— Pentti, heräätkö sinä tänään ollenkaan? — Marjatta huokaisi raskaasti ja nojasi makuuhuoneen ovenpieleen. Hän oli käynyt siinä jo kolme kertaa viimeisen puolen tunnin aikana.
Peiton alta kuului vaimeaa muminaa. Pentti Korhonen kääntyi seinään päin ja veti peittoa tiukemmin korvilleen.
— Kahvi on ollut valmiina jo puolitoista tuntia. Kohta on päivällisen aika, ja sinä makaat täällä kuin lauantai-illan jäljiltä.
— No mitä väliä sillä on, mihin aikaan minä nousen? — Pentin ääni oli käheä. — Eipä täällä ole mitään muutakaan tekemistä.
Marjatta avasi verhot. Huhtikuun valo tulvahti huoneeseen armottomana. Järven selältä päin näkyi vielä jäätä, mutta Puijon tornin juurella lumet olivat jo sulaneet. Pentti siristi silmiään ja käänsi katseensa kelloon. Kymmentä vaille kaksitoista. Häneltä pääsi syvä huokaus.
— No niin, siinähän se. Tulossa ollaan.
Hän oli ollut eläkkeellä nyt kahdeksan kuukautta. Sitä ennen hän oli työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta sähköasentajana Kuopion Energialla. Aloittanut ihan rivimiehenä, kavunnut pylväisiin pakkasessa ja helteessä. Myöhemmin päässyt työnjohtajaksi asti. Joka ikinen aamu hän oli herännyt ennen kelloa, ilman herätyskelloa, ihan vain siksi, että oli intoa täynnä.
Ja sitten tuli se päivä, kun työkaverit pitivät läksiäisjuhlat neuvotteluhuoneessa, ojensivat lahjakortin K-Rautaan ja taputtivat selkään. Sen jälkeen Pentti oli herännyt joka aamu ilman syytä. Mikään ei maistunut miltään. Ei kalastus, ei mökki, ei edes vaimon tekemä karjalanpiirakka.
Marjatta oli yrittänyt kaikkensa. Ehdottanut yhteisiä retkiä Kolille, saunailtoja, uutta harrastusta.
— Mitä jos mentäisiin vaikka tanssikursille? Tai kuntosalille? Kalle lähti eläkkeelle ja aloitti heti melonnan.
— Kalle on aina ollut touhukas. Minä en ole Kalle.
Pentti joi kahvinsa seisaaltaan, katsoi ulos keittiön ikkunasta ja vaikeni. Elämä tuntui huoneelta, josta joku oli sammuttanut valot, vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä Kallaveden ylle.
*****
Muutos saapui eräänä tiistaina. Ihan tavallisena tiistaina, kun kello oli vähän yli kolme ja Pentti yritti ratkaista ristikkoa, jonka kaikki vihjeet tuntuivat henkilökohtaisilta loukkauksilta.
Ovikello soi. Pitkä, innokas, jotenkin nuorekas soitto.
Pentti avasi oven ja näki ensin tyttärensä Satun. Sitten hän näki pienen, ruskean, tärisevän otuksen, joka tärisi ihan kauttaaltaan, vaikka käytävässä ei ollut kylmä. Sillä oli suuret, korvien kokoiset silmät ja häntä, joka vispasi ilmaa sellaista vauhtia, että koko olemus näytti olevan vaarassa irrota lattiasta.
— Hei, isä, tervehdys maailmalta! — Satu hymyili ja astui sisään reppu selässään ja koira kainalossaan.
— Terve. Mikäs tuo on?
— Tämä on Toivo. Toppi lyhyesti.
— Toivo? Eikö se ole vähän mahtipontinen nimi noin pienelle?
— Me löydettiin se puoli vuotta sitten Prisman parkkipaikalta. Sillä ei ollut sirua eikä kaulapantaa. Se istui siellä ihan hiljaa meidän auton vieressä. Eläinlääkäri sanoi, että se on joku kääpiöpinserin sekoitus. Hyvin sinnikäs tapaus.
Pentti kumartui katsomaan tarkemmin. Toivo työnsi kuononsa melkein kiinni hänen kasvoihinsa ja nuolaisi nopeasti. Ihan kuin se olisi odottanut tätä tapaamista koko ikänsä.
— No mutta. Onpas sillä intoa, Pentti sanoi ja vetäytyi taaksepäin. — Mitä varten se on nyt täällä?
Takaapäin kuului askelia. Satun avomies Juha kantoi käytävään suurta sinistä Ikean kassia, joka näytti tavallista raskaammalta.
— Meillä on asiaa, Satu sanoi ja veti henkeä. — Juha sai sen työpaikan Oulusta. Se on varma nakki nyt. Me muutetaan kahden viikon päästä.
— Ouluun? Kaksisataa kilometriä? No sepä hienoa, Pentti sanoi varovaisesti. — Mutta mitä tekemistä tällä koiralla on sen kanssa?
— No kun meillä menee varmaan pari kuukautta, että saadaan kaikki järjestykseen siellä. Vuokra-asunto, uudet työkuviot. Ei me haluta, että Toppi joutuu olemaan yksin vieraassa kämpässä koko ajan. Että josko se voisi asua teillä sen aikaa?
Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Pentti katsoi koiraa. Koira katsoi Penttiä. Marjatta katsoi Penttiä ja yritti peitellä hymyään pyyhkimällä keittiön tasoja, vaikka ne olivat jo puhtaat.
— Ei. Ei missään nimessä.
— Isä…
— Minä en ole koskaan omistanut koiraa. En tiedä, miten niitä hoidetaan. En edes pidä niistä. Ne haukkuu, ne sotkee, ne vie kaiken ajan.
— Toppi ei hauku turhaan. Paitsi postimiehelle. Ja oraville. Ja joskus lehtienjakajalle. Mutta se on tosi kiltti.
— Ei.
— Katso sitä nyt.
Pentti katsoi. Toivo oli asettunut hänen jalkojensa juureen, nostanut tassunsa hänen tohvelilleen ja katseli häntä silmillä, jotka tuntuivat ymmärtävän ihan liikaa. Hännän vispaus oli tasaantunut rauhalliseksi, odottavaksi liikkeeksi.
— Se on vain pariksi kuukaudeksi, Satu jatkoi. — Kunhan saadaan elämä rullaamaan Oulussa, haetaan se heti pois. Lupaan sen. Me tuotiin kaikki tarvikkeet. Ruokaa, peti, valjaat, leluja. Kaikki on tossa kassissa.
Pentti vilkaisi kassia, sitten vaimoaan. Marjatta kohautti harteitaan sillä tavalla viattomasti, mikä paljasti, että hän oli tiennyt tästä koko ajan.
— Minä en lupaa mitään, Pentti sanoi lopulta. — Jos se tekee yhdetkin pissat väärään paikkaan, se lähtee saman tien takaisin.
— Se on sisäsiisti, Satu sanoi nopeasti.
Pentti huokaisi syvään. Toppi kallisti päätään, ikään kuin se olisi ymmärtänyt sopimuksen syntyneen.
— Kyllä sinä pärjäät, isä, Satu kuiskasi ja halasi häntä lujaa.
*****
Ensimmäinen viikko oli Pentin mielestä pelkkää kaaosta. Ei siksi, että Toppi olisi tuhonnut mitään. Päinvastoin. Se oli huomaamattomampi kuin hän oli kuvitellut. Se ei repinyt kenkiä, ei raapinut ovia, ei kerjännyt pöydästä.
Ongelma oli sen valtava, järjetön, käsittämätön ilo.
Joka kerta kun Pentti palasi kaupasta, Toppi oli ovella vastassa, häntä heiluen ja koko pieni kroppa mutkitellen silkasta riemusta. Ihan sama, oliko mies ollut poissa viisi minuuttia vai viisi tuntia.
— Minä kävin vain viemässä roskat, Pentti sanoi sille kerran. — Ei tässä ole mitään juhlimista.
Toppi katsoi häntä korvat lerpallaan, mutta häntä kävi yhä. Sille jokainen paluu oli suuri tapahtuma.
Toinen haaste oli ulkoilu. Satu oli ohjeistanut tarkasti: aamulenkki ennen yhdeksää, iltalenkki viiden jälkeen. Säällä kuin säällä.
Ja säätä riitti. Ensimmäisenä yhteisenä tiistaina satoi räntää vaakasuoraan. Pentti seisoi eteisessä, katseli ikkunasta piiskan lailla iskevää sadetta ja pudisti päätään.
— Ei tule mitään. Minä en mene.
Toppi istui hänen edessään, valjaat hampaissaan. Se laski ne varovasti lattialle, työnsi niitä kuonollaan Pentin varpaita kohti ja katsoi.
— Ei.
Toppi katsoi.
— Siellä on loskaa. Minun kenkäni kastuvat.
Toppi katsoi.
— Naapurin Marttikin perui koiralenkkinsä.
Toppi otti valjaat uudestaan suuhunsa ja heilautti häntäänsä kerran, täsmälleen kerran, mutta niin päättäväisesti, että Pentti tunsi itsensä voitetuksi.
Paria minuuttia myöhemmin he kävelivät pitkin Pujonlaakson hiekkatietä. Sade ropisi huppuun, loska litissi jalkojen alla, ja Toppi kulki niin tyytyväisenä, että sen askeleissa oli jotain juhlallista.
Pentti huomasi yhtäkkiä pysähtyvänsä katsomaan, kuinka viimeiset jäälautat kelluivat ojanpohjalla. Kuinka mustarastas lauloi märällä oksalla. Kuinka metsän reuna tuoksui märältä sammalelta, ihan eri tavalla kuin kesällä.
Hän tajusi, ettei ollut haistanut mitään tällaista vuosiin. Tai ei ollut pysähtynyt haistamaan.
— Ihme homma, Pentti mutisi itsekseen.
Toppi katsoi häntä ja heilautti häntäänsä. Ihan kuin se olisi sanonut: niinhän minä sanoin.
*****
Kuukaudet vierivät kuin huomaamatta. Toukokuu toi tullessaan lämmön ja vihreyden. Juhannuskin meni, ja Pentti huomasi, ettei ollut katsonut televisiota päiväsaikaan enää aikoihin.
Hän heräsi nykyään ennen kahdeksaa. Ei siksi, että Marjatta käski, vaan siksi, että sohvalla hänen vieressään nukkuva pieni lämmin olento alkoi liikehtiä heti auringon noustua. Ensin pieni huokaus, sitten tassun hipaisu leukaan, ja jos mikään ei auttanut, kuului pieni, pehmeä haukahdus, joka kuulosti enemmän tuulen halkaisemalta höyheneltä kuin koiran äännähdykseltä.
— Joo joo, Pentti mumisi ja nousi. — Mennään.
Aamulenkistä tuli päivän kohokohta. He kiersivät järven rantaa, pysähtyivät katsomaan sorsapoikuetta, väistelivät pyöräilijöitä ja kerran jopa näkivät peuran aivan tien vieressä. Toppi tuijotti eläintä niin intensiivisesti, että Penttiä alkoi naurattaa ääneen.
— Ei me, kaveri. Ei me sitä kiinni saada.
Marjatta huomasi muutoksen ennen kuin Pentti itse.
— Sinä olet alkanut viheltää, hän sanoi eräänä aamuna, kun Pentti keitti kahvia ja Toppi pyöri jaloissa.
— Enkä ole.
— Vihellät. Vihelsit eilenkin, kun tulit lenkiltä.
Pentti pysähtyi. Oliko hän muka viheltänyt? Hän ei ollut viheltänyt vuosikymmeneen. Sitten hän katsoi Toppia, joka odotti kärsivällisesti omaa muruannostaan, ja hymyili vahingossa.
— Se on ihan hullu koira. Ei siinä ole mitään järkeä, Pentti sanoi, mutta silitti samalla Toppia korvan takaa juuri siitä kohdasta, mistä se piti eniten.
*****
Elokuun alussa Satu soitti.
Pentti oli juuri pessyt Topin tassut iltalenkin jälkeen. Puhelin soi keittiön pöydällä, ja Marjatta vastasi.
— Se on Satu, Marjatta sanoi ja ojensi luurin.
— Hei, isä. Mitä kuuluu?
— Ihan hyvää. Mitäpä tässä. Syöty on, kävelty on.
— Hyvä. Entä Toppi? Onko se vielä hengissä?
Pentti katsoi koiraa, joka makasi hänen vieressään sohvalla, pää hänen polvensa päällä.
— Miksipä ei olisi.
— No, me saatiin Oulussa asunto vihdoin kuntoon. Se on tosi kiva. Parveke ja kaikki. Ajateltiin, että ensi viikolla tultaisiin hakemaan se pois.
Pentti ei vastannut heti. Jokin sykähti hänen sisällään, jotain terävää ja kylmää.
— Isä?
— Kuulin kyllä.
— Niin että olisiko se sopiva? Vai onko teillä jotain menoa?
— Ei meillä ole mitään menoa. Ei täällä ole ollut mitään menoa vuosiin, Pentti sanoi hiljaa. — Tulehan vaan.
Hän lopetti puhelun ja istui pitkään paikoillaan. Toppi nousi, kiersi kolme kertaa ympäri ja painoi päänsä uudelleen hänen polveaan vasten.
— Kohta sinä pääset kotiin, Pentti sanoi ja silitti sitä.
Hänen äänensä oli käheä, eikä Marjatta kysynyt mitään. Hän toi vain kaksi kahvikuppia ja istui viereen. Se riitti.
*****
Satu ja Juha saapuivat sunnuntaina iltapäivällä. Heillä oli sama sininen kassi kuin viimeksi, mutta tällä kertaa se oli puolityhjä.
Toppi tunnisti Satun heti. Se ryntäsi ovelle, pomppi, vingahti, nuoli käsiä, kävi selälleen, pomppi uudelleen, kävi vatsalleen – ihan kuin se ei olisi osannut päättää, mitä tehdä ensin. Satu nauroi ääneen ja otti sen syliin.
— Voi sinua, pikkuinen. Joko sinä olet kasvanut?
Pentti seisoi käytävän suulla ja katseli. Jokin hänen ilmeessään sai Marjatan tarttumaan häntä käsivarresta.
Kahvipöydässä puhuttiin Oulusta, Satun uudesta työstä ja Juhan moottoripyörästä. Toppi kierteli pöydän alla, kävi jokaisen jaloissa vuorotellen, mutta palasi aina Pentin kohdalle.
Satu seurasi tätä hiljaa. Hän näki, miten isä automaattisesti laski kätensä koiran pään päälle. Miten sormet rapsuttivat pehmeää turkkia aivan huomaamatta. Miten koira huokaisi tyytyväisenä ja asettui makaamaan Pentin jalkaterien päälle, siihen tuttuun asentoon.
— No niin, Satu sanoi ja laski kahvikupin pöydälle. — Meidän pitäisi kai lähteä ennen kuin tulee pimeä. On se aika pitkä matka Ouluun kuitenkin.
Pentti nyökkäsi, mutta hänen kätensä ei liikahtanut. Se pysyi koiran pään päällä.
— Toppi, tule tänne, Satu sanoi iloisesti ja taputti reittään.
Toppi nosti päätään ja katsoi Satua. Sitten se vilkaisi Penttiä. Eikä noussut.
Satu katsoi Juhaa. Juha katsoi Satua. Marjatta katsoi Penttiä.
— Isä, Satu sanoi pehmeämmin. — Haluatko sinä, että se jää tänne?
Pentti ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän tuijotti ikkunasta ulos Kallavedelle, missä ilta-aurinko värjäsi veden kupariseksi.
— Minä en sitä pyytänyt tulemaan, hän sanoi lopulta, hyvin hiljaa. — Mutta en minä sitä poiskaan halua.
Se oli tunnustus, jonka jokainen huoneessa ymmärsi.
Satu nousi, tuli isänsä luokse ja kietoi kätensä hänen harteilleen. — Me arveltiinkin vähän niin. Eikö arveltu, Juha?
Juha nyökkäsi ja hymyili. — Toppi on aina ollut hyvä lukemaan ihmisiä. Se tietää, missä sitä tarvitaan.
— Mutta teidän elämä… Se on teidän koiranne, Pentti sanoi ja yritti vielä vastustella, vaikka hänen silmänsä paljastivat kaiken.
— Meidän elämä on Oulussa ihan hyvä näinkin, Satu sanoi. — Ja täällä näyttää olevan koira, joka on jo valinnut puolensa.
Toppi nousi, käveli Pentin eteen, istui ja heilautti häntäänsä kerran. Ihan niin kuin se olisi allekirjoittanut sopimuksen.
Pentti pyyhkäisi silmäkulmaansa nopeasti, melkein vihaisesti, ja mutisi jotain siitepölystä.
*****
Seuraavana aamuna hän heräsi ennen seitsemää. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen hän heräsi tuntien olonsa levänneeksi. Toppi makasi kerällä hänen jalkojensa päällä, juuri siinä kohdassa, missä peiton reuna teki pienen kukkulan.
— Mennäänkö? Pentti kysyi hiljaa.
Häntä alkoi vispata heti. Pieni ruskea mytty venytteli, haukotteli ja hyppäsi lattialle. Pentti puki lenkkarit, heijastinliivit ja otti hihnan naulasta.
He kävelivät alas rantaan. Sumu leijui järven yllä, ilma oli raikasta ja tuoksui syksyltä, mutta auringon nousu värjäsi männyt kullanvärisiksi. Pentti päästi Topin irti tutussa paikassa ja katsoi, kuinka se juoksi laiturille, pysähtyi, katsoi taakseen ja odotti.
Hän tajusi seisovansa siinä, aivan yksin, mutta ei ollenkaan yksinäinen.
Hengitti syvään. Hymyili.
— Kyllä sinä pärjäät, hän kuiskasi. Hän ei ollut varma, sanoiko sen itselleen vai koiralle. Ehkä molemmille.
