Aarne Mäkelä heräsi neljältä aamulla ilman herätyskelloa. Hän oli herännyt neljältä joka aamu siitä lähtien, kun Irja lähti sairaalaan eikä tullut takaisin. Keittiön patteri oli jääkylmä, vaikka huoltoyhtiö väitti lämmityskauden jo alkaneen. Hän painoi kämmenensä siihen, piti hetken, veti pois.
Kahdeksalta soi puhelin. Leevi, entinen työkaveri varastolta, soitti harvoin, lähinnä silloin kun tarvitsi apua autotallin katon kanssa tai halusi lainata painepesuria.
– Kuule, mulla on asiaa. Mun siskolla on pentuja. Saksanpaimenkoiria, puhdas rotu. Tuu kattoon.
– En mä tarvi koiraa.
– Aarne. Tuut vaan kattoon. Mä haen sut tunnin päästä.
Aarne istui jakkaralla. Jakkara natisi, hän oli luvannut itselleen kiristää ruuvit viime keväänä. Ikkunasta veti. Hän katsoi kahvikuppia, katsoi puhelinta.
– Tunnin päästä, hän sanoi.
Leevin sisko Riitta asui puutalossa Malmilla, takapihalla kasvoi vanha syreeni ja jossain haisi palava lehti. Pihaportin takana makasi ketjukoira, joka löi häntäänsä maahan nähdessään tulijat, mutta ei noussut.
Kenneli oli takapihalla, verkkoaidan takana, puulattialla oli tuoretta purua. Emä makasi nurkassa, iso ja luiseva, roikkuvine utareineen. Se nosti päätään, katsoi Aarnea pitkään ja laski päänsä takaisin tassujen päälle.
Viisi pentua pyöri emon vatsan päällä, paksuja, harmaita, maitohampaat valkoisina. Kuudes istui erillään, nurkassa, ylösalaisin olevan ämpärin takana. Sen toinen korva oli taittunut sisäänpäin, kuin joku olisi rutistanut paperin ja unohtanut suoristaa. Turkki sojotti pystyssä, ja kyljessä oli kalju laikku, jossa iho näkyi vaaleanpunaisena.
– Katso näitä, Riitta sanoi ja nosti yhden viidestä. – Urospentu, isoksi kasvaa. Sukutaulu kunnossa. Otatko?
Aarne katsoi nurkkaa. Sitä korvapuolta.
– Ton, hän sanoi.
Riitta veti henkeä.
– Ethän sä sitä haluu. Heikoin pentu, huonoa laatua. Joka pentueessa on yks tällanen. Ota toi tuosta.
– Sen, Aarne toisti.
Riitta katsoi Leeviin. Leevi kohautti hartioitaan.
– No, omapa on asiasi. Älä sit tuu valittaan.
Pentua ei meinannut saada kiinni. Se perääntyi ämpärin taakse, vinkaisi kerran ja sitten antoi periksi, veltosti, kuin olisi jo tottunut siihen ettei sillä ollut vaihtoehtoja.
Pentua tuskin painoi mitään. Se haisi purulta ja maidolta. Aarne avasi takkinsa ja työnsi pennun povitaskuun, painoi kädellä sitä vasten. Lämmin mytty tärisi kylkiluita vasten.
Paluumatkalla Leevi oli hiljaa, sitten sanoi:
– Miks sä sen otit? Sehän on…
Leevi etsi sanaa.
– En mä tiedä, Aarne sanoi.
Eivät puhuneet enempää.
—
Asuntoon pentu astui täristen. Nuuski eteisen, kurkisti keittiöön, pysähtyi matolle, työnsi kuononsa jääkaapin viereen. Aarne seisoi ovella ja katsoi, miten joku elävä, hengittävä olento liikkui hänen kodissaan.
Hän avasi kaapin. Yksi syvä lautanen, yksi kahvikuppi, yksi muki. Koirankuppia ei ollut. Hän otti ikkunalaudalta vanhan emalivadin, jossa oli sinisiä kukkia ja lohjennut reuna. Pideli sitä kädessään. Huuhteli hanan alla. Pöly valui ensin ruskeana vetenä, sitten kirkastui. Kaatoi vettä ja asetti lattialle.
Pentu tuli, nuuhki, lipaisi.
Aarne avasi jääkaapin. Siellä ei ollut juuri mitään. Juustonpala voipaperissa, puolikas ruisleipä, sinappituubi jonka Irja oli ostanut ennen kuin kaikki meni pieleen. Hän sulki oven, seisoi hetken, puki takin, kävi alakerran Alepassa. Osti maitoa, kaurahiutaleita, broilerin kauloja, naudan jauhelihaa, vaaleaa leipää. Osti kaksi koirankuppia, toisen vettä, toisen ruokaa varten, molemmat keltaisia, luukuviolla.
Kassalla myyjä katsoi ostoksia ja oli hiljaa. Aarne oli hiljaa, laski kolikoita tiskille.
Kotona hän keitti kaurapuuroa maitoon, jäähdytti, lisäsi kuumaa vettä oikeaan lämpötilaan. Samalla tavalla kuin oli tehnyt tyttärelleen vuosia sitten, ennen kuin tämä muutti Ouluun ja lakkasi soittamasta.
Pentu söi maiskuttaen, tuhisten, nieleskellen isoja paloja. Aarne istui lattialle, nojasi ovenkarmia vasten, ojensi jalkansa. Ensimmäistä kertaa vuoteen hän istui keittiössä eikä hänellä ollut minnekään kiire, koska ensimmäistä kertaa hän ei ollut yksin.
Pentua sai vedellä turkista, se heilutti häntäänsä.
– Hupi, Aarne sanoi hiljaiseen keittiöön. – Sua sanotaan Hupiksi.
Pentu nosti päätään, katsoi, toinen korva pystyssä, toinen vinossa.
—
Puoli vuotta kului hitaasti ja samalla vauhdilla. Aarne heräsi neljältä, koska Hupi alkoi tuhista sängyn vieressä puoli neljältä ja töni kuonollaan kättä. He menivät ulos, kiersivät koko Kallahden puiston, sitten toisen lenkin, lyhyemmän, rannan kautta. Hupi haisteli jokaisen puun ja jokaisen roskiksen.
Aarne alkoi taas laittaa ruokaa. Keitti lihakeittoa, haudutti kaalilaatikkoa, osti kokonaisen broilerin ja paloitteli sen keittiössä, antoi koiralle selkäpalat ja kaulat. Hän alkoi ajaa partaa joka päivä, koska ei ollut enää yhdentekevää, kuka häntä pihalla katsoi. Hän tervehti talonmiehen vaimoa, rouva Korhosta, ja rouva Korhonen tervehti Hupia.
Hupi kasvoi epätasaisesti. Ensin venähtivät jalat, siitä tuli pitkäkoipi, kummallinen, kulmikas. Sitten korva nousi pystyyn. Sitten toinen. Turkki, joka oli sojottanut pystyssä, laskeutui yhtäkkiä paksuna ja kiiltävänä, mustana, ruosteenruskein merkein rinnassa ja tassuissa. Kuono piteni, silmät muuttuivat meripihkanvärisiksi, katse muuttui.
Huhtikuussa se ei ollut enää pentu. Se oli koira. Kaunis koira.
Ensimmäisenä sen huomasi Leevi, joka tuli käymään. Hän katsoi Hupia, katsoi Aarnea ja vihelsi.
– Aarne. Onks toi se sama?
– Sama se on.
– Ei voi olla.
– Voi.
Leevi kiersi koiraa, pudisti päätään. Hupi istui suorana, tassut yhdessä, katsoi jonnekin kaukaisuuteen.
– Tollasen sais vaikka näyttelyyn.
– En mä vie sitä minnekään.
Leevi lähti, ja parin päivän päästä pihalla Aarnen viereen istui alakerran ukko, jonka hän oli nähnyt ehkä kerran vuodessa roskakatoksella.
– Herra Mäkelä, mikäs rotu toi teidän koira on? Sekarotuinen? On nimittäin komia.
– Saksanpaimenkoira. Virheellinen.
– En minä virhettä näe.
Aarne kohautti olkiaan. Hupi istui hänen jalkansa juuressa ja katsoi variksia.
—
Viikkoa myöhemmin pihalla tuli vastaan kolmannen kerroksen nainen, Eevi, paperipussi kädessään. Pussista nousi lämpimän pullan tuoksu.
– Herra Mäkelä, leivoin tässä korvapuusteja. Otatteko? Mullon liikaa.
– Kiitos.
– Teidän koirasta on tullut hieno.
– Niin siinä kävi.
– Meidän Kerttu, lapsenlapsi, seisoo ikkunassa ja katsoo sitä. Kysyy: mummo, saanko mä koskea? Ja mä sanon: kysy herra Mäkelältä.
Aarne katsoi ylös, kolmanteen kerrokseen. Pieni naama painautui lasia vasten, kämmen ja nenä.
– Antaa tulla alas.
Kerttu juoksi alakertaan parissa minuutissa, takki väärinpäin päällä. Hän oli seitsemän, ehkä kahdeksan. Hän käveli Hupia kohti, ojensi kätensä, pysäytti sen parin sentin päähän koiran kuonosta. Hupi kallisti päätään. Kerttu kosketti korvaa, sitä joka oli joskus ollut vino.
– Aarne-setä, onks sil isot hampaat?
– On.
– Pureeko se?
– Ei.
– Miksi?
– Koska se ei halua.
Kerttu mietti.
– Aarne-setä, saanko mä tulla huomenna?
Aarne katsoi Eeviin. Eevi katsoi toisaalle, liian huolettomana.
– Tule vaan.
Kerttu juoksi pois.
– Kiitos, sanoi Eevi ja lähti.
Korvapuustit Aarne söi illalla keittiön pöydän ääressä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pöytäliina levitettynä ja puhdas lautanen edessä. Ne olivat vielä lämpimiä, kanelilta ja kardemummalta tuoksuvia, pehmeitä, juuri sellaisia kuin Irja oli leiponut sunnuntaisin. Hupi istui vieressä, seurasi jokaista murua, nielaisi hiljaa. Aarne repi sille palan pullaa ilman sokeria ja laski lattialle. Koira otti sen varovasti, kuin ymmärtäen, että tämä oli lahja.
—
Toukokuuhun mennessä Aarne ei ehtinyt kävellä pihan poikki ilman että joku pysäytti. Alakerran rouva kysyi, mistä koira on ostettu ja paljonko maksoi. Autotallin miehet, jotka ennen nyökkäsivät tuskin, huutelivat nyt:
– Mäkelä, miten koira voi?
Yksi jopa ehdotti astutusta. Aarne kieltäytyi.
Hän ärsyyntyi. Koira käveli vieressä, mutta siihen takertuivat kaikki, ja nyt myös häneen katsottiin, tervehdittiin, esitettiin kysymyksiä. Hän ei ollut tottunut olemaan esillä.
Kerttu tuli joka päivä. Hän toi Hupille milloin keksiä, milloin korppua, milloin lihapullan jonka oli pihistänyt päivälliseltä. Aarne torui, ettei koiralle saa antaa rasvaista, suolaista, savustettua. Kerttu nyökkäsi, ja seuraavana päivänä toi taas, mutta nyt maustamatonta.
Hän istui Aarnen viereen penkille, heilutti jalkojaan, kertoi koulusta. Opettaja oli ankara, luokkakaverilta lähti hammas, äiti sanoi että kesällä mennään mökille jos isä saa lomaa.
Aarne kuunteli. Joskus vastasi.
Kerran Kerttu kysyi:
– Aarne-setä, onks sulla lapsia?
Aarne katsoi Hupia. Hupi katsoi häntä.
– Tytär oli, Aarne sanoi.
Kerttu ei kysynyt enempää. Hän oli pieni, mutta jotain hän ymmärsi. Hän nojasi Aarnen olkapäätä vasten ja oli hiljaa melkein kaksi minuuttia. Sitten sanoi:
– Meidän vaari kuoli kans. Me käydään mummon kanssa haudalla, istutetaan kukkia.
Aarne nyökkäsi. Hupi laski kuononsa hänen polvelleen.
—
Huhtikuun lopussa ilma lämpeni. Aarne avasi kaapin ja otti esiin tyttären vanhan neuletakin. Se oli roikkunut siellä kaksi vuotta, henkarissa, koskemattomana. Takki oli kevyt, tummansininen, puunapeilla. Tytär oli pitänyt sitä yliopistolla.
Aarne puki sen päälleen. Hihat olivat lyhyemmät kuin hän muisti. Tai sitten hän oli kutistunut.
Hän meni ulos Hupin kanssa. Kerttu istui penkillä, odotti.
– Aarne-setä, sulla on uus takki!
– Vanha.
– Kiva se on.
He kävelivät merenrantaan. Vesi oli sameaa, keväistä, täynnä viimevuotisia lehtiä. Hupi nuuski rantaa, joi, katsoi Aarnea ja odotti lupaa. Aarne nyökkäsi. Koira kahlaa rintaa myöten veteen, ui hetken, tuli pois ja ravisteli itsensä. Kerttu kiljui ja nauroi, juoksi karkuun pisaroita.
Aarne katsoi häntä ja tunsi, miten joku hänen sisällään päästi irti, kuin nyrkki joka oli puristanut kiinni vuosia, yhtäkkiä avautui.
Kotiin käveltiin kolmistaan. Kerttu talutti Hupia hihnasta itse, tärkeänä. Hupi vilkuili häntä, mutta käveli suoraan.
Alaovella Kerttu ojensi hihnan.
– Aarne-setä, huomennako taas?
– Tule vaan.
—
Aarne nousi portaat ylös. Kuivasi Hupin tassut vanhaan pyyhkeeseen. Koira lysähti eteisen matolle, huokasi, sulki silmänsä. Aarne seisoi ovella ja katsoi, miten koira unissaan nyki tassuaan.
Hän meni olohuoneeseen. Lipaston päällä oli tyttären valokuva puukehyksissä, lasi alaspäin. Hän oli kääntänyt sen niin sinä päivänä, kun sai puhelun Oulusta, koska niihin silmiin ei voinut katsoa. Vuoden ajan hän oli kiertänyt lipaston kaukaa, pyyhkinyt pölyt vain reunoilta.
Hän nosti kehyksen. Lasi oli pölyinen, ja reunassa näkyi ohut jälki siitä, missä kehys oli seissyt. Hän hengitti lasiin, pyyhki sen sinisen neuletakin hihaan, siihen samaan. Nostoi kehyksen paikoilleen, kasvot esiin.
Tytär katsoi valokuvasta. Kolmekymmentäkaksivuotias, hymyili, seisoi yliopiston portailla, tuuli puhalsi hiuksia, olalla riippui kangaskassi.
Aarne katsoi pitkään, ja tällä kertaa hän pystyi katsomaan.
Eteisestä kuului kynsien rapinaa. Hupi tuli, katsoi lipastoa, katsoi Aarnea. Sitten se käveli viereen ja painoi kuononsa hänen polveaan vasten.
Aarne laski kämmenensä lämpimään turkkiin.
Ikkunan takana varikset huusivat toisiaan. Keittiön kello tikitti tasaisesti, minuutti minuutilta. Hupi huokaisi syvään ja asetti päänsä hänen jalkaansa vasten, luottavaisena, painavana, lämpimänä.
– No niin, Aarne sanoi hiljaisuuteen. – Elämä jatkuu.
