Rauno oli laittanut Torille ilmoituksen, joka sai koko taloyhtiön WhatsApp-ryhmän hiljaiseksi kolmeksi tunniksi: "Etsin elämänkumppania, joka osaa perata ahvenen, kaivaa madon ja jolla on oma moottorivene. Kuva veneestä pakollinen." Hänen tyttärensä Elina näki ilmoituksen ensin, koska isä oli laittanut sen jakoon myös suvun Facebook-ryhmään "muuten vaan, ette te kuitenkaan lue tätä."
Elina oli kolmekymmentäkuusi, työskenteli Tampereen yliopistollisessa sairaalassa osastonhoitajana ja oli tottunut siihen, että isä teki asioita omalla tavallaan. Mutta tämä oli eri sarjaa. Isä oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, kun äiti kuoli syöpään, ja siitä lähtien Rauno oli asunut yksin Näsijärven rannalla, Lielahdessa, punaisessa puutalossa, jonka pihalla seisoi vanha Toyota Hilux ja venevaja.
"Isä, sähän et edes tunne näitä ihmisiä", Elina sanoi puhelimessa, kun kuuli asiasta äitinsä siskolta ensin, ei isältä itseltään.
"En tunnekaan. Siksi laitoin ilmoituksen. Tunnen jo kaikki tässä kylässä, ja kukaan heistä ei kelpaa."
"Kelpaa mihin?"
"Siihen että tullaan yhdessä vanhaksi, tyttö kulta. Äitisi osasi kaiken tämän. Perata kalan viidessä minuutissa, kaivaa madot puutarhan takanurkasta sateen jälkeen, ajaa venettä paremmin kuin minä. Minä en jaksa opettaa ketään enää alusta."
Elina ei tiennyt, pitikö nauraa vai huolestua. Hän soitti veljelleen Markukselle, joka asui Espoossa ja töissä IT-alalla, ja Markus vain sanoi: "Anna isän olla. Hän on kuusikymmentäkolme, ei kahdeksankymmentäkolme."
Mutta sitten alkoi tulla vastauksia.
Ensimmäinen oli Sirkka, viisikymmentäyhdeksänvuotias, Ylöjärveltä, joka lähetti kuvan itsestään kalastuslaiturilla mutta ei venettä, koska "veneen omistaa entinen mies, mutta pääsen aina lainaan." Rauno vastasi kohteliaasti kieltävästi.
Toinen oli Maija-Liisa, joka soitti suoraan ja sanoi osaavansa "periaatteessa" perata kalan, mutta oli oikeasti kasvissyöjä eikä ollut koskaan koskenut elävään matoon. Rauno pyysi anteeksi ja laittoi luurin kiinni ennen kuin nainen ehti selittää lisää.
Kolmas oli se, joka muutti kaiken.
Hänen nimensä oli Tuula Rautiainen, viisikymmentäseitsemän vuotta, kotoisin Ähtäristä mutta asunut viimeiset kaksikymmentä vuotta Virroilla. Hän lähetti viestin ilman turhia selittelyjä: yksi kuva, jossa hän seisoi vihreässä kumisaappaissa laiturin päässä pitäen kädessään kolmen kilon hauen, ja toinen kuva alumiinisesta soutuveneestä, jossa oli Mercury-perämoottori. Viestissä luki vain: "Tämä on veneeni. Osaan kaiken luettelemasi. Milloin lähdetään järvelle?"
Rauno soitti hänelle saman illan aikana. He puhuivat kaksi tuntia ensimmäisellä kerralla, sitten joka ilta viikon ajan. Kolmannella viikolla Tuula ajoi omalla Golfillaan Virroilta Tampereelle, sata kilometriä, ja he tapasivat Lielahden laiturilla lauantaiaamuna kello seitsemän, koska "kala käy parhaiten aikaisin."
Elina ajoi paikalle uteliaisuudesta ja hieman huolestuneena, mutta jäi seisomaan puiden taakse katsomaan kaukaa, kun hänen isänsä ja tämä vieras nainen laskivat venettä laituriin. Hän näki, miten Tuula tarttui airoihin ilman että kukaan pyysi, miten hän löysi ison kivenmuotoisen kohdan rantaviivasta ja sanoi "täällä on hyvä syvänne, kalastin täällä lapsena mummon kanssa", vaikka he olivat Tampereella eivätkä Virroilla.
Se oli ensimmäinen valhe, jonka Elina huomasi.
Hän ei sanonut mitään heti. Mutta seuraavina viikkoina asiat alkoivat rullata liian nopeasti. Tuula muutti Raunon luokse kuuden viikon kuluttua. Kahden kuukauden päästä hän oli jo puhunut avioliitosta. Ja sitten tuli se ilta, jolloin Elina kävi isänsä luona tuomassa tälle unohtuneen verenpainelääkkeen ja kuuli, miten Tuula puhui puhelimessa keittiössä, ei tiennyt kenen kanssa, mutta sanat kantautuivat eteiseen selvästi:
"Ei, kuule, tää on ihan helppo homma. Ukko on yksinäinen ja rikas, talo on maksettu, eikä lapsilla ole mitään sanavaltaa. Kuuden kuukauden kuluttua mennään naimisiin, sitten katotaan mitä paperit sanoo."
Elina seisoi eteisessä lääkepurkki kädessään ja kuunteli loppuun asti. Tuula puhui edelleen, nauroi, sanoi jotain siitä, että "vanhat äijät on helppoja, kun osaa perata kalan ja väittää tykkäävänsä metsästyksestä." Hän ei tiennyt, että keittiön ovi oli raollaan ja että astianpesukoneen hurina ei peittänyt hänen ääntään niin hyvin kuin hän luuli.
Elina ei mennyt sisään heti. Hän meni ulos, istui autoonsa ja soitti Markukselle.
"Sä et usko mitä mä just kuulin."
Markus kuunteli, ja hänen äänensä muuttui kylmäksi, sellaiseksi, jota Elina ei ollut kuullut veljeltään moneen vuoteen. "Nauhoititko sä sen?"
"En. Mutta muistan sanasta sanaan."
"Se ei riitä mihinkään. Meidän täytyy saada tästä todiste, tai isä ei usko meitä. Hän on ihastunut siihen naiseen kuin teini."
Seuraavien kahden viikon aikana Elina teki jotain, mitä hän ei koskaan aikaisemmin ollut tehnyt: hän valehteli isälleen. Hän kertoi tulevansa käymään useammin "koska ikävöi", mutta oikeasti hän tuli tarkkailemaan. Hän huomasi, että Tuula oli alkanut kysellä isältä pankkiasioista, kysyi milloin talo oli viimeksi arvioitu, kysyi kuka hoiti Raunon eläkeasiat.
Sitten Elina teki jotain rohkeampaa. Hän tunsi asianajajan, Pirjo Vainion, joka oli hoitanut äidin perunkirjoituksen kaksi vuotta sitten, ja soitti tälle kysyäkseen, mitä isä voisi tehdä suojatakseen omaisuutensa, jos hän todella menisi naimisiin uudelleen. Pirjo selitti avio-oikeudesta ja siitä, miten talo ja kesämökki Ähtärin suunnalla — jonka Rauno oli perinyt omalta isältään, ei ollut osa avio-omaisuutta, ellei sitä erikseen kirjattaisi yhteiseksi.
Mutta ongelma ei ollut lainopillinen. Ongelma oli se, että isä ei uskoisi ketään, ellei näkisi tai kuulisi itse.
Elina päätti järjestää tilaisuuden.
Hän soitti Tuulalle ja ehdotti "tyttöjen keskustelua" kahvilassa Tampereen keskustassa, Laukontorin lähellä, muka tutustuakseen paremmin tulevaan äitipuoleensa. Tuula suostui mielellään — liian mielellään, ajatteli Elina. He istuivat Kahvila Pinjassa, ja Elina piti puhelimensa pöydällä äänitys päällä, näytön alaspäin, mikrofoni auki sovelluksessa, jonka hän oli ladannut edellisenä iltana.
Hän kysyi varovaisesti, viattomasti, isän terveydestä, tulevaisuudensuunnitelmista, siitä miltä tuntuisi muuttaa lopullisesti Virroilta Tampereelle. Ja Tuula, joka luuli puhuvansa tulevan tyttärensä kanssa luottamuksellisesti, alkoi puhua liikaa. Hän mainitsi, että hänellä oli "kokemusta tällaisesta" aiemmin, että edellinen mieshän — "Jumala häntä siunatkoon, hän kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta naimisiinmenon jälkeen" — oli jättänyt hänelle kesämökin Kuopion lähellä.
Elina tunsi, että käsi alkoi täristä pöydän alla, mutta hän piti äänensä tasaisena. "Vau, olipa se surullista. Miten se tapahtui?"
"No, sydän vaan pysähty. Hän oli aina syönyt liian rasvaista, mä sanoin sille monta kertaa."
Se ei ollut todiste rikoksesta. Mutta se oli malli.
Elina meni suoraan Pirjo Vainion toimistolle seuraavana aamuna, soitti nauhoituksen, ja Pirjo teki jotain, mitä Elina ei ollut osannut odottaa: hän ehdotti, että he ottaisivat yhteyttä yksityisetsivään, jonka Pirjo tunsi entuudestaan muista perhejutuista, tarkistaakseen Tuula Rautiaisen taustan kunnolla.
Kahden viikon kuluttua yksityisetsivä, mies nimeltä Erkki Salonen, palasi tiedoilla, jotka saivat Elinan istumaan hiljaa autossaan kymmenen minuuttia ennen kuin hän kykeni ajamaan pois parkkipaikalta. Tuula Rautiainen oli naimisissa kolme kertaa aiemmin. Ensimmäinen aviomies oli kuollut sydänkohtaukseen, kuten hän oli sanonut. Toinen oli kuollut kaatumalla portaissa. Kolmas ei ollut kuollut — hän oli erottautunut Tuulasta vuonna kaksituhattakaksikymmentäyksi ja jättänyt jälkeensä lausunnon poliisille, jossa hän kertoi Tuulan yrittäneen saada häntä allekirjoittamaan lahjakirjan kesämökistä ennen avioeroa. Tutkinta oli lopetettu todisteiden puutteessa, mutta paperit olivat olemassa.
Elina ei mennyt suoraan isänsä luo huutamaan tai vaatimaan. Hän tiesi, ettei se toimisi. Sen sijaan hän soitti Raunolle ja pyysi tätä tulemaan käymään sairaalassa, koska hänellä oli "jotain tärkeää näytettävää liittyen äidin perintöasioihin."
Rauno tuli seuraavana lauantaina, Tuula mukanaan, koska Tuula oli vaatinut päästä mukaan "koska me ollaan perhe nyt." Elina oli varannut kokoushuoneen sairaalan hallinnollisesta siivestä, kylmä, valkoinen huone, jossa oli pitkä pöytä ja ikkuna, josta näkyi parkkihalli. Pirjo Vainio oli paikalla, samoin Markus, joka oli lentänyt Helsingistä edellisenä iltana ja nukkunut Elinan sohvalla.
Kun kaikki olivat istuutuneet, Elina laittoi puhelimen pöydän keskelle ja soitti nauhoituksen kahvilasta. Huoneessa kuului Tuulan oma ääni, selvästi, sanoessaan "ukko on yksinäinen ja rikas" ja "vanhat äijät on helppoja."
Rauno ei sanonut aluksi mitään. Hän katsoi puhelinta, sitten Tuulaa, joka oli kalvennut ja alkanut selitellä, että se oli "vitsi", että "ei tarkoittanut sitä", että Elina oli "manipuloinut koko keskustelun."
Sitten Pirjo laski pöydälle mapin, jossa oli Erkki Salosen kokoamat paperit: kolme avioliittoa, kaksi kuolinsyytodistusta, yksi poliisin lausunto lahjakirjayrityksestä. Rauno luki paperit hitaasti, käsi puristui nyrkkiin pöydällä, mutta hän ei nostanut ääntään.
"Sä sanoit tuntevasi järven Virroilla lapsuudesta", hän sanoi lopulta Tuulalle, hiljaa, melkein kysyen. "Sä sanoit kalastaneesi mummosi kanssa siellä Näsijärven laiturilla."
"Rauno, mä—"
"Se oli valhe jo ensimmäisenä päivänä." Hän ei odottanut vastausta. Hän nousi, käveli huoneen poikki, avasi oven ja piti sitä auki. "Lähde nyt."
Tuula yritti vielä puhua käytävällä, seurasi häntä parkkihalliin asti, mutta Rauno ei kääntynyt. Hän ajoi kotiin yksin.
Kolme viikkoa myöhemmin Rauno soitti Elinalle ja pyysi tätä tulemaan Lielahteen mukaan Pirjo Vainion toimistolle. Hän oli päättänyt kirjoittaa testamentin uudestaan ja perustaa myös hallintaoikeuden itselleen niin, että talo ja kesämökki Ähtärissä siirtyisivät suoraan Elinalle ja Markukselle, ei kenellekään mahdolliselle tulevalle puolisolle ilman erillistä avioehtoa. Hän allekirjoitti paperit omalla käsialallaan, kynä vapisi hieman, mutta teksti oli selvä: talo ja kesämökki pysyvät perheen käsissä, sata kaksikymmentäviisi tuhatta euroa käteisvaroja jaetaan tasan lasten kesken hänen kuoltuaan, ja mahdollinen tuleva avioliitto edellyttäisi aina erillistä sopimusta ennen häitä.
Puoli vuotta myöhemmin Elina sai tietää sattumalta, ystävän kautta joka työskenteli Virtain kunnantoimistolla, että Tuula Rautiainen oli jo tavannut uuden miehen, leskeksi jääneen maanviljelijän Keuruulta, ja että ilmoitus tälle miehelle oli sisältänyt lauseen "osaan hoitaa karjaa ja kotia." Elina ei kertonut isälleen tästä mitään — hän vain laittoi mapin Pirjon papereista talteen kassakaappiin, koska tiesi, ettei tarina vielä ollut kokonaan loppu, jos joku toinen perhe joutuisi joskus kysymään samoja kysymyksiä.
