Emmi heitti koulureppunsa eteisen nurkkaan, potkaisi saappaat pois ja syöksyi keittiön hanalle. Vesi valui ohuena nauhana lasiin ja hän joi kaksi mukillista peräkkäin, hengittämättä.
Sirkka-mummo laski ompeluksen kädestään ja työnsi silmälasinsa otsalleen. Hänen sormenpäitään kirveli koko illan jatkunut korjausompelu, jolla hän paikkasi naapurin vanhoja housuja viidellä eurolla per pari.
— Taasko sä juot noin paljon? hän kysyi. — Se pullohan on aivan koskematon koko päivän.
Hän osoitti työpöydän kulmalle unohtunutta mehukattipulloa, haljasta muovista väännettyä, kyljessään haalistunut dinosaurustarra viisivuotiaalta ajalta. Emmi pyyhki suutaan hihaan ja laski lasin tiskialtaaseen. Hetken ajan näytti siltä, ettei hän aikonut vastata.
— Ei siitä vaan viitsi juoda, hän sanoi lopulta. — Kaikilla muilla on ne hienot termospullot, joissa lukee nimi ja on tarroja ja kaikkea. Ne maksaa varmaan kaksikymppiä. Mulla on toi. Mä en haluu, et kukaan nauraa.
Sirkka katseli häntä. Pieni tyttö, jonka hiuksissa oli vielä hiekanjyviä, seisoi kädet puuskassa ja leukaperät kireinä. Hän muistutti silloin liikaa kuollutta tytärtään — Emmin äitiä, joka oli samanikäisenä kanniskellut liian isoja huolia pienten harteidensa päällä.
— Ymmärrän, Sirkka sanoi ja veti neulan irti kankaasta. — Mennään syömään. Tein lohikeittoa.
He söivät hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain radiosta kantautuva sääennuste. Ensi viikolle luvattiin pakkasta, ja Sirkka ajatteli, että Emmin toppahousut jäivät viime talvena lyhyiksi. Hänen piti katsoa kirpputorilta uudet — ehkä viidellä eurolla saisi.
Illalla, kun Emmi oli nukahtanut, Sirkka istui keittiön pöydän ääressä. Ompeleiden pinot olivat yhä korjaamatta, mutta hän ei koskenut niihin. Sen sijaan hän tuijotti vanhaa peltilaatikkoa, jota säilytettiin sängyn alla. Sinne oli vuosia sitten sullottu kaikki se, mikä sattui liikaa mutta mitä ei raaskinut heittää pois. Hänen miehensä, Aarnen, tavaroita. Aarne oli kuollut keuhkokuumeeseen ennen Emmin syntymää.
Sirkka veti laatikon esiin ja työnsi sivuun vanhat kartat, kompassin ja partaterän, kunnes sormet osuivat siihen, mitä hän oli puolitietoisesti etsinyt: Aarnen vanhan retkikenttäpullon. Alumiininen, naarmuinen ja kylmä, mutta yhä ehjä. Aarne oli kantanut sitä joka ikisellä vaelluksella Karhunkierroksella, ja sen sisällä oli maistunut purovesi ja kahvit.
Sirkka käänteli pulloa käsissään. Sitten hän teki päätöksen.
Seuraavana iltana hän kaivoi esiin vanhat askartelumaalit, jotka oli säästänyt joulukoristeita varten. Hän hioi pullon pintaa sienellä, kunnes se hohti himmeää hopeaa. Sitten hän maalasi sen syvän siniseksi — samalla sävyllä kuin Lapin yötaivas. Maalin kuivuessa hän otti esiin farkkukankaan, jota oli jäänyt yli kun hän lyhensi omia housujaan. Siitä tuli pehmustettu suojus, jonka hän ompeli käsin. Pienin, kärsivällisin pistoin hän kirjaili kankaalle männyn, tähden ja aaltoilevan järven selänteen — maiseman, jollaisessa Aarne oli viihtynyt eniten. Etupuolelle hän ompeli sanat: **“Rohkeus kasvaa kulaus kerrallaan.”**
Hänen niskaansa särki ja silmäluomet painoivat, kun seinäkello löi kuusi ja hän laski pullon keittiönpöydälle aamun jo sarastaessa. Se näytti satumaiselta, keskellä jauhopeitteistä pöytää ja eilistä leipäkoria.
Emmi seisahtui oviaukkoon yöpuku yhä päällään. Hän lähestyi pöytää ja hipaisi kirjailtua tekstiä sormellaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Sitten suu vetäytyi hitaasti leveään virneeseen.
— Mummo… onks tää tosi?
— Se on ollut ennenkin seikkailuilla, Sirkka sanoi ja siemaisi kahviaan. — Nyt se on valmis sun omiisi.
Koulun pihalla satoi lunta. Emmi puristi pulloa rintaansa vasten ja käveli sisään. Rouva Lahtinen, luokanopettaja, pysähtyi Emmin pulpetin viereen ja nosti pulloa varovasti käteensä. ”Onpa erikoinen. Mistäs tällainen on peräisin?” ”Mummo teki sen yöllä.” Opettaja käänteli pulloa, katsoi vielä kerran ommeltua suojusta ja laski sen sitten takaisin pöydälle mitään sanomatta.
Ensimmäisellä välitunnilla Aino huomasi pullon heti.
— Mikä toi on?! Mist sä oot saanu ton?
Emmi ei vastannut suoraan. Hän käänsi pullon niin, että kirjailtu maisema välkkyi valossa, ja veti yhden sormen tähden yli. Aino henkäisi. Mutta Joni, joka seisoi pallon kanssa sylissään, pyöräytti silmiään.
— Toihan on ihan ruma. Vanha peltipurkki.
— Se on ainoo laatuaan koko maailmassa, Aino sanoi lujaa. — Mun mielestä se on kauniimpi kuin mikään kaksikympin termospullo.
Joni kohautti olkapäitään ja potkaisi pallon kauemmaksi. Silti pieni piiri kerääntyi. Joku kysyi, voisiko hänenkin mummonsa tehdä samanlaisen, toinen ihmetteli kankaan pehmeyttä. Seuraavana päivänä Luukas toi oman pullonsa, jonka kylkeen hän oli liimannut muovisen dinosauruksen. Liima oli kuivunut valkoisiksi klimpeiksi, ja dinosaurus putosi irti kesken tunnin kolisten lattiaan. Osa luokasta nauroi, mutta opettaja nosti sen ylös ja sanoi: ”Nyt se ainakin näyttää siltä, että se on tehty ihan itse — se on paljon arvokkaampaa.” Viikonloppuun mennessä yhä useampi oli koristellut omaansa maalauksin, tarroin ja villalangoin, vaikka välillä maalit halkeilivat ja solmut purkautuivat.
Rehtori pyysi Sirkkaa tulemaan koululle perjantain aamunavaukseen.
Sali kaikui hiljaisesta kuhinasta, kun Sirkka nousi portaat lavalle. Hänen kätensä vapisivat hieman, ja purppuranvärinen neuletakki tuntui liian paksulta. Mikrofoni vinkaisi, kun hän nojasi sitä kohti; hän vetäytyi kauemmas ja rykäisi.
— Tuota… mä en oo mikään puhuja. Mutta tää pullo — se on minun Aarneni vanha. Emmi sai sen. Ehkä se kertoo enemmän kuin mikään ostopullo.
Hän vaikeni ja etsi katseellaan Emmiä kolmannelta riviltä. Pullo lojui Emmin sylissä. Sirkka kohotti kättään pienesti ja heilautti sormiaan. Emmi heilautti pulloa takaisin. Sitten Sirkka laskeutui alas portaita, ja salissa levisi epäröivä taputus.
Kotimatkalla he kävelivät auraamisen jäljiltä kiiltävää tietä pitkin. Emmi veti kintaansa pois ja otti pari kulausta. Vesi oli jääkylmää ja maistui metallilta, aivan kuten niinä iltoina, kun Aarne oli palannut vaellukselta. Lumi narskui kenkien alla ja jossain rannalla huusi lokki. Emmi työnsi pullon takaisin taskuun ja tarttui mummonsa käsivarteen.
