Istuin työterveysaseman käytävällä ja tuijotin puhelimen laskinta. Neljäsataa euroa. Kerran kuussa. Kolmen vuoden ajan. Yhteensä neljätoistatuhatta neljäsataa euroa. Juuri sen verran olin siirtänyt Mikolle äidin hoivakotimaksuihin.
Vieressäni hengitti raskaasti joku vanha nainen rollaattoriinsa nojaten. Käytävä haisi desinfiointiaineelta ja märältä villalta. Ulkona marraskuinen Tampere oli harmaa ja märkä, ikkunasta näkyi Näsijärven puolelta tulevaa sumua.
Sitten ovi aukesi ja hoitaja kutsui minut sisään.
– Te kyselitte äidistänne, Leena Virtasesta.
– Niin. Halusin tarkistaa laskutuksen. Asuiko äiti täällä viimeiset kolme vuotta?
Hoitaja – viisikymppinen nainen, jolla oli punaiset lukulasit ja kynsilakka lohkeillut etusormesta – katsoi näyttöä. Naputteli jotain. Kääntyi sitten puoleeni hitaasti.
– Ei. Leena Virtanen ei ole koskaan asunut täällä. Meillä on hänestä ainoastaan vuonna 2021 jätetty hakemus, joka peruttiin kuukautta myöhemmin. Paikkaa ei koskaan otettu vastaan.
Kuulin sanat, mutta en hetkeen ymmärtänyt niitä.
– Siis… mitä tarkoitatte? Veljeni sanoi, että äiti asui täällä. Että maksu oli neljäsataa euroa kuussa.
– En osaa sanoa, mitä teidän veljenne on kertonut. Mutta meidän kirjanpidossamme ei ole yhtään maksusuoritusta teidän äidiltänne.
Veri hakkasi ohimoissani. Tartuin tuolin käsinojaan. Hoitaja kysyi jotain – tarvitsenko vettä, pitäisikö soittaa jollekin – mutta pudistin päätä.
Käytävällä rollaattorinainen nukahti istualleen ja joku kuulutti numeroa viisitoista.
Puhelin tärisi kädessäni. Mikko. Hylkäsin puhelun. Sitten uudestaan. Hylkäsin. Kolmannella kerralla tukahdutin halun heittää puhelin seinään ja vastasin.
– Sanna. Minä voin selittää.
– Selitä.
– Äiti tarvitsi silti apua. Niitä rahoja ei tuhlattu. Mä olin hänen luonaan joka päivä.
– Odota.
Pyyhin kämmenellä silmiäni. Hengitin sisään sitä desinfiointiaineen ja märän villan hajua, kunnes keuhkoihin sattui.
– Kerro ihan rauhassa. Mihin ne neljätoistatuhatta menivät.
Hiljaisuus.
– Mulla oli niitä pikavippejä, Mikko sanoi sitten. Ihan eri äänellä. Kuin joku olisi avannut hanan.
Taaksepäin. Kolme vuotta sitten.
Äiti asui silloin Pyynikillä, vanhassa jugendtalossa, jossa hissi oli aina rikki ja rappukäytävässä tuoksui kaalilaatikko. Hän oli seitsemänkymmentäkolme, ja sydän oli alkanut reistailla. Kaksi kertaa päivystykseen saman vuoden aikana. Lääkäri sanoi, ettei hän pärjää enää yksin.
Minä asuin Rovaniemellä. Työskentelin keskussairaalan laboratoriossa, vuorotyötä, josta ei voinut lähteä kesken kaiken viidensadan kilometrin päähän. Mikko taas asui Tampereella. Hänellä oli pieni asunto Pyynikintorin laidalla ja – niin hän sanoi – mahdollisuus tehdä etätöitä.
Sovittiin, että äiti muuttaisi Mikon luo.
Ekat kuukaudet menivät hyvin. Kävin katsomassa aina kun sain vaihdettua vuoroja. Äiti näytti väsyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli järvelle. Sanoi, että Mikko käytti häntä ulkona joka päivä. Että Mikko teki ruokaa. Että Mikko hoiti lääkkeet.
Sitten tuli puhelu.
– Sanna, täällä on tilanne. Äidin kunto heikkenee, ja mä en pysty enää hoitamaan tätä yksin. Pitäisi saada hoitopaikka.
Hoivakoti Metsäkumpu. Yksityinen. Maksaa neljäsataa euroa kuussa.
– Mun puolikkaani on kaksisataa, Mikko sanoi. Pystytkö?
Totta kai pystyin. Laitoin kuun ekana päivänä kaksisataa euroa tilisiirtona. Viitteeksi kirjoitin ”äidin hoito”. Joka kuukausi. Kolme vuotta.
Välillä äiti soitti. Hänen äänensä oli ohut, mutta rauhallinen. Kysyi lasten koulusta, lumitilanteesta Rovaniemellä, olinko muistanut syödä. Ei koskaan valittanut. Ei koskaan sanonut, ettei hoivakodissa ollut mitään vikaa. Sanoi vain: ”Kaikki on hyvin, tyttö. Mikko pitää huolen.”
Äiti kuoli lokakuun alussa nukkuessaan. Lääkäri sanoi, että sydän vain pysähtyi. Nukuin bussissa matkalla hautajaisiin. Itkin hautajaisten jälkeen vasta kun olin yksin hotellihuoneessa.
Ja sitten tänään tulin Metsäkumpuun ihan vain hakemaan äidin tavaroita ja tarkistamaan, oliko maksuissa jotain selvitettävää.
– Pikavippejä, sanoin Mikolle puhelimessa. Minkälaisia pikavippejä?
– Mä olin töissä. Mutta sitten tulivat ne yt:t. Ja sitä ennen oli se yksi huono sijoitus. Ja sen jälkeen tuli se toinen. Erokan kanssa meni kaikki. Mulla ei ollut varaa äidin lääkkeisiin, ruokaan, mihinkään. Ajattelin, että jos sä tiedät totuuden, sä tulet hakemaan äidin pois. Ja mä olin luvannut, etten jätä häntä.
– Joten käytit äitiä kilpenä.
– Ei se ollut niin.
– Vaan minkälaista se oli? Mikko, kolme vuotta. Neljätoistatuhatta euroa. Valehtelit, että äiti on hoidossa. Valehtelit, että maksat puolet. Valehtelit, että tarvitset rahaa äitiä varten, kun oikeasti maksoit omia velkojasi.
– Sä et ymmärrä.
– Mä ymmärrän ihan liian hyvin. Äiti asui sun luonasi. Sä käytit hänen eläkkeensä – ja mun rahani – omiin menoihisi. Mitä sä sanoit äidille? Että rahat tulevat jostain? Että minä en välitä?
Mikon hengitys muuttui raskaammaksi.
– Äiti tiesi. Hän sanoi, ettei saa kertoa sinulle. Hän pelkäsi, että teidän välit menevät.
Katsoin ikkunasta ulos. Sumu oli noussut järveltä. Peitti koko puiston, lehtikuuset, penkit, kaiken.
Muistin äidin viimeiset viikot. Puhelut, joissa hän sanoi ”kaikki on hyvin”. Sen, miten hän aina vaihtoi puheenaihetta, jos kysyin hoivakodista. Sen, miten Mikko aina vastasi puhelimeen äidin luota. Sen, miten äidin äänessä oli jokin uusi, pieni värähdys.
Äiti tiesi. Tai vähintäänkin arvasi. Ja vaikeni. Suojellakseen Mikkoa. Suojellakseen minua. Tai ehkä vain siksi, ettei jaksanut enää tapella.
– Kuule, Sanna…
– Ei.
Suljin puhelimen.
Istuin pysäkillä ja odotin bussia keskustaan. Pysäkin katoksessa oli rikkinäinen mainos, jossa joku hammaslääkäri hymyili liian valkoisilla hampailla. Taivaalta tihutti vettä.
Neljätoistatuhatta neljäsataa euroa. Summa, jolla olisi voinut tehdä vaikka mitä. Viedä äidin etelään kerrankin. Ostaa hänelle kunnon talvitakin. Tai ihan vain käydä useammin.
Mutta en käynyt. Tein ylitöitä. Siirsin rahaa. Luotin, että veljeni hoitaa asiat.
Bussi tuli, ja nousin kyytiin. Istuin takaikkunan viereen. Painoin otsan kylmään lasiin.
En tiedä, oliko äidin hiljaisuus rakkautta vai pelkoa vai vain vanhan ihmisen väsymystä. En tiedä, kumpaa oli enemmän: raivoa Mikkoa kohtaan vai häpeää itseäni kohtaan.
Bussi kääntyi Hämeenpuistoon. Ikkunasta näkyivät mustat puut ja niiden takana järvi.
Kotona keitin kahvia. Join sen mustana, seisaaltaan, katse tyhjyyteen. Sitten avasin kännykän ja poistin Mikon numeron yhteystiedoista.
Ei siksi, että vihasin häntä. Vihasin kyllä. Mutta poistin numeron siksi, etten enää koskaan vastaisi.
Jääkaapin oveen oli teipattu äidin resepti mustikkapiirakkaan. Käsialaa, jota en saanut enää takaisin. Otin paperin irti ja laitoin keittiön laatikkoon. Siihen samaan, missä pidän kaikkea, mitä en vielä osaa heittää pois.
