Mika Laine, suomalainen kersantti, kantoi saksanpaimenkoiraansa selässä pitkin kivenmurikoita Libanonin Jezzinen vuoristossa. Oli toukokuun hellepäivä, ilma tärisi ja kivet olivat niin kuumia, että niillä olisi voinut paistaa kananmunia. Uuno-koiran tassut olivat hiertyneet verille kuumaa kiveä vasten, eikä se pystynyt enää kävelemään. Sen kieli roikkui ja se läähätti raskaasti, mutta se ei vinkunut. Se oli sotilas kuten muutkin.
Kapteeni Juha Mäkinen vilkaisi taakseen, pysähtyi ja huusi: "Mitä helvettiä, Laine? Jätä se koira! Evakuointikopteri lähtee kello 14, ei minuuttia myöhemmin!"
Mika ei vastannut. Hän puristi rannelenkit tiukemmin ja jatkoi eteenpäin, hiki valuen selkäreppuun asti kastuneen t-paidan alle. Uuno kohotti päätään ja tuhahti korvansa Mikan niskaa vasten. Kapteeni kirosi, potkaisi kiveä niin että se lensi rinteeseen, ja huusi: "No kanna sitten! Mutta jos jäät jälkeen, jätän molemmat!"
Kun he vihdoin pääsivät pienelle tasanteelle, jossa NH90-helikopteri odotti roottorit jo pyörimässä, Mika lysähti maahan polvet edellä ja jäi hetkeksi tuijottamaan omia käsiään, jotka tärisivät. Joku ojensi hänelle litteän kenttäpullon. Vesi oli lämmintä ja maistui kloorilta, mutta Mika joi sen kolmella kulauksella tyhjäksi. Uuno konttasi lähemmäs ja painoi kylkensä hänen reittään vasten, painolla joka sai Mikan huomaamatta hengittämään rauhallisemmin.
Kolme viikkoa myöhemmin ryhmä siirrettiin Sodankylän talviharjoitukseen, missä lämpömittari näytti miinus kaksikymmentäkuusi ja huurre kasvoi silmäripsiin kymmenessä minuutissa. Harjoitus sujui hyvin, kunnes tulitusharjoituksen aikana Uuno pysähtyi äkkiä maastoesteradalla eikä liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaikka Mika komensi kolmesti. Se seisoi jäykkänä, korvat litteinä päätä vasten, ja tuijotti puskaa parinkymmenen metrin päässä.
"Laine, mikä siinä koirassa on vikana, siirry!" kapteeni karjui radiosta.
Mika totteli hitaasti perääntyen käsi koiran kaulapannassa – ja kolme sekuntia myöhemmin harjoitusammunnan merkkilaukaus räjähti juuri siinä kohdassa, missä hän olisi seisonut. Kapteeni juoksi paikalle, tarkasti ammuntasuunnitelman kartan ja totesi ääneen, että turva-alue oli merkitty väärin. Hän ei sanonut kiitos. Hän tarttui Mikaa käsivarresta, tiukasti, ja sanoi vain: "Vie se koira lämpimään." Sitten hän käveli pois, sytytti savukkeen, jonka poltti puoliväliin ja heitti lumeen.
Kuukausi eteenpäin. Ryhmä oli nyt taistelutehtävässä Malissa, keskellä hajonnutta kaupunkia, jonka kadunnimet kukaan ei enää muistanut. Väijytys tuli täytenä yllätyksenä – savisokkeloiden takaa alkoi tulitus kolmesta suunnasta yhtä aikaa. Kaksi miestä kaatui heti. Mika, yrittäessään suojata vetäytymistä, sai sirpaleen rintaan ja kaatui hiekkaan noin kahdensadan metrin päähän ryhmän suojasta.
Kapteeni komensi perääntymään rakennuksen taakse: tuli oli niin tiheää, että kaksi yritystä edetä avoimelle alueelle olisi tarkoittanut lisää kaatuneita, eikä hän saanut siihen lupaa radiosta ennen kuin tukitulta oli järjestetty. Hän luetteli mielessään, ketkä puuttuivat, ja käsi puristui kiväärin hihnasta niin että rystyset valkenivat.
Kun tukiryhmän konekivääri vihdoin sai vastapuolen painumaan suojiin, yksi sotilaista huusi: "Katsokaa!" Kaikki kääntyivät. Pölypilven keskellä Uuno raapi tassuillaan Mikan olkapäätä ja haukkui lyhyesti, terävästi, suuntaan josta tuli oli hiljentynyt. Mika liikahti – oli siis tajuissaan, edes osittain – ja alkoi kyynärpäillään työntää itseään muutaman sentin kerrallaan kohti matalaa muurinjäännöstä, koira vieressään koko ajan haukkuen ja vetäen kevyesti hänen hihastaan, ei ruumiinpainolla vaan sillä voimalla mikä siltä riitti.
"Tukitulta, nyt!" kapteenin käsky lähti heti kun konekivääriryhmä ilmoitti olevansa valmis. Kaksi miestä syöksyi matalana yli avoimen kentän ja veti Mikan viimeiset metrit muurin taakse. Uuno juoksi perässä, mutta pysähtyi kesken matkan, kääntyi ympäri ja jäi paikalleen. Kun toinen sotilaista palasi hakemaan sitä, koira makasi kyljellään, kylkiluut kohoillen liian nopeasti, ja suusta valui ohut, tumma verinauha hiekkaan. Sirpale oli lävistänyt keuhkon.
Tampereella, puolustusvoimien sairaalassa, Mika heräsi kahdeksan päivän kuluttua. Huone haisi desinfiointiaineelta ja jostain toisesta tuoksusta, joka muistutti korvapuustin kanelia – hoitaja kertoi myöhemmin, että joku työkaveri oli tuonut K-Marketista pussillisen niitä osastolle. Kapteeni istui vieressä, kumarassa, ja pyöritteli sormissaan rikkinäistä kertakäyttösytytintä, jonka liekki ei enää syttynyt. Hän ei ollut tupakoinut vuoteen, mutta tapa oli jäänyt.
"Mika", hän sanoi, katsomatta silmiin vaan sytyttimeen. "Uunoa ei voitu pelastaa. Se kuoli juuri kun sinua leikattiin. Vammat olivat liian pahat."
Mika käänsi kasvonsa tyynyyn päin ja jäi siihen asentoon pitkäksi aikaa, kunnes tyyny oli kosteana poskea vasten. Kapteeni laski kätensä hänen olkapäälleen, painoi sen sinne muutamaksi sekunniksi ja veti sitten pois, ikään kuin olisi koskenut liian kuumaan pintaan.
"Hautasimme sen puolustusvoimien koirahautausmaalle Lahdessa. Sotilaan tavoin. Muistolaatta pystytettiin heti kun sinä olit vielä tajuton. Koko joukkue odottaa sinua – kunhan pääset jalkeille."
Neljäntoista päivän kuluttua Mika astui sairaalan ovesta ulos. Oli marraskuu, kello vasta kolme iltapäivällä mutta jo hämärtymässä, ja mereltä puhalsi kylmä, kostea tuuli. Koko osasto oli pukeutunut juhlapukuihin ja odotti kahdella harmaalla virka-autolla. Ajoivat Lahteen vaitonaisina, radio pois päältä koko matkan. Pienen kivipaaden luona, johon oli kaiverrettu yksi sana – "Uuno" – Mika seisoi pitkään ilman päähinettä, vihman kasvatessa hiuksiin pieniksi pisaroiksi. Hän puristi nyrkissään vanhaa, kulunutta nahkatalutinta, jonka soljesta puuttui pala. Osasto teki kunniaa. Kapteeni seisoi taaempana, kädet selän takana, leuka hieman alaspäin, ja katsoi laattaa niin pitkään ettei kukaan uskaltanut puhua hänelle sitä ennen kuin autot lähtivät liikkeelle.
Nykyään Mika kasvattaa uutta saksanpaimenkoiran pentua. Sen nimi on Uuno. Sanotaan, ettei niin saisi tehdä, mutta kapteeni ei vastustanut, vaikka mutisikin jotain siitä, että "toivottavasti tällä on parempi tuuri". Eräänä iltapäivänä kapteeni seisoi kasarmin pihalla, kahvimuki kädessä, ja katseli, miten Mika juoksi pitkin kenttää, ja isokorvainen pentu säntäili perässä, kompastellen omiin tassuihinsa ja haukkuen innoissaan. Kapteenin suupielet kohosivat hetkeksi. Sitten hän joi kahvinsa loppuun yhdellä siemauksella, vaikka se oli jo kylmää, ja käänsi selkänsä.
Hän painoi lakin syvemmälle päähänsä. Taskussa hänellä oli edelleen se rikkinäinen sytytin, ja kävellessään kohti hallintorakennusta hän pyöritti sitä peukalollaan, niin kuin oli tehnyt sairaalahuoneessakin.
