Ritva soitti perjantai-iltana. Olin juuri avannut ulko-oven — jalat puutuneina, takin hiuksista haisi tehdassali. Antti ei ollut vielä tullut kotiin. Puhelin tärisi eteisen pöydällä, ja näin nimen ennen kuin ehdin keittiöön.
Ritva.
Anoppi.
Sisään tullessa painoin vihreän luurin.
– Me tullaan huomenna, kuuletko. Isän kanssa. Puoli kahdeltatoista.
Ei kysynyt. Ilmoitti.
– Hyvä on.
Laskin puhelimen pöydälle ja katsoin kelloa. Huomenna olisi lauantai, ainoa vapaa kahdeksaan päivään. Ylihuomenna alkaisi taas kuusi aamuvuoroa putkeen. Kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen olin ajatellut nukkua yhdeksään, juoda kahvit ikkunan ääressä ja ehkä katsoa jonkun vanhan elokuvan. Nyt taloon tulisi vieraita.
Antti tuli kotiin vähän ennen kahdeksaa. Olin ehtinyt käydä suihkussa ja istuin sohvalla teekuppi kädessä.
– Äiti soitti. Tulevat huomenna.
– Aha, no hyvä, Antti sanoi ja avasi jääkaapin oven.
Ei muuta.
Yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta, ja aina sama lause. *Äiti ei tarkoita pahaa.*
He saapuivat lauantaina kaksikymmentä minuuttia etuajassa. Ritvan korkokengät kopisivat portaikossa kuin kello. Hän riisui villakangastakkinsa eteisessä, vilkaisi naulakkoa ja ripusti sen itse — vaikka siinä oli kolme tyhjää koukkua.
– No niin, hän sanoi ja käveli olohuoneeseen.
Appiukko, Eero, nyökkäsi minulle ovella ja istahti nojatuoliin. Otti puhelimen esiin. Aina sama.
Ritva pysähtyi kirjahyllyn eteen. Pyyhkäisi etusormellaan hyllyn reunaa. Katsoi sormea.
– Pölyä.
Ei ”täällä on pölyä”. Ei ”voisitko pyyhkiä”. Vain ”pölyä”. Diagnoosi.
– Näen, vastasin ja menin keittiöön laittamaan kahvia.
Olin leiponut aamulla pullapitkon, vaikka olin herännyt väsyneenä. Ajattelin, että ehkä tällä kertaa.
Ritva tuli perässä. Katsoi liettä. Katsoi tiskipöytää.
– Tuo orkidea pitäisi istuttaa isompaan ruukkuun.
– Tiedän. Aion.
– Aiot, hän toisti hiljaa, sellaisella äänellä jossa koko sana kertoi enemmän kuin sata lausetta.
Kaadoin kahvia. Hän seisoi oviaukossa, ei auttanut, ei poistunut. Katseli.
– Antilla oli lapsena allergiaa. Pölylle. Tiesithän?
– Tiesin, Ritva.
– Ajattelin vain muistuttaa.
Pullapitko meni. Ei kommenttia, mikä oli harvinaista. Sen sijaan kahvipöydässä Ritva kertoi, kuinka hänen ystävättärensä naapuri, eräs Sari, piti aina kotinsa niin puhtaana, ja mieskin oli tyytyväinen.
Nyökkäsin. Laskin mielessäni minuutteja heidän lähtöönsä.
Antti sanoi kahvin aikana ehkä neljä sanaa.
He lähtivät puoli kolmelta. Eero nousi ensin, puki takin ja katosi ulko-ovesta hiljaa. Ritva viivytteli eteisessä.
– Nuo verhot, hän sanoi kun olin jo avaamassa ovea. – Sellaisia ei enää käytetä. Voisit hankkia rullaverhot.
Hengähdin syvään. Hymyilin. Suljin oven.
Jäin eteiseen seisomaan. Sitten menin keittiöön ja pesin kahvikupit. Antti käveli olohuoneesta.
– No, miten meni?
– Hyvin.
– Äiti ei tarkoita pahaa.
– Tiedän.
Hän meni takaisin sohvalle. Minä kuivasin käteni.
Olin leiponut Ritvalle syntymäpäiväkakun yhdeksän kertaa. Kolme ensimmäistä vuotta tein sen itse: tiikerikakun, juustokakun, täytekakun. Jokainen vei neljä tuntia — erikseen uunista, erikseen koristelut. Ritva otti aina yhden suupalan, laski haarukan pöydälle.
– Konditoriossa tehdään parempia, hän sanoi.
Antti sanoi: ”Äiti ei tarkoita pahaa.”
Neljäntenä vuonna marssin Stockmannin konditoriaan ja ostin valmiin kakun. Yhdeksäntoista euroa. Samettinen suklaapinta, marjoja. Ritva avasi rasian, maistoi.
– No niin, tämä on hyvää. Paljon parempi.
Antti katsoi minua ja hymyili: kato, kaikki hyvin.
Minäkin hymyilin, mutta hymy ei yltänyt silmiin. Sinä iltana laskin mielessäni tunteja: kolme vuotta, neljä tuntia per kakku, yhteensä kaksitoista tuntia vapaapäivinä — ja yhdeksäntoista euroa voitti. Siitä lähtien ostin aina valmiin. Kukaan ei kysynyt miksi.
Se, mikä lopulta rikkoi kaiken, tapahtui maaliskuussa kahdeksantena yhteisenä vuotenamme. Olimme juuri syöneet iltapalaa. Antti ja minä, keittiön pöydän ääressä. Ritva tuli kylään ilman erityistä syytä, ”piipahti”.
Join teetä. Hän istui vastapäätä ja kertoi naapurin remontista. Sitten hän vaikeni. Katsoi Anttia.
– Tiedäthän, Antti, että sinä ansaitset parempaa.
Kuulin jokaisen sanan, mutta silti katsoin Anttia. Odotin. Hän käänsi katseensa ikkunaan. Tauko kesti ehkä viisi sekuntia, mutta tuntui kokonaiselta yöltä.
– Äiti ei tarkoita pahaa, Antti sanoi lopulta.
Laskin kupin hitaasti pöydälle. Rusahdus tuntui kovalta. Ritva katsoi minua pää kallellaan, rauhallisena, varmana. Hän ei koskaan väistänyt katsetta.
– Selvä, sanoin.
Nousin pöydästä. Menin makuuhuoneeseen. Suljin oven. Istuin sängylle ja katsoin kännykästä vuokra-asuntoilmoituksia. En ekaa kertaa.
Kahtena seuraavana viikkona katselin asuntoja verkossa iltaisin, kun Antti nukkui. Katsoin Oulun keskustan yksiöitä ja kaksioita. Laskin etäisyyksiä Ritvan asunnosta.
Antti ei huomannut mitään. Tai jos huomasi, hän ei sanonut. Ajatteli varmaan, että tämä menee ohi, niin kuin ennenkin.
Torstaina soitin eräälle vuokranantajalle. Asunto oli pieni kaksio Toppilansalmessa, kolmekymmentä neliötä, kuusisataa euroa kuussa. Viidentoista minuutin ajomatka Ritvan luota – mutta oma etuovi.
Allekirjoitin vuokrasopimuksen perjantaina puhelimitse. Avaimet sain maanantaina.
En sanonut Antille vielä mitään.
Lauantaina tulin töistä, ja Antti istui olohuoneessa äitinsä kanssa kahvilla. Istuin hetkeksi seuraan. Laskin kuppia pöydälle, kun Ritva sanoi taas, melkein kuin ohimennen:
– Kyllä sinulla, Antti, voisi olla vaimo, joka pitää parempaa huolta.
Antti naurahti vaivautuneesti. Ei katsonut minuun.
Käännyin eteiseen ja avasin kaapin. Otin esiin Antin vanhan matkalaukun – sen, jonka olimme saaneet häälahjaksi hänen sedältään. Palasin makuuhuoneeseen ja aloin pakata. Paidat, farkut, kengät, partavesi. Jokainen vaate taiteltuna. Ei vihaa, ei kiirettä. Melkeinpä helpottavaa.
Antti kuuli ääniä ja tuli ovelle.
– Mitä sinä teet?
– Sinä ansaitset parempaa, sanoin. – Äitisi sanoi niin. Ja sinä et sanonut mitään. Taas.
– Suvi, älä nyt. Äiti ei tarkoita…
– Tiedän, keskeytin. – Hän tarkoittaa täsmälleen sitä mitä sanoo. Mutta ongelma ei ole hän. Ongelma olet sinä.
Antti katsoi lattiaan. Ritva oli ilmestynyt olohuoneen ovelle. Hänen ilmeensä oli järkyttynyt, mutta vain hetken. Sitten se muuttui loukkaantuneeksi.
– Minä en ole ikinä…
– Kiitos vierailuista, Ritva, sanoin. Vedin laukun eteisen lattialle, avasin ulko-oven. Pakkanen puhalsi kasvoille. – Antti löytää nyt varmasti sen paremman.
Antti seisoi hiljaa, kun nostin laukun kynnyksen yli. Ritva tarttui poikaansa käsivarresta.
– Tule, Antti. Mennään. Tämä on selvää.
Antti empi, katsoi minua. Odotin. Jos hän sanoisi nyt edes yhden sanan. Ei ”mene”, vaan ”antaisitko minun jäädä”. Mutta hän käänsi selkänsä ja astui äitinsä perässä rappukäytävään.
Ovi kolahti kiinni.
Hengähdin. Istuin eteisen lattialle ja painoin selän seinää vasten. Sydän hakkasi, mutta se ei ollut surua. Se oli jotain muuta.
Viikkoa myöhemmin istuin uuden asuntoni keittiössä. Omassa keittiössäni. Pieni pöytä, yksi tuoli, ikkuna itään. Aurinko nousi ja lankesi pöydälle. Edessäni oli kahvikuppi, jota kukaan ei kommentoinut. Hyllyillä ei ollut pölyä – koska en antanut sen kertyä, mutta jos olisi, kukaan ei tulisi sitä mittaamaan.
Antti soitti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pyysi anteeksi. Toisella kertaa sanoi, että äiti oli ymmärtänyt väärin, ja ettenkö voisi antaa anteeksi. Kolmatta puhelua ei tullut.
Ritva oli kertonut tutuille, että miniä ”hylkäsi aviomiehen täysin yllättäen”. Olin kuulemma aina ollut vaikea.
Tänään on kulunut puoli vuotta. Heräsin viideltä, kuten aina. Join kahvini yksin. Kävelin töihin kevätauringossa. Työvuoron jälkeen kävin kaupassa, ostin itselleni valmiin lohikeiton. Kotona riisuin kengät, sytytin kynttilän ikkunalle. Ei ketään, joka ei olisi tyytyväinen. Ei ketään, joka katsoo ikkunaan kun tarvitsen yhden sanan.
Join keiton hitaasti. Ikkunan takana Oulun katu hiljeni.
Ajattelin Anttia, istumassa äitinsä keittiössä, katsomassa ikkunasta ulos.
Minun ikkunani oli täysin puhdas.
