Sadetta ropisi olohuoneen ikkunaan, kun Mikko Virtanen istui keinutuolissa ja tuijotti takkatulta. Se oli hänen rutiininsa. Työpäivä arkkitehtitoimistossa, iltalenkki sateessa, lasillinen viskiä ja hiljaisuus. Yhdeksänkymmentäkolme päivää siitä, kun eropaperit oli allekirjoitettu. Yhdeksänkymmentäkolme yötä, joina hän oli teeskennellyt, ettei tunne enää mitään.
Kello oli tasan 23.17, kun puhelin repäisi hiljaisuuden rikki.
Näytöllä luki tuntematon numero. Jokin sai hänet vastaamaan.
— Virtanen?
— Täällä on Oulun yliopistollisen sairaalan päivystys. Tunnistatko henkilön nimeltä Emilia Lehto?
Mikon hengitys salpaantui. Emilia. Hänen ex-vaimonsa.
— Kyllä. Mitä on tapahtunut? Onko hän kunnossa?
— Hänet on tuotu tajuttomana. Ja herra Virtanen… hän on raskaana. Noin kahdennellakymmenennellä viikolla.
Maailma pysähtyi. Raskaana. Tajuton. Ex-vaimo.
Mikko nousi ylös niin äkkiä, että viskilasi kaatui pöydälle. Ruskea neste valui parketille, mutta hän ei huomannut sitä. Hän näki vain Emilian kasvot. Emilian hymyn. Emilian kyyneleet sinä päivänä, kun hän oli kävellyt ulos ovesta ja sanonut, ettei enää rakasta.
Se oli ollut valhe.
Kaikkein tuskallisin valhe, jonka hän oli koskaan kertonut.
—
Moottoritie Oulusta etelään oli tyhjä. Auto nieli kilometrejä, ja pyyhkijät huitoivat vettä tuulilasista. Mikon serkku ja luotettu yhtiökumppani, Janne Koskela, istui kuljettajan paikalla. Janne oli hiljaa, mutta vilkaisi välillä peiliin.
— Jos se on totta, niin kuka on isä? Joku uusi mies?
— Ei. Se lapsi on minun, Mikko sanoi. — Sen täytyy olla. Ajankohta täsmää.
Hän katsoi ikkunasta ulos pimeyteen. Miksi Emilia ei ollut kertonut? Miksi hän oli piilotellut raskauttaan, kun he olivat nähneet viimeksi? Oliko tuomari katsonut häntä vatsan takaa, kun he olivat allekirjoittaneet paperit?
Janne hidasti liikennevaloihin.
— Mikko… sinä et kertonut minulle mitään.
— En voinut. En kenellekään. Ajattelin, että mitä vähemmän ihmiset tietävät, sitä turvassa hän on.
— Turvassa miltä?
Mikko ei vastannut. Hän ajatteli kirjekuorta työpöytänsä laatikossa. Kirjekuorta, jossa oli ollut valokuva hänestä ja Emiliasta ostoksilla. Kuvan taakse oli kirjoitettu punaisella: "Sinun jälkeesi."
Hän oli päättänyt, että ainoa tapa suojella Emiliaa oli työntää tämä pois. Teki hänet onnettomaksi, jotta tämä pysyisi hengissä. Joskus suojeleminen tarkoitti sitä, että antoi toisen vihata itseään.
—
Sairaalan käytävä haisi desinfiointiaineelta ja märiltä kengiltä. Loisteputket surisivat tasaisesti. Mikko käveli suoraan teho-osaston tiskille.
— Haluan tavata Emilia Lehdon.
— Oletteko perheenjäsen?
Hengähdys.
— Olen hänen miehensä.
Hoitaja vilkaisi tietojaan näytöltä. — Täällä lukee, että olette ex-mies.
— Sama asia. Huoneen numero, kiitos.
Hänen äänensävynsä ei jättänyt tilaa keskustelulle. Hetken kuluttua hoitaja kirjoitti numeron paperilapulle. 412.
Ovi oli kiinni. Mikko jäi seisomaan sen eteen ja tunsi, kuinka pulssi jyskytti ohimoilla. Vatsanpohjassa tuntui kylmä, raskas kivi. Hän työnsi oven auki ja sisällä ollut näky iski kuin lyönti rintakehään.
Emilia makasi sängyssä kalpeana ja hoikkana. Saattoi melkein laskea kylkiluut ohuen sairaalapaidan läpi. Posket olivat lommolla, ja silmien alla oli syvät varjot. Mutta se, mikä salpasi Mikolta hengen, oli käsi. Emilian kämmen lepäsi suojelevasti kohollaan olevan vatsan päällä.
Uusi elämä.
—
Lääkäri, Riina Mäkelä, selasi papereitaan käytävällä.
— Vaikea aliravitsemus. Kuivuminen. Ei merkkejä siitä, että hän olisi käynyt neuvolassa viimeisen kahden kuukauden aikana. Kun naapuri löysi hänet, hän oli pyörtynyt keittiön lattialle. Onni onnettomuudessa, että vauva on vielä elossa. Sydänäänet ovat heikot, mutta kuultavissa.
Mikon kädet puristuivat nyrkkiin. Joku oli antanut tämän tapahtua.
— Voinko saada hänen tavaransa? Mikko kysyi hiljaa.
— Tietenkin.
Muovipussi sisälsi puhelimen, avaimet ja rypistyneen kirjekuoren. Ei postimerkkiä. Ei osoitetta. Vain nimi.
"Mikolle"
Hän repäisi kuoren auki kädet täristen. Sisällä oli yksi ainoa rivi, kirjoitettu Emilian käsialalla. Kynä oli painanut paperia syvältä, kirjaimet olivat epätasaisia.
"Älä luota kehenkään. Et varsinkaan perheeseesi."
Mikko tuijotti lausetta, eikä pystynyt hengittämään.
Juuri silloin Jannen puhelin soi. Hän otti taskustaan, vilkaisi näyttöä ja hänen leukalihaksensa kiristyivät. Hän kuunteli hetken, katsoi sitten Mikkoa silmiin ja sanoi matalalla, lähes kuiskaten:
— Halusitko tietää, kuka Emilian petti? Arvaa kenellä on sama sukunimi kuin sinulla.
Sanat upposivat Mikkoon kuin veitsi. Kaikki se, mitä hän oli rakentanut suojellakseen Emiliaa — valheet, ero, kylmyys — kaikki mureni yhdessä sekunnissa.
Hän vilkaisi Emilian liikkumattomia kasvoja oven lasin läpi. Vatsassa kasvoi heidän lapsensa. Ja jossain ulkona, joku jolla oli Virtasen sukunimi, oli jo melkein onnistunut tuhoamaan kaiken.
—
Seuraavana aamuna Mikko istui edelleen sairaalan käytävällä. Hän ei ollut nukkunut. Parta oli ajamatta, paidan kaulus ryppyinen. Janne oli lähtenyt ajamaan selvitystä omia kanaviaan pitkin, mutta oli sanonut ennen lähtöään: "Se on joku läheinen, pomo. Joku hyvin läheinen."
Kello vähän yli kahdeksan käytävän päähän ilmestyi hahmo. Mikko tunsi askeleet jo ennen kuin näki kasvot.
Katariina Virtanen. Hänen isänsä leski. Nainen, joka oli tullut perheeseen Mikon ollessa viisitoista ja joka oli aina halunnut enemmän. Enemmän rahaa, enemmän valtaa, enemmän päätösvaltaa sukufirmassa, jonka Mikko oli perinyt isältään.
Katariina pysähtyi tuolin eteen. Hymy oli asiallinen, puettu mustaan villaan ja aitoon huoleen.
— Mikko, rakas, sain juuri tietää. Kuinka Emilia voi? Ja lapsi?
Mikko nousi seisomaan hitaasti. Hän otti Emilian kirjekuoren povitaskustaan ja ojensi sen Katariinalle avaamatta sitä.
— Sinäkö lähetit ne uhkauskirjeet? Kuvan, jossa me olimme ostoksilla? Sinäkö ajoit Emilian tähän kuntoon?
Katariinan kasvot värähtivät. Hymy jähmettyi, kuin naamio olisi haljennut saumastaan.
— En ymmärrä mistä puhut.
— Sinä tiesit, että Emilia on raskaana. Tiesit, koska se uhkasi sinun asemaasi. Jos minulla on perillinen, sukufirma ei koskaan siirry sinun pojallesi. Eikö niin?
Hiljaisuus käytävällä oli raskas kuin kivi. Hoitaja käveli ohi, askeleet kaikuivat.
Katariina katsoi häntä pitkään. Sitten, aivan kuin jokin olisi napsahtanut poikki, hartiat rentoutuivat ja katse muuttui kylmäksi. Hän ei enää teeskennellyt.
— Sinä et koskaan ymmärtänyt, mikä tälle suvulle on parasta. Sinun isäsi olisi halunnut, että firma pysyy oikeissa käsissä. Minun käsis… minun poikani käsissä. Et sinun ja jonkun tavallisen arkkitehdin tyttären.
Mikko otti askeleen lähemmäs. Hänen äänensä oli matala ja vaarallisen tyyni.
— Sinä järjestit niin, että Emilia jäi yksin. Leikit telttailuja, painostit, uhkailit. Jätit hänet ilman tukea, jotta hän uskoisi minun hylänneen hänet. Ja kun se ei riittänyt, mitä sitten teit? Palkkasit jonkun pelottelemaan? Vai olitko ihan itse se, joka jätti ruokakauppareissut väliin ja toivoi, että nälkä hoitaisi loput?
Katariinan suu avautui, mutta mitään ei tullut ulos. Hänen silmissään välähti jotain pelonkaltaista.
Juuri silloin oven takaa kuului heikko ääni.
— Mikko…
Hän kääntyi kannoillaan ja ryntäsi huoneeseen. Emilian silmät olivat raollaan. Ne olivat sameat, uupuneet, mutta elossa. Käsi oli edelleen vatsan päällä.
— Emilia. Minä olen tässä. Kaikki on hyvin.
Hän tarttui Emilian käteen ja kyyneleet, jotka olivat odottaneet yhdeksänkymmentäkolme päivää ja yhden yön, valuivat vihdoin hänen poskilleen.
— Anteeksi, Emilia sanoi kuivuneella äänellä. — Minä pelkäsin kertoa. Pelkäsin, että Katariina…
— Tiedän, Mikko sanoi hiljaa. — Tiedän nyt. Eikä hän satuta sinua enää.
Ovella seisoi nyt Janne ja kaksi vartijaa. Katariina oli jäänyt käytävälle, selin heihin. Janne katsoi Mikkoa ja nyökkäsi. Asia oli hoidossa.
—
Kolme viikkoa myöhemmin Emilia istui Mikon talon sohvalla, jalat tyynyn päällä ja höyryävä kaakaomuki käsissään. Ulkona oli pakkasta, mutta sisällä paloi takka. Tällä kertaa molemmat katsoivat sitä yhdessä.
Vauvapotkut olivat vahvistuneet. Sydänäänet olivat nyt selvät ja rytmikkäät. Neuvolakortti oli täynnä leimoja.
Mikko istui lattialla Emilian jalkojen juuressa ja piirsi sormellaan kuvioita villasukkaan.
— Minä melkein menetin teidät molemmat, koska luulin olevani fiksu ja suojelevani sinua etäisyydellä.
— Sinä olit idiootti, Emilia sanoi, mutta pieni hymy nousi hänen huulilleen. — Ja minäkin olin idiootti, kun en kertonut.
Mikko nousi ja istui sohvalle hänen viereensä. He katsoivat ikkunasta ulos pimeyteen, jossa katuvalot heittivät pitkiä varjoja hangelle.
— Mitä nyt? Emilia kysyi.
— Nyt me pidämme huolta toisistamme. Sinä, minä, ja tämä kaveri, Mikko sanoi ja laski kätensä varovasti Emilian vatsalle.
Vastauksena tuli pieni potku suoraan kämmentä vasten.
Emilia nauroi. Ääni oli puhdas ja kevyt, ja Mikko ajatteli, ettei ollut kuullut mitään niin kaunista yli kolmeen kuukauteen.
Hän katsoi kelloa. 23.17.
