Kolmiväriset ovat lähes aina naaraita, geneettinen juttu, Rantanen selitti, tietämättä ollenkaan, mihin hän oli juuri astunut.
Myöhemmin, kun Elina maksoi tiskillä perusvarusteet — hiekkalaatikon, kuivikkeen, kupit, purkin pentumuonaa — hän kertoi minulle mitä hänen mielessään oli pyörinyt koko sen ajan, kun Rantanen tutki pentua. Ei se, mitä sairauksia kissalla voisi olla, vaikka sellaisiakin löytyi — pieni kirppuongelma, hoidettavissa tipoilla ja kuurilla antibiootteja. Vaan se, mitä hän sanoo miehelleen Joonalle, kun tulee kotiin.
He asuivat silloin vuokralla, kaksio Ounasjoen rannalla, ja olivat kuukausi aiemmin istuneet keittiön pöydän ääressä puhumassa lapsesta — oikeasta lapsesta, ihmislapsesta. Se puhe oli mennyt huonosti. Joona oli sanonut, ettei ollut vielä valmis, että laina painoi ja työt veivät kaiken, ja Elina oli lähtenyt keittiöstä ovea läpsäyttäen. Siitä illasta lähtien aihe oli ollut talossa kuin virittämätön ansa, johon kumpikaan ei halunnut astua.
Kun Elina nyt käveli ovesta sisään laatikko sylissään, hän seisoi eteisessä pitkän hetken kenkiä riisumatta, mieti sanoja. Joona tuli keittiöstä pyyhkien käsiään pyyhkeeseen, näki laatikon, ja hänen ilmeensä muuttui heti varautuneeksi — kuin olisi luullut, että kyse oli jostain paljon vakavammasta.
— Mikä tuo on?
— Löysin sen parkkipaikalta. Se oli ihan yksin siellä pensaassa, ja eläinlääkäri sano… se on tyttö.
Hetken Joona ei sanonut mitään. Hän katsoi laatikkoa, sitten Elinaa, ja Elina näki hänen leukansa jännittyvän — se sama ilme kuin sinä iltana kuukausi aiemmin.
— Me ei ees puhuttu tästä. Sä toit sen kysymättä.
— Mä tiedän. Mutta se ois kuollu sinne, Joona. Mä en vaan pystyny jättää sitä.
— Meil on vuokrasopimus, jossa lukee ei lemmikkejä. Jos vuokraisäntä saa tietää, me ollaan pihalla molemmat.
— Sit me hoidetaan se asia. Mut ei tätä eläintä viedä takaisin.
Joona pyyhki kasvojaan kädellä, käveli ikkunan luo ja seisoi siinä selkä Elinaan päin pitkän tovin. Kun hän lopulta kääntyi, hänen äänensä oli matalampi.
— Näytä.
Elina laski laatikon pöydälle ja avasi kannen. Pentu makasi käpertyneenä sanomalehden päällä, jonka Elina oli laittanut pohjalle, ja avasi silmänsä juuri sillä hetkellä, kun Joona kumartui katsomaan.
Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan.
— Vuokraisännälle mä soitan huomenna, Joona sanoi lopulta. — Hoidetaan se homma jotenkin.
Pentu sai nimekseen Onni.
Kolme viikkoa myöhemmin Onni tuli klinikalle uudestaan verinäytteen takia, ja tällä kertaa Elina tuli mukaan Joonan kanssa. Näin heidät odotushuoneessa, Joona kissa sylissä, ja mies katsoi eläintä sillä ilmeellä, joka miehillä yleensä varataan vain vastasyntyneille lapsille tai uusille moottoripyörille. Onni oli jo ehtinyt tunnetusti tuhota heidän parvekkeensa muutaman ruukkukasvin ja vetää alas verhotangon kerran, mutta se ei näyttänyt haittaavan kumpaakaan.
Joulukuussa, kun Onni oli reilun vuoden ikäinen, Elina soitti klinikalle päivystysaikana kello yhdeksän illalla, ja hänen äänensä vapisi niin, että tuskin sain sanoista selvää.
— Se ei syö, se vaan makaa ja oksentaa, ja sen vatsa on kova ku kivi, tuu sä nyt, mä en tiiä mitä mä teen.
Toimme Onnin sisään puolen tunnin sisällä. Rantanen tunnusteli vatsaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi tavalla, jota en ollut nähnyt häneltä pitkään aikaan.
— Suolistotukos. Todennäköisesti lankaa tai jotain vastaavaa. Meidän täytyy leikata nyt, ei huomenna.
Elina painoi kämmeniään yhteen niin lujaa, että rystyset valkenivat, ja Joona seisoi hänen vieressään käsi hartioilla, mutta hänenkin kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki väri. Vein heidät odotushuoneeseen, koska leikkaussaliin ei ollut asiaa, ja he istuivat siellä kolme tuntia — kolme tuntia, joiden aikana Elina nousi ylös yhdeksän kertaa kävelemään käytävällä edestakaisin, ja Joona soitti kerran äidilleen sanoen vain "se on kesken vielä" ja katkaisi puhelun kesken lauseen.
Kun Rantanen lopulta tuli ovesta, hänen kädessään oli pieni muovipussi, ja siinä noin kaksikymmentä senttiä joulukuusen koristelankaa, tahmeana ja vääntyneenä, joka oli kietoutunut suolen ympärille ja alkanut leikata sitä kudosta rikki sisältäpäin. Muutama tunti lisää, hän sanoi myöhemmin minulle kahvihuoneessa, ja suoli olisi puhjennut.
— Se elää, Rantanen sanoi ovella. — Mutta yö on vielä kriittinen. Emme tiedä vielä varmasti.
Elina ei itkenyt heti. Hän istui hiljaa Joonan vieressä koko sen ajan kun Onni oli tarkkailussa häkissä, letku kyljessä, ja soitti minulle sinä yönä kolmesti kysyäkseen, hengittääkö kissa vielä normaalisti, onko lämpö noussut, syökö se mitään aamulla. Vasta kun Onni kolmantena päivänä nousi häkissä istumaan ja alkoi pestä tassuaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, Elina laski otsansa kädenselkäänsä tiskillä ja antoi olkiensa täristä pitkän hetken ilman ääntä.
He muuttivat isompaan asuntoon Ounasrinteelle, saivat kaksoset — kaksi tyttöä — ja Onnista kasvoi täysikokoinen, hieman ylipainoinen naaraskissa, joka piti hallussaan koko kotia kuin ruhtinatar.
Viimeisen kerran näin heidät viime talvena, kun Onni tuli tarkastukseen ikänsä puolesta — kahdeksan vuotta oli täynnä, ja sydänääniä piti kuunnella tarkemmin. Elina odotti vastaanottohuoneen ulkopuolella, ja hän kertoi minulle, että alakerran naapuri oli aiemmin syksyllä uhannut soittaa isännöitsijälle, kun Onni oli saanut aikaan aikamoisen mekan — kaatanut kukkaruukun, joka oli vierinyt lattialle, ja pudonnut kattovalaisin, joka oli irronnut jostain omituisesta syystä juuri samana iltana.
Naapuri, iäkkäämpi nainen nimeltä Marja-Liisa, oli tullut ovelle valittamaan melusta, ääni kireänä ja käsi jo puhelimella. Elina oli pyytänyt anteeksi ja alkanut kertoa koko tarinan — siitä parkkipaikan pensasaidasta, siitä laatikosta jossa luki "VAROVASTI, MUNIA", siitä eläinlääkärin sanoista, siitä joulukuusen langasta ja kolmesta tunnista odotushuoneessa. Marja-Liisa oli kuunnellut, pyyhkinyt silmäkulmiaan kädenselällä, ja sanonut lopulta oven suussa, puhelin yhä taskussaan soittamatta:
— No, taas yks ihminen enemmän tässä maailmassa, joka on kunnossa. Ei, itse asiassa — kaks, kun mies tuli käytävään.
Muutama viikko sitten Elina soitti klinikalle ja kertoi jotain, mitä en ollut tiennyt aiemmin. Kun he olivat muuttamassa isompaan asuntoon pari vuotta sitten, Joona oli löytänyt vanhan kuitin kengänrasiasta — S-marketin kassakuitin siltä samalta illalta, kun Onni löydettiin. Kuitissa luki kellonaika: 17.52. Ja siihen oli Elinan käsialalla, kynällä raapustettu reunaan yksi sana, jonka hän ei muistanut kirjoittaneensa:
"pysähdy."
