Eila nosti lusikan kahvikupistaan ja laski sen asetille. Ääni oli hiljainen, mutta Kaisa säpsähti kuin kello olisi lyönyt.
— Mikko ja minä ollaan nyt laskettu, anoppi. Sinä saat eläkettä tuhatkahdeksansataa euroa kuussa. Ei sun tarvitse maksaa enää matkakorttia, työvaatteita, ei mitään. Me ollaan päätetty, että lopetetaan se avustus.
Keittiön pöydällä oli täytekakku. Viidenkymmenen euron mansikkakermakakku Fazerilta, jonka Eila oli maksanut omalla eläkepäivän kunniaksi ostamallaan lahjakortilla. Hän oli leikannut siitä vasta kaksi palaa. Kolmas odotti yhä tarjottimella, ja kerma alkoi valua reunojen yli.
— Lopetatte? Mitä te lopetatte? — Eila kysyi ja katsoi poikaansa.
Mikko istui ikkunan vieressä. Hän tuijotti ulos marraskuiseen Hervannan harmauteen ja pyöritteli haarukkaa sormissaan. Ei katsekontaktia. Ei mitään.
— No kun meillä on se talolaina, äiti. Ja se uusi mökki Punkaharjulla pitäisi rempata. Kaisan pitää käydä hammaslääkärissä, se maksaa tonneja. Eihän sulla ole menoja. Sä olet kotona, et sä tarvitse mitään ylimääräistä.
Eila veti henkeä. Ilma tuntui sakealta, kuin ennen ukkosta.
— Minä olen kotona. Teidän lastenne kanssa.
— No olet! Sehän on mummon ilo! — Kaisa heilautti kättään. — Eikö niin? Sä rakastat Eeroa ja Emmiä. Se ei ole työtä, se on perhettä.
Eila otti lautasliinan pöydältä. Siihen oli painettu joulutonttuja, vaikka jouluun oli vielä kuukausi. Hän otti kynän ja kirjoitti numeron.
— Neljäsataa euroa kuussa. Se raha, jonka te olette maksaneet minulle viimeiset kaksi vuotta. Se ei ollut mikään avustus. Se oli palkka.
Kaisa naurahti. Nauru oli kylmä, tinainen.
— Palkka? Kuunteleeko joku tätä? Sä lasketutit mummo. Kuka maksaa palkkaa omien lastenlasten hoitamisesta?
— Te maksoitte. Neljäkymmentäviisi tuntia viikossa. Vien Eeron kouluun, haen Emmin päiväkodista, laitan ruokaa, käyn kaupassa omalla rahalla. Joka päivä. Se on neljäsataa euroa.
— Me annettiin sulle lapsenlapset! — Kaisan ääni nousi. — Me synnytettiin ne! Mitä sä oikein haluat, kiitosta?
— Minä en synnyttänyt heitä itselleni, Kaisa. Synnytit heidät itsellesi ja Mikolle. Minä vain autoin.
Mikko löi haarukan pöytään. Se kilahti lautasta vasten ja jäi soimaan.
— Äiti, lopeta. Kaisa on oikeassa. Tää on ihan hullua, että pitää maksaa omalle äidille siitä, että se viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Me ei enää makseta. Piste.
Eila nousi. Hän käveli eteisen lipastolle, avasi ylimmän laatikon ja otti sieltä avainnipun. Askeleet olivat hitaat, raskaat. Hän palasi pöydän luo ja tiputti avaimet Mikon lautasen viereen.
— Mitä nämä on? — Mikko katsoi avaimia kuin ne olisivat myrkyllisiä.
— Avaimet teidän asuntoon. Koska minä olen nyt vain rakastava mummo enkä palkaton lastenvahti, minun aikatauluni muuttuu. Huomisesta alkaen viette Eeron kouluun ja haette Emmin itse. Järjestätte itse hoitajat sairaspäiviksi. Viikonloput lapset ovat teidän kanssanne.
— Mä olen töissä! — Kaisa huusi. — Mä en voi olla poissa joka kerta kun kakara aivastaa!
— Minäkin olin töissä. Neljäkymmentä vuotta kirjastossa. Nyt minä olen eläkkeellä.
Eila käveli ulko-ovelle ja avasi sen. Marraskuun ilma tulvehti sisään, toi mukanaan märän lehden ja pakokaasun hajun.
— Kakku on syöty, kahvi juotu. Ovi on tuossa.
Mikko nousi. Hänen kasvonsa punoittivat, suonet ohimoilla pullistuivat. Hän nappasi takkinsa naulakosta.
— Tätä sä tulet katumaan, äiti. Soitat vielä perään, kun yksinäisyys iskee.
Eila ei vastannut. Hän sulki oven ja käänsi lukon. Salpa napsahti kuivasti. Hän jäi seisomaan eteiseen ja kuunteli hissin huminaa. Sitten hiljaisuus.
Maanantaina Eila nukkui puoli yhdeksään. Kukaan ei repinyt peittoa. Kukaan ei huutanut keittiössä, että puuro on liian kuumaa tai liian kylmää. Hän keitti kahvia kunnon pavuista, ei pikakristalleista, ja kaatoi sen Arabian posliinikuppiin, siihen jossa on sinisiä unikoita.
Summeri soi kello kahdeksan neljäkymmentäviisi. Pitkään. Tauotta. Se oli sellainen soitto, jossa sormea pidetään pohjassa kunnes joku repii oven auki.
Eila katsoi ovikameraa. Rappukäytävässä seisoi Kaisa. Hiukset likaisella nutturalla, puhelin puristettuna olkapään ja korvan väliin. Toisessa kädessä keltainen K-Marketin kassi, toisessa nelivuotias Emmi. Emmillä oli toinen kumisaapas jalassa, toinen puuttui. Kaisa piti tyttöä hupun vetoketjusta kiinni. Seitsenvuotias Eero seisoi hissin oven vieressä ja potki seinää.
— Aukaise ovi! — Kaisa huusi metalliluukun läpi. Hän potkaisi ovea kumisaappaan kärjellä.
Eila painoi summerin vastauspainiketta. Pelkkä lyhyt suhahdus kertoi, että linja on auki.
— Minä nukun, Kaisa.
— Älä viitsi, Eila! Mun pitää olla töissä puoli kymmeneltä! Päiväkotiin on tullut vesivahinko, ne on kiinni koko viikon. Mä en voi viedä Emmiä sinne. Eero on jo myöhässä koulusta.
Emmin itku kuului metallin läpi. Ensin pelkkää kitinää, sitten täysi huuto.
— Mä jätän ne tähän! — Kaisan ääni säröili. — Jätän ne rappukäytävään, saat ite selittää lastensuojelulle!
Eila nojasi otsansa kylmää ovea vasten. Teräs tuntui rauhoittavalta.
— Jätä vain. Naapurin Seija on kotona. Hän soittaa heti hätäkeskukseen, kun lapset istuvat rappusilla yksin. Minä sanon, että äiti hylkäsi heidät ja juoksi bussiin.
Hiljaisuus. Pelkkä Kaisan raskas hengitys ja Emmin itku. Sitten askeleet, jotka loittonivat kohti hissiä. Jotain sihisi Kaisan suusta, mutta Eila ei ottanut siitä selvää. Hissin ovi kolahti kiinni. Sitten alkoi uusi ääni: Eeron lenkkarit bussipysäkin betonilla, Emmin kumisaapas jarruttamassa jokaista askelta.
Eila meni keittiöön. Kahvi oli jo haaleaa. Hän kaatoi sen viemäriin ja mittasi uuden.
Mikko soitti lounasaikaan. Eila ei vastannut ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmannella hän avasi puhelimen.
— Mitä nyt?
— Oletko sä seonnut? — Mikko huusi. Taustalla kuului liikenteen melua ja ratikan kello. — Kaisa myöhästyi palaverista! Sen piti esitellä budjetti, ja pomo antoi kirjallisen varoituksen. Se vei lapset meidän mökille toiselle puolelle kaupunkia, Pirjolle!
— Miten Pirjo jaksoi? — Eila kysyi rauhallisesti. — Onko anoppi iloinen saadessaan viettää aikaa lastenlastensa kanssa?
— Älä leiki mun kanssa. Miksi sä teit tän tempun?
— Minä varoitin sinua, Mikko. Palveluni maksavat. Te kieltäydyitte maksamasta.
— Mitä maksamista tässä oikein on? Ne on sun vertasi!
Eila otti esiin sen saman lautasliinan, jossa oli joulutonttuja. Hän oli säilyttänyt sen keittiön laatikossa.
— Verta? Hyvä on. Muistatko, kun viime keväänä lainasit minulta kaksituhatta euroa? Siihen sähköpyörään, jolla et ajanut kertaakaan. Maksoitko takaisin?
Mikko oli hiljaa. Hänen hengityksensä kuului puhelimen mikrofoniin, pelkkää kohinaa.
— Minä maksoin sen sitten kun…
— Etkä maksanut. Minä otin pikavippiä sen takia. Maksan korkoja eläkkeestäni. Tuhatkahdeksansataa euroa, Mikko. Miinus verot, miinus lääkkeet, miinus sinun lainasi korot. Haluatko kuulla, paljonko jää?
— Mä tuon sulle ruokaa! Sitä salaattia ja leipää…
— Kahdenkympin edestä kerran kuussa. Lapset söivät minun luonani viikossa viidelläkympillä. Sinä tuot perunoita ja kuvittelet, että se riittää.
— Sä aina lasket! — Mikko huusi. — Sä olet aina laskenut kaiken, koko elämän!
— On pakko. Kun oma poika laskee minun eläkkeeni.
Eila katkaisi puhelun. Hän laittoi äänettömän päälle ja työnsi puhelimen sohvatyynyn alle.
Illalla pankkisovellus väläytti ilmoituksen. Siirto Mikolta. Kolmekymmentä euroa. Viesti: ”Siinä. Tukehdu.”
Eila siirsi rahat takaisin. Ei viestiä.
Kului kaksi viikkoa. Hiljaisuus laskeutui Hervannan kerrostaloon kuin Pyhäjärven sumu. Eila käveli Ratinan rannassa. Luki Hesaria kahvilassa. Vei talvitakin kemiallaukkuun ja osti uudet kotitohvelit.
Eräänä perjantai-iltana hän leipoi omenapiirakkaa. Keittiö tuoksui kanelille ja voitaikinalle. Ulkona satoi räntää.
Ovikello soi.
Eila avasi oven. Rappukäytävässä seisoi Mikko. Tukka rasvaisena, silmäpussit syvinä. Vieressä seisoi Eero likaisessa talvihaalareissa. Haalarissa oli kuivunutta kaakaota rinnuksilla, ja Eeron nenä vuosi.
— Äiti, auta. Pakko.
Mikko työnsi pojan eteiseen ennen kuin Eila ehti sanoa mitään. Eeron saappaat jättivät märkiä jälkiä eteisen matolle.
— Mitä on tapahtunut?
— Kaisa on sairaalassa. Epäillään umpilisäkettä. Mun pitää mennä sinne heti, niillä on joku päivystävä kirurgi, enkä mä tiedä kuka ottaa vastaan. Pirjo otti Emmin, mutta Eeroa en saa mihinkään. Voitko pitää sen huomiseen? Kiltti?
Eila katsoi pojanpoikaansa. Eero seisoi kädet taskuissa, katse lattiassa. Reppu roikkui toisella olkapäällä.
— Hyvä on. Riisu haalari, Eero. Laita se naulaan, älä käy sohvalle.
Mikko henkäisi syvään kuin olisi juossut portaat ylös.
— Kiitti, äiti. Soitan aamulla.
Ovi kolahti kiinni ennen kuin Eila ehti kysyä sairaalan nimeä.
He istuivat keittiössä. Eila leikkasi omenapiirakkaa. Eero söi kolmatta palaa.
— Miten äiti voi? — Eila kysyi. — Sattuiko vatsaan paljon?
Eero nuoli sokerikuorrutetta sormistaan.
— Ei äidillä ollut vatsaa kipeä.
Eilan käsi pysähtyi. Veitsi jäi ilmaan sentin päähän piirakkavuokasta.
— Mitä tarkoitat?
— Äiti sovitti uimapukua. Isi sanoi, että ne menee kylpylään. Täti Satun synttäreille. Isi osti äidille uuden uimapuvun, se on vihreä ja siinä on kukkia.
Eila laski veitsen kädestään. Hän pyyhki kätensä keittiöpyyhkeeseen, hitaasti, sormi sormelta. Otti puhelimen. Avasi Instagramin. Kaisa ei ollut päivittänyt mitään, mutta Satun tili oli täysin avoin.
Ensimmäinen tarina: kuohuviinilasit, kuuma palju, järvimaisema. Kaisa istui paljussa vihreä uimapuku päällä ja nauroi. Taustalla soi joku bilehitti. Teksti: ”Tyttöjen ilta! Miehet maksoi, naiset nauttii <3”. Sijaintimerkintä: Kylpylähotelli Kuusijärvi, Sipoo. Julkaistu tunti sitten.
Puhelin värähti. Viesti Mikolta.
”Äiti, väärä hälytys. Ei ollut umpilisäkettä, mutta sen pitää levätä huomiseen. Ollaan Pirjolla. Pidä Eero huomiseen iltaan. Pus.”
Eila tuijotti ruutua pitkään. Sitten katsoi Eeroa, joka nuoli piirakkalautasta.
— Eero. Laita haalari päälle. Me lähdetään.
— Minne?
— Onnittelemaan Satua. Ja viemään äidille uimapuku.
Taksi maksoi satakuusikymmentä euroa. Puolentoista tunnin matka Sipooseen, märkää moottoritietä, vastaantulevien valot jotka sokaisivat silmät. Eero nukkui takapenkillä, poskensa kiinni turvavyön soljessa.
Kylpylähotelli Kuusijärvi oli vanha kartanomainen rakennus järven rannalla. Ikkunoista loisti keltainen valo. Parkkipaikalla oli kaksi pikkubussia ja muutama volvo. Eila maksoi taksin, tarttui Eeron käteen ja käveli pääovesta sisään.
Aulassa tuoksui kloorille ja joulukukille. Vastaanotossa istui nuori nainen mustassa jakussa.
— Anteeksi, missä täällä on Satu Miettisen syntymäpäiväjuhla?
— Ravintola Järvilinnassa, käytävän päässä. Haluatteko, että vien teidät?
— Löydämme kyllä.
He kävelivät pitkin käytävää. Seinillä oli vanhoja mustavalkokuvia järvestä ja soutajista. Jostain kaukaa kuului musiikkia ja naurua. Eila puristi Eeron kättä niin, että rystyset valkenivat.
Hän työnsi ravintolan parioven auki.
Sisällä oli noin viisitoista ihmistä. Pitkä pöytä täynnä äyriäisvateja, laseja ja kynttilöitä. Ilmassa leijui hummerikeiton ja samppanjan tuoksu. Pöydän päässä seisoi Satu malja kädessä pitämässä puhetta. Kaisa istui hänen vieressään. Hiukset oli kammattu nutturalle, hartiat paljaina tummanvihreässä iltapuvussa. Mikko istui vastapäätä Kaisaa. Hänellä oli puku päällä ja kravatti, jota Eila ei ollut nähnyt vuosiin. Hän nauroi pää takakenossa ja piti viskilasia kädessä.
Eila astui sisään. Korot kopisivat parketilla. Eero kompastui kynnykseen ja parahti.
Puhe katkesi. Muutama vieras kääntyi katsomaan. Mikko käänsi päänsä. Hänen hymynsä suli pois kuin se olisi pyyhitty pyyhkeellä. Väri katosi kasvoilta.
— Äiti? — hän henkäisi. Lasi keikahti, viskiä roiskui pöytäliinalle.
Kaisa kumartui eteenpäin. Hänen silmänsä laajenivat. Käsi puristi lautasliinaa rystyset valkoisina.
Eila käveli pöydän luo. Hän ei huutanut. Hän puhui hiljaa, mutta ääni kantautui salin jokaiseen nurkkaan.
— Mikko. Unohdit matkatavarasi.
Hän ohjasi Eeron eteenpäin. Poika juoksi äitinsä luo, puristi tämän iltapuvun helmaa ja hieroi nenäänsä silkkiin. Rännästä jäi märkä läikkä kankaalle.
— Äiti, mulla on nälkä! — Eero valitti.
Kaisan leuka puristui. Poskipäihin nousi punaiset läiskät.
— Mitä sinä oikein teet? — hän sihisi. — Nolaatko sinä meidät kaikkien edessä? Vie se pois täältä, heti!
Satu nousi seisomaan. Malja jäi pöydälle.
— Mikko, mitä tämä on? Te sanoitte, että lapset on järjestetty.
Mikko hyppäsi pystyyn. Hän tarttui Eilaa kyynärpäästä. Ote oli kova, sormet painoivat luuhun asti.
— Miksi sinä tulit tänne? Minähän pyysin!
Eila katsoi alas hänen käteensä. Sitten hän katsoi Mikkoa silmiin. Katse oli sellainen, jota Mikko ei ollut nähnyt sitten teini-iän, sellainen joka sai hänet aina pieneksi.
— Ota käsi pois, Mikko.
Mikko irrotti otteensa kuin poltettuna.
— Te valehtelitte minulle, — Eila sanoi. Ääni oli kirkas, kuuluva. Vieraat kääntyivät katsomaan. Joku laski haarukan kädestään. — Te valehtelitte sairaalasta. Te valehtelitte levosta Pirjolla. Te dumpasitte lapsen minulle kuin matkalaukun säilytykseen ja lähditte juhlimaan.
— Meillä on oikeus lepoon! — Kaisa huusi. — Me ollaan väsyneitä!
— On teillä. Mutta omalla rahalla ja lapsenne mukananne. Minä olen eläkkeellä. Minun työvuoroni on päättynyt.
Eila kääntyi. Hän alkoi kävellä kohti ovia.
— Mummo! — Eero huusi.
Hän ei kääntynyt. Hän käveli selkä suorana, katse kiinnitettynä käytävän päässä olevaan ulko-oveen. Takana kuului Mikon huuto:
— Sä et ole enää mun äiti! Unohda mun numero!
Ovet sulkeutuivat. Äänet vaimenivat. Käytävässä tuoksui kloori ja hiljaisuus. Eila veti takin tiukemmin ympärilleen ja soitti taksin. Sormet tärisivät, mutta sisällä oli omituinen tyhjyys, jossa tuntui helpolta hengittää.
—
Sunnuntai-iltapäivällä avain kääntyi hitaasti Eilan asunnon lukossa. Mikko yritti ensin ovea, sitten väänsi avainta väkisin. Ovi ei auennut. Hän painoi summeria. Kerran, kahdesti, sitten piti pohjassa.
Eila kaatoi teetä kuppiin, siihen sinisiin unikoihin. Hän odotti, kunnes summeri hiljeni hetkeksi, ja käveli ovelle. Ei avannut.
— Kuka siellä on? — hän kysyi.
— Avaa ovi! — Mikon ääni oli käheä. — Vaihdoitko sä lukot?
— Vaihdoin. Lukkoseppä kävi aamulla. Se maksoi satakahdeksankymmentä. Minun eläkkeestäni.
Mikko löi ovea kämmenellään. Koko karmi tärisi.
— Oletko sä ihan järjiltäsi? Kaisa ei puhu mulle enää mitään! Satu heitti meidät pois juhlista! Mun esimies oli siellä, se näki kaiken! Tiedätkö mitä ne puhuu nyt toimistolla?
— Se on sinun ongelmasi.
— Anna mun tavarat! Ne ruuvimeisselit ja pilkkivavat, kaikki mitä oli parvekkeella.
— Haen ne perjantaina. Laitan pahvilaatikoihin ja vien roskakatokseen.
— Sä olet sairas! Sulla ei ole mitään häpyä! Oma pojanpoika naurunalaiseksi! Lapsi traumatisoituu, tajuatko sä?
— Hänet traumatisoivat vanhemmat, jotka valehtelevat päästäkseen juomaan kuohuviiniä ilman häntä.
Oven takana tuli raskas hiljaisuus. Eila näki ovisilmästä, miten Mikko seisoi otsa painettuna ovenpieltä vasten.
Sitten hän sihisi:
— Sä kuolet yksin. Kukaan ei tuo sinulle edes lasia vettä.
Eila hymähti. Peilikuvalleen ovisilmässä. Hymy oli kova, mutta aito.
— Ostan hanallisen vesitonkan. Kodinkoneliikkeestä. Posti tuo kotiovelle.
Hän päästi irti summerista. Rappukäytävän askeleet etääntyivät. Hissi nielaisi ne.
Asunnossa tuoksui teeltä ja vastaleivotulta pullalta. Kukaan ei ollut sotkenut olohuoneen mattoa. Kukaan ei ollut tiputtanut jugurttia sohvalle. Keittiön pöydällä oli kirjastosta lainattu dekkari ja puoliksi syöty konvehti.
Eila istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Ikkunalaudalla Pyhäjärven jää kimalsi iltapäivän viimeisessä valossa. Hän nosti kupin huulilleen. Tee oli juuri sopivan kuumaa.
