Tiina halusi koiran heti, kun näki ilmoituksen. Pentuja jäänyt pakettiauton alle, emä kuollut, kolme selvisi. Minä olin samaa mieltä, koska metsämökillä on aina tilaa karvaiselle kaverille. Ajattelin, että se oppisi kulkemaan perässä ilman hihnaa ja vahtaisi pihaa, kun ollaan poissa.
Tiina haki sen toukokuussa pahvilaatikossa, jonka kyljessä luki ”Omenat”. Pentu oli ruosteenpunainen, toinen korva lintassa, toinen pystyssä, ja sen tassut levittäytyivät lattialle kuin se luistelisi. Nimesimme sen Ruskaksi, koska sen turkki muistutti syyskuun lehtiä.
Ensimmäisen viikon se nukkui eteisen matolla, ja Tiina istui vieressä ja silitti sen mahaa. Minäkin yritin rapsuttaa, mutta pentu painoi päänsä käsiäni vasten ja työnsi itsensä nurkkaan. Silloin ajattelin, että se on vain arka, tottuu kyllä.
Ei tottunut.
Kesäkuussa se oli jo söhrinyt parvekkeen oven pieleen kahdeksan lätäkköä, vaikka käytin sitä ulkona aamulla, töiden jälkeen ja myöhään illalla. Se veti eteisen kumisaappaat pitkin käytävää, nakersi sukanvarret roskiin ja pelästyi omaa heijastustaan uunin lasista.
Mutta eniten minua raivostutti, ettei se tullut luokse.
– Ruska! Tänne! Taputin reittä ja vihelsin läpi hampaiden. Koira painui käytävän perälle, painoi korvat niskaan ja tuijotti lattiaa niin kuin siellä olisi ollut reikä, johon kadota. Hännänpää hipoi vatsaa.
– No tule jo! kovensin ääntä.
Askel, toinen, mutta sen sijaan että olisi lähestynyt, se peruutti ja kiersi pöydän alle. Otin sitä pannasta ja talutin eteiseen. Se ei pullikoinut, ei purrut, ei murissut. Se vain lysähti, ikään kuin olisi luovuttanut ennen kuin mitään tapahtui. Löin nyrkillä keittiön pöytään kerran, ja koko koira vavahti. Ääni kaikui kupissa, jossa oli eilinen kahvi.
Tiina katsoi minua oviaukosta. ”Älä huuda sille.” Minä en huutanut, minä sanoin kovaa. Ero on pieni, jos koira on kuuro korvien välistä.
Heinäkuussa satoi joka päivä, ja Ruska kasteli kämpän vielä ulkoilutuksen jälkeenkin. Tiina konttasi rätti kädessä keittiön nurkassa, ja minä seisoin parvekkeella ja kuuntelin, kuinka tuuli ravisteli poppelinoksia. Päässä humisi. Työpäivä sahalla oli ollut pitkä, lavat täynnä märkää puutavaraa, ja joku oli peruuttanut trukilla pressun rikki. Kotona piti olla rauhallista, mutta nyt täällä haisi märkä koira ja etikka.
– Se tekee tahallaan, totesin.
Tiina pudisti päätään. ”Ei se osaa viestittää.”
– Osaa se. Se on täällä kohta vuoden, eikä osaa edes istua.
”Kokeile makupalalla.”
Otin jääkaapista juustosiivun ja menin kyykkyyn. Ruska vilkaisi juustoa, sitten kättäni, sitten seinää. Ei tullut. Heilautin siivua. Silmät räpsähtivät, mutta jalat pysyivät paikallaan.
– Helvetti, tajuatko ettei tämä ole normaalia? Tiina ei vastannut, ja minä heitin juuston roskikseen.
Syyskuun alussa sanoin, että koira lähtee. Löytöeläinkotiin, saman tien.
Tiina alkoi naputtaa ilmoitusta Facebookiin. ”Aikuinen narttu, arka, tarvitsee kärsivällisen kodin.”
– Kuka sellaisen ottaa? murahdin.
”Joku, jolla ei ole sinun hermojasi.”
Vastaus tuli neljäntenä päivänä. Leena-niminen nainen. Viisikymppinen, asui vanhassa puutalossa Pyynikillä. Tiina pakkasi hihnan, kupit, pussillisen ruokaa ja selitti, että Ruska pelästyy ääniä, piiloutuu pöydän alle, eikä tottele nimeä.
”Niinpä”, kuului Leenan ääni kaiuttimesta. ”Tuokaa se huomenna.”
Minä en lähtenyt mukaan. Vetäydyin parvekkeelle, sytytin tupakan ja katsoin, kuinka Tiina nosti kanto kopan takapenkille. Ruska istui häkissä selin minuun. Häntä ei näkynyt. Koppa nytkähti, kun auto käynnistyi. Samalla nytkähti jotain rinnassakin – ohimennen, kuin olkapää, johon on tullut revähdys väärästä liikkeestä. Painoin tupakan metallipurkkiin ja vedin oven kiinni.
Kun Tiina palasi, keittiössä ei ollut enää vesikuppia. Pelkkä tyhjä nurkkaus, jossa linoleumi oli jo valmiiksi naarmuilla. Istuin sohvalla ja selasin sähköpostia.
”Se on poissa”, Tiina sanoi.
– No hyvä. Nyt on niin kuin normaaleilla ihmisillä.
Hän ei vastannut. Meni eteiseen ja riisui kengät hitaasti, ikään kuin kuulostellen, missä koira nukkui.
Ensimmäinen viikko ilman Ruskaa oli kevyt. Ei naukumista oven takana, ei rapinaa eteisessä, ei läikkää jääkaapin edessä. Lattiat pysyivät kuivina, eikä kukaan säikähtänyt, kun postiluukku kolahti. Tiina imuroi sohvan alta koirankarvoja ja heitti ne ämpäriin sanomatta mitään. Minä korkkasin oluen ja laitoin urheilun televisiosta. Selostaja huusi, ja kukaan ei piiloutunut.
Kului kolme viikkoa. Tiina sai Leenalta viestin. Istuin nojatuolissa ja kuulin, kun hän luki sen ääneen.
”Ruska nukkuu sängyn vieressä. Eilen se toi aamutossut.”
Katsoin häntä. ”Että mitä?”
”Toi tossut. Suuhun otti ja toi.”
– Se koira? Meidän Ruska?
”Ei se enää meidän ole.”
Otin puhelimen ja luin viestin itse. Siinä luki vielä, että Ruska oli oppinut istumaan neljässä päivässä, käveli hihnassa vetämättä eikä ollut kertaakaan tehnyt tarpeitaan sisälle. Mahdotonta. Aivan mahdotonta. Söin loput popcorneista ja ajattelin, että valehtelee. Kukaan ei opi neljässä päivässä, jos seitsemässä kuukaudessa ei oppinut edes omaa nimeään.
Marraskuun puolivälissä näin heidät itse. Olin tulossa rautakaupasta, työhaalareissa ja lunta kengissä, kun Leena käveli vastaan. Hänellä oli sininen untuvatakki ja valjaissa ruosteenpunainen koira. Ruska. Tunnistin korvista ja rinnan valkoisesta läiskästä. Sen häntä heilui ylös ja alas, ja se katsoi eteenpäin, ei maahan. Pysähdyin.
Ruska vilkaisi minua, pysähtyi sekunniksi, sitten käänsi päänsä ja painautui Leenan sääreen. Se ei haukahtanut, ei tempoillut. Vain jatkoi matkaa. Leena tervehti nyökkäämällä ja meni ohi.
Seisoin siinä muovikassi kädessä, ja sisällä jyskytti. Ei vihaa, vaan jotain syvempää, nolompaa. Niin kuin olisin pudonnut jäihin ja tajunnut vasta rannalla, ettei kukaan tule auttamaan, koska itse sinne menin.
Sinä iltana istuin keittiössä kauan. Tiina oli nukkumassa. Laitoin kahvin tippumaan ja katsoin nurkkaa, jossa oli ennen ollut kupit. Lattia oli liian puhdas. Ei karvaa, ei naarmua. Vain lamppu heijastui kiiltävästä muovista.
Palautin mieleen kaikki ne kerrat, kun löin pöytään, kun vedin Ruskaa pannasta, kun huusin nimeä niin, että oma ääni särkyi. Se ei ollut tottelematon. Se oli peloissaan. Jokainen ”tänne” oli ollut sille uhkaus, ja jokainen taputus kutsu johonkin, mitä sen ei kannattanut uskaltaa.
Leena ei ollut tehnyt sille muuta kuin puhunut hiljaa ja odottanut. Ja se oli riittänyt.
Kahvinkeitin naksahti. Kaadoin maitoa sekaan ja join koko kupillisen ilman, että olisin maistanut mitään. Ikkunan takana aamuyön pimeydessä satoi lunta, ja jossain naapurikorttelissa koira veti unissaan tassua.
Meille se ei enää kuulunut.
