Se tuoksu oli leijaillut koko matkan koululta asti. Kostea pahvi ja jokin poltettu, mikä tarttui takin hihoihin, vaikka yritti kävellä selkä seinää vasten. Mika puristi sormia taskun pohjalla. Ei takkia saisi pilalle. Uusi takki, otettu osamaksulla Prismasta elokuun lopulla, ja äiti oli hieronut ohimoitaan illalla laskettuaan kuukauden menot.
Askeleet takana lähestyivät.
Hän tunsi rytmin — Niklas ja loput. Aina sama viiden tai kuuden pojan parvi, joka ilmestyi koulun portille heti viimeisen tunnin jälkeen, kuin kelloa olisi käännetty.
— Mites se pupu tänään? Joko juostiin karkuun?
Mika ei kääntynyt. Hän kiihdytti askeltaan soratiellä, mutta Niklas ehti ensin. Käsi tarttui repun olkahihnaan ja nykäisi.
— Kysyin sulta jotain.
Revin takaosan sauma repesi. Ääni oli ohut ja selkeä. Mika tunsi, miten veri syöksähti kasvoihin. Seitsemänkymppiä se takki maksoi, ja äiti oli sanonut, että seuraava ostetaan sitten omilla kesätyörahoilla.
Hän hengitti syvään ja kääntyi.
Poika ja varjo
Hyvinkää ei ollut paikka johon Mika olisi halunnut muuttaa. Edellisessä koulussa Lahdessa oli sentään ollut kirjasto, jonne saattoi kadota välitunneilla, ja yksi poika joka ei nauranut. Mutta äiti oli saanut paikan Kytäjän sairaalasta — vakituinen, kokoaikainen, eikä enää keikkahommia koko Uudenmaan alueella — joten marraskuun alussa pakattiin laatikot ja ajettiin vuokra-Coltilla kohti uutta elämää.
— Viidesluokkalainen, ajattele! Ihan eri juttu, äiti hoki ajaessaan ja etsi radiosta Yle Puhetta. — Löydät uusia kavereita. Murrosikä alkaa, kaikki muuttuu.
Mika katsoi ikkunasta marraskuun mustaa metsää. Ei hän uskonut. Mutta ei myöskään halunnut äidin itkevän, niin kuin tämä itki silloin kun isä lähti. Sitä kesti kaksi iltaa, sitten äiti pyyhki silmänsä keittiöpyyhkeeseen eikä puhunut isästä enää sanaakaan.
Hyvinkään koulussa ensimmäinen päivä oli mennyt niin kuin Mika oli arvannutkin.
— Onks noi sun faijas vanhat? oli Niklas kysynyt ja napsauttanut silmälasien sankaa.
Muut olivat hörähtäneet nauramaan, ja Mika oli työntänyt sormensa pulpetin reunan alle. Terävä puunsäle painoi sormenpäätä. Se auttoi.
Kolmannella viikolla hän oli tutustunut lukittuun siivouskomeroon.
Neljännellä viikolla hän oli tutustunut Topiin.
Topi
Se tapahtui sattumalta. Mika oli kiertänyt koulun takaa pitkän reitin pellonreunaa, ettei tarvitsisi kävellä alikulkutunnelin läpi — tunnelissa ei ollut pakotietä, ja kaiku teki jokaisesta askeleesta julkilausuman. Hän oli melkein kompastunut pieneen kellertävään karvakasaan, joka makasi vanhan peräkärryn alla.
Pentu.
Se nosti päätään ja katsoi Mikaa silmillä, jotka olivat samanväriset kuin kuivunut heinä. Toinen korva lerputti, toinen sojotti vinosti ylös.
— Kukas sä olet?
Pentua ei tarvinnut kutsua kahdesti. Se kömpi esiin, haukotteli ja heilautti häntäänsä niin rajusti, että koko takapää heilahti mukana.
Mika oli kyykistynyt. Hänellä oli repussa puolikas lihapiirakka — koulun ruokalan, kylmä ja vähän sitkeä, koska hän ei ollut voinut syödä sitä välitunnilla kun välitunti oli mennyt piileskelyyn. Hän mursi palan ja ojensi sen.
Pent nielaisi sen kokonaisena, aivasti, ja nuoli sitten Mikan rannetta. Kieli oli karhea ja lämmin.
— Sulla on nälkä, Mika totesi.
Hän antoi loputkin.
Seuraavana päivänä hän meni samaa reittiä. Pentu odotti. Tällä kertaa se pomppi häntä vastaan heti kun hahmo ilmestyi pellon laitaan, ja Mika nauroi — oikeasti nauroi, ekaa kertaa moneen viikkoon — kun pentu yritti hypätä hänen reittään vasten ja kaatui selälleen.
Siitä tuli rutiini. Joka päivä koulun jälkeen Mika kiersi pellon kautta. Oli marraskuun loppu, maa oli jäässä ja ilma haisi metallilta, mutta hän istui siinä kylmällä kivellä ja jutteli. Kertoi mitä koulussa oli tapahtunut. Kertoi isästä. Siitä miten isä oli luvannut hakea rescue-koiran, kultaisennoutajan ehkä, ja miten sitten eräänä aamuna isän vaatekaappi oli tyhjä ja eteisessä oli vain yhdet kengät.
— Äiti sanoo ettei musta ole mihinkään, Mika kertoi yhdelle pennulle istuessaan sinä harmaana tiistaina. — Että oon samanlainen kuin isä. Ei saa mitään aikaseks.
Pent nuoli hänen poskeaan. Mika pyyhki nenänsä hihaan.
— Mutta mä oon eri mieltä. Musta tulee eläinlääkäri.
Hän oli antanut pennulle nimeksi Topi. Ei mitään erityistä syytä — nimi vain nousi jostain. Se kuulosti reilulta.
Seuraavalla viikolla hän tapasi Haraldin.
Staran alainen
Niemisen Harald asui rakennustyömaan laidalla vanhassa parakissa, jota kukaan ei enää käyttänyt. Tai oikeastaan kukaan ei tiennyt, että sitä käytti kukaan, paitsi kaupungin teknisen puolen yksi työnjohtaja, joka oli Haraldin veljenpoika ja katsoi asiaa läpi sormien. Harald oli ollut Staran leivissä kolmekymmentä vuotta — aura-auton ratissa suurimman osan ajasta — kunnes selkä sanoi sopimuksen irti. Eläkettä tuli tuhat kaksisataa kuussa, ja sillä ei Helsingissä asuttu. Joten parakki.
— Mitä helvettiä sä täällä teet? oli ensimmäinen asia, jonka Harald sanoi Mikalle.
Se tapahtui päivänä jolloin Mika oli tullut vähän myöhemmin, jo hämärässä. Topi oli haukkunut iloisesti, ja yhtäkkiä parakin ovi oli auennut ja oviaukossa seisoi pitkä, luiseva mies, jolla oli ruudullinen flanellipaita ja oikeassa kädessä kahvikuppi ilman korvaa.
— Mä… Anteeksi, tulin vain…
— Topi, perhana, tuutko sä tänne taas. Ja tuo toinen. Kuka tuo on?
Haraldin katse pyyhkäisi Mikaa päästä varpaisiin. Sitten pysähtyi polviin, jotka näkyivät repaleisten farkkujen läpi. Farkut olivat hajonneet edellisviikolla, kun Niklas oli tönäissyt hänet portaissa.
— Koulupoika. Ne farkut on rikki.
— Tiedän.
Harald katsoi pentua, joka nyt pyöri Mikan jaloissa. Sitten takaisin poikaan.
— Se on sun pentus?
— Ei ole. Mä vain… ruokin sitä.
— Kahvia? Se on pannussa.
Parakki haisi dieseliltä ja märältä koiralta ja joltain makealta, mikä oli kenties vaniljapiippua. Nurkkapatjalla makasi toinen koira — musta, isompi, jolla oli valkoinen läiskä rinnassa. Se nosti päätään, katsoi Mikaa, ja laski sitten kuonon takaisin tassujen päälle.
— Toi on Lysti, Harald sanoi. — Entinen katukoira. Topi on sen pentu. Emä ei anna kenenkään koskea, mutta sut se päästi ihan vierelle. Mikäs juttu se on?
Mika kohautti olkiaan. Lämmityspuhallin hurisi ja hänen sormiaan alkoi kihelmöidä kun veri palasi niihin.
— Mä en tiedä. Ne tykkää musta.
— Harvinaista, Harald mutisi ja ojensi hänelle mukin. — Ihmiset ei yleensä tykkää. Etenkään lapset.
Sinä iltana Mika palasi kotiin puoli tuntia myöhässä, ja äiti oli ovella kädet puuskassa. Mutta Mika valehteli sujuvasti — historiantunnin lisätehtävät, ryhmätyö — eikä äiti kysynyt enempää. Hän oli väsynyt. Aina väsynyt.
Joulukuun alku oli jo pimeä. Mutta parakissa paloi valo.
Lauma
Parakista tuli Mikan toinen koti. Harald ei kysellyt liikoja, mutta huomasi kaiken. Huomasi mustelmat, huomasi revenneen takin, huomasi miten poika säpsähti aina kun joku liikkui nopeasti selän takana.
— Ne on niitä sun koulukavereita, Harald sanoi eräänä päivänä, eikä se ollut kysymys.
Mika nyökkäsi.
— Ne sanoo, et mä oon luuseri. Et musta ei tuu mitään.
— Paskapuhetta.
Harald kaatoi kahvia ja istuutui jakkaralle, joka natisi niin pahasti että Lysti kohotti kulmiaan.
— Mä olin sun ikäisesi ihan samanlainen. Hiljainen, luki kirjoja, ei tykännyt tapella. Mutta tiedätkö mitä?
— Mitä?
— Ne jotka haukkuu koviten, ne luikkii ekana karkuun kun tosi tulee eteen. Aina. Koska niiden pokka perustuu siihen et joku seisoo selän takana. Yksin ne on ihan erilaisia. Sääli niitä melkein.
Mika mietti tätä. Topi nukkui hänen jaloissaan, pieni karvakasa joka värisi unissaan.
— Mä haluaisin viedä Topin kotiin, Mika sanoi. — Mut äiti ei suostu. Se sanoo ettei meillä ole varaa.
— Rahaan ne huolet aina kaatuu, Harald totesi.
— Ja aikaan. Sillä ei ole aikaa.
— Se on pahempi. Aikaa ei saa tilille.
He istuivat hetken hiljaa. Ulkona tuuli heilutti työmaan aitaa, ja joku pelti kolisi rytmissä. Lysti nousi, venytteli ja kävi sitten Mikan viereen makaamaan.
— Se ei ikinä tee noin kellekään muulle, Harald sanoi katsoen koiraansa.
— Tiedän.
— Sä et ole luuseri. Sä olet se tyyppi jota koirat uskoo. Se on isompi juttu kuin luulet.
Tunti myöhemmin Mika käveli kotiin, ja ensi kertaa viikkoihin hänen hartiansa eivät olleet korvissa kiinni.
Se päivä
Joulukuun toinen perjantai. Mika oli saanut matematiikan kokeesta ysin — ensimmäinen ysi sitten elokuun — ja opettaja oli kehunut häntä koko luokan edessä. Se oli virhe.
Hän oli jo melkein pellon laidassa, kun kuuli askeleet. Tällä kertaa niitä oli enemmän. Kuusi, ehkä seitsemän. Niklas ja koko remmi.
— Hei nero! Minne meet? Koiria ruokkimaan?
Mika lähti juoksemaan. Maa oli jäässä ja liukas, ja hän melkein kaatui, mutta pääsi aidalle asti ennen kuin käsi tarttui hihaan.
— Päästä irti!
— Tai mitä? Soitat sun äitille?
Niklas nauroi, ja muut nauroivat mukana. Ja sitten jostain aidan takaa kuului haukahdus — korkea ja terävä, Topin ääni. Niklas kääntyi katsomaan.
— Onko toi sun rakkikoiras?
Hän päästi irti Mikasta ja astui kohti sorkkata, josta pentu yritti ryömiä aidan ali. Topi vinkaisi, pelästyneenä ja innokkaana samaan aikaan, häntä heiluen.
— Älä koske siihen! Mika huusi.
Niklas kumartui. Hänen kätensä oli jo melkein pennun niskassa, kun aita tärisi.
Lysti tuli matalana ja äänettömästi, niin kuin katukoirat tulevat. Se ei haukkunut. Se vain pysähtyi, kohotti karvansa, ja päästi kurkustaan äänen joka ei ollut murina vaan lupaus.
Niklas jähmettyi.
Ja sitten tuli toinen koira. Ja kolmas. Haraldin koko lauma — Lysti, kaksi sekarotuista joita Mika kutsui Killeksi ja Nalliksi, ja iso harmaa uros jonka nimeä hän ei tiennyt. Ne ilmestyivät pimeydestä kuin olisivat odottaneet koko ajan.
— Vittu, ne on ihan hullui! joku huusi.
Niklas päästi otteensa Topista, ja pentu ampaisi Mikan luo. Samassa Lysti liikahti. Yksi ainoa askel eteenpäin, ja lauma seurasi.
Pojat juoksivat. Eivät kävelleet, eivät perääntyneet — juoksivat. Kaikki kuusi. Niklas viimeisenä, ontuen, koska hän oli kompastunut jäiseen ojaan.
Sitten oli hiljaista. Mika seisoi siinä, Topi sylissään, ja hengitti. Lysti istui hänen vieressään ja katseli pellon yli, kuin tarkastaen ettei kukaan palaisi.
— Hyvä tyttö, Mika kuiskasi. — Hyvä, hyvä tyttö.
Parakin ovi aukesi ja Harald tuli ulos kädet taskuissa.
— Mä kuulin metelin. Mitä tapahtu?
Mika ei osannut selittää. Polvet tärisivät. Topi nuoli hänen leukaansa.
— Ne… ne tuli perässä. Yritti ottaa Topin. Ja sitten Lysti…
Harald katsoi laumaansa. Koirat olivat jo rauhoittuneet, Nalli haukotteli ja Kille kävi nuuskimassa jäätynyttä ruohoa.
— Ne on katukoiria, Harald sanoi. — Ne tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Enemmän kuin suurin osa ihmisistä.
Seuraavana aamuna koulun ilmoitustaululle ilmestyi lappu: rakennustyömaan läheisyydessä oli havaittu villiintyneitä koiria, aluetta tulisi välttää.
Mikaa ei huvittanut yhtään.
Sydänääniä
Kolme päivää myöhemmin hän makasi kotona 39 asteen kuumeessa. Äiti oli ottanut vapaata töistä, mitä ei tapahtunut koskaan.
— Sä olet ihan tulessa, äiti sanoi ja painoi kätensä hänen otsalleen. Kämmen oli viileä ja karhea.
Mika yritti nousta.
— Mun täytyy…
— Maata. Nyt.
Hän totteli. Kuumeessa oli outoja unia: isä, Harald, Topi ja Lysti, kaikki samassa huoneessa, ja joku soitti pianoa. Kun hän heräsi, äiti istui sängyn laidalla.
— Mä soitin sille Haraldille.
Mika räpäytti silmiään.
— Mistä sä…
— Sun puhelimesta. Se on ainoa numero mihin sä soitat. Me puhuttiin.
Mika odotti. Äiti katsoi ikkunasta ulos, ja pitkän aikaa kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten:
— Se Harald on vanha ukko, mutta puhuu asiaa. Kertoi niistä koirista. Kertoi miten ne suojeli sua. Ja kertoi susta. Että sä et ole menettänyt toivoa.
Äidin ääni sortui vähän.
— Mä olen niin väsynyt, Mika. Enkä mä oo nähnyt mitä sulle tapahtuu. Ne silmälasit, ne farkut, se takki. Et sä niitä rikkonut itse.
— Äiti…
— Lysti lähti, äiti sanoi sitten.
Mika nousi istumaan niin nopeasti että huone heilahti.
— Mitä?
— Se hyökkäys — joku naapuri soitti ja teki ilmoituksen. Kaupungin eläinsuojelu tuli samana iltana. Lysti ja ne kaksi muuta vietiin. Harald piilotti pennun. Sanoi ettei aio antaa niille kaikkia.
Mika puristi peittoa. Sydän löi niin kovaa että se tuntui korvissa.
— Minne ne vietiin?
— En tiedä. Mutta Harald sanoi… se sanoi ettei se anna periksi.
Puhelin
Viikko kului. Mika toipui, kävi koulussa, ei katsonut ketään silmiin. Niklas ja muut kiersivät hänet kaukaa — sana oli kiirinyt, ja ehkä joku oli nähnyt Niklaksen juoksevan. Ei hän tiennyt eikä välittänyt.
Hän ajatteli Lystiä.
Perjantaina iltapäivällä ovikello soi.
Mika avasi oven ja näki Haraldin. Tällä oli päällään sama flanellipaita ja jalassaan ne vanhat kumisaappaat, joista toinen vuosi. Jaloissa pyöri Topi.
— Harald!
— No niin, poika. Me tultiin käymään. Onko kahvia?
Äiti tuli eteiseen ja katsoi Haraldia. Katsoi Topia. Katsoi Mikaa, jonka kasvoilla oli ilme jota äiti ei ollut nähnyt sitten nelosluokan.
— Se pentu ei voi jäädä parakkiin. Se tarvii kodin, Harald sanoi.
— Täällä on asunto-osakeyhtiön säännöt, äiti aloitti.
— Tiedän. Mutta elämä on lyhyt. Ja sun poikas on yksin. Koirat tietää kenestä on seuraa. Eikä ne erehdy.
Topi oli jo hypännyt Mikan syliin. Pentu kasvoi nopeasti — tassut olivat liian isot muuhun kroppaan nähden, ja se näytti koomiselta. Mika hautasi kasvonsa sen karvaan.
Äiti katsoi heitä. Katsoi Haraldia. Vetäisi henkeä.
— Selvä. Mutta kahvia tässä ei kyllä ole vielä pantukaan.
Harald hymyili. Se oli niin harvinainen näky, että Mika melkein pudotti Topin.
Jälkeenpäin
Lysti ja kaksi muuta koiraa löytyivät. Harald oli soittanut läänineläinlääkäriin, selittänyt tilanteen ja — niin kuin Harald asian ilmaisi — "käyttänyt niitä muutamia kortteja mitä vanhalla kunnallisella vielä on". Koirat saivat jäädä, kunhan ne rekisteröitiin ja rokotettiin. Raha tuli Mikan äidiltä. Se ei ollut iso summa, mutta se oli juuri se summa jota ei ollut varaa menettää. Äiti maksoi sen silti.
Niklas ja kumppanit kiersivät Mikan kaukaa. Ei siksi, että olisivat pelänneet — vaikka he ehkä vähän pelkäsivätkin. Vaan siksi, että Mikan ympärillä oli nyt jokin näkymätön raja. Jokin, mitä kukaan ei osannut määritellä mutta mitä kaikki tunsivat.
Helmikuussa Topi oli kaksinkertaistanut kokonsa ja söi edelleen Mikan koulupiirakoita. Harald kävi kahvilla joka tiistai. Äiti alkoi puhua isästä — ei paljon, mutta vähän. Sen verran, että muisti siellä jossain vielä oli.
Eräänä iltana Mika istui keittiön pöydän ääressä ja katsoi ulos. Topi makasi hänen jaloissaan, kuono tassujen päällä. Puhelin värisi — Harald lähetti kuvan Lystistä, joka istui parakin portailla ja katsoi kameraan ilmeellä, josta näki ettei se ollut unohtanut mitään.
Mika laittoi puhelimen taskuun ja rapsutti Topin korvan takaa juuri siitä kohdasta, josta tämä tykkäsi eniten.
— Huomenna mennään, hän sanoi.
Topin häntä heilahti vastaukseksi.
