Viimeinen raitiovaunu Tesomalle
Kukaan ei sanonut mitään, kun Mika kaatoi Jennille lisää kuohuviiniä. Täytti lasin piripintaan, vaikka tyttö oli tuskin koskenut edelliseen. Jenni – parikymppinen blondi, jonka hiukset tuoksuivat hattaralle ja joka nauroi vähän liian kovaa ihan jokaiselle Mikan jutulle – kiitti silmät suurina.
– Vitsi Mika, sä oot kyllä ihan huippu! En mä edes muista, milloin joku ois viimeks kohdellu mua näin hyvin.
Kirsi, vanha opiskelukaverini ja illan emäntä, vilkaisi minua keittiön oviaukosta. Hänen ilmeensä oli sama kuin silloin parikymmentä vuotta sitten, kun joku yritti myydä meille väärennettyjä pääsylippuja Tullikamarille. Puhdasta myötähäpeää.
Tampere näkyi ikkunasta märkänä ja harmaana. Huhtikuun loppu, mutta räntää satoi vaakasuoraan. Pyörittelin tyhjää lasia käsissäni ja yritin muistella, milloin Mika viimeksi kosketti minua. Ei seksin mielessä. Ihan vain kosketti olkapäähän keittiössä, sipaisi selkää kun käveli ohi. Kuukausiin. Kolme kuukautta sitten hän oli vaihtanut työpaikkaa, siirtynyt myyntipäälliköksi firmaan, jossa illanvietot venyivät ja puhelin piippasi kello yhdeltä yöllä. Olin ajatellut sen olevan vain väsymystä. En ollut osannut ajatella tätä.
Illan mittaan tilanne vain paheni. Mika oli löytänyt jostain pelikortit ja näytti Jennille temppuja – ihan oikeasti, korttitemppuja vuonna 2026 – ja tyttö kiljui innosta joka kerta kun Mika sai arvattua hänen korttinsa. Kirsin mies Ville istui olohuoneen nojatuolissa toisen pariskunnan kanssa ja tuijotti puhelintaan; kukaan heistä ei tiennyt mihin katsoa.
Minä katsoin. Katsoin miestä, jonka kanssa olin ostanut rivitalon Tesomalta kymmenen vuotta sitten. Miestä, joka oli itkenyt, kun meidän koira lopetettiin. Miestä, joka nyt yritti sovittaa taskustaan löytynyttä kolikkoa Jennin korvan taakse ja onnistui tiputtamaan sen tämän syliin.
Kolikko putosi suoraan Jennin paljaalle reidelle – hänellä oli joku ihmeellinen minihame, vaikka ulkona oli plus kolme – ja Mika nauroi päälle.
– Oho, anteeks, mä en ihan tähdännyt. Vaikka… ei se ihan huonosti uponnutkaan.
Jenni tirskui ja taputti Mikaa ranteeseen sormenpäillään. Nousin.
– Kirsi, voinko auttaa keittiössä?
Kirsi tuli perässäni ja veti liukuoven kiinni. Hellalta tuoksui uunissa haudutettu hirvipaisti. Jääkaapin ovi oli täynnä lasten piirustuksia ja S-ryhmän magneetteja.
– Mitä ihmettä sun mies oikein tekee? Kirsi puhui matalalla äänellä, vaikka ovi oli kiinni. – Anna, ihan tosi. Mä en tunne sitä enää. Mikä siihen on mennyt?
– En tiedä. Ihan oikeasti en tiedä.
– Tota on jatkunut nyt neljättä tuntia. Haluutko et mä käsken ne molemmat pihalle?
– Ei. Anna sen tehdä mitä tekee. Mä lähden kohta kotiin.
Kirsi tarkasteli minua pitkään. Sitten hän otti kaapista pullon Koskenkorvaa ja kaatoi meille molemmille pohjat.
– Ota. Tarviit tätä enemmän ku mä.
Join sen yhdellä kulauksella. Se maistui yläasteen kotibileiltä ja huonoilta päätöksiltä. Mutta se lämmitti.
Puoli kahdentoista aikaan nousin ja aloin kerätä tavaroitamme eteisestä. Mikan takki roikkui naulakossa – se sama tummansininen toppatakki, jonka olin ostanut hänelle viime talvena Prisman alennusmyynnistä – ja vedin sen syliini ja vein olohuoneeseen.
– Mika. Lähdetään. Viimeinen ratikka Tesomalle menee kahdeltatoista.
Mies kohotti katseensa puhelimestani kuin olisin keskeyttänyt tärkeän työpuhelun.
– Tilaa taksi jos haluut. Mä oon ihan fine, en mä aio vielä lähtee. Jenni asuu muuten tossa ihan lähellä, Kirsin naapurirapussa, mä voin kävellä sen kotiin myöhemmin.
Hän sanoi sen noin. Ihan kuin se olisi täysin normaali asia sanoa vaimolleen. Ihan kuin hän ei olisi juuri kertonut minulle, että aikoo viettää illan loppuosan tuntemattoman kaksikymppisen kanssa ja saattaa tämän kotiin keskellä yötä.
Laskin takin nojatuolin käsinojalle.
– Selvä.
Eteisessä vedin kengät jalkaan ja kiedoin kaulahuivin tiukalle. Kirsi tuli ovelle ja halasi minua pitkään, kunnolla. Hänen villapaitansa haisi tiskivedeltä ja kanelilta.
– Soita sit ku pääset kotiin.
– Joo. Soitan.
Ratikka tuli ajallaan. Istuin yksin takaosassa, painoin pään ikkunaan ja katsoin, kuinka Hämeenkadun valot valuivat sateessa. Kuljettaja kuulutti pysäkit samalla monotonisella äänellä – Pyynikintori, Epilä, Lielahti – ja lopulta Tesoman valtatie. Kukaan muu ei noussut kyytiin.
Kotona oli hiljaista. Kissamme Mauro – viisitoistavuotias maatiaiskolli, jonka korvat olivat iäkkäämpää sorttia kuin avioliittomme – makasi eteisen kengillä eikä vaivautunut nousemaan. Riisuin takin ja menin suoraan makuuhuoneeseen. En pessyt hampaita. En avannut televisiota. Makasin pimeässä ja kuuntelin sateen ropinaa ikkunalautaan.
Nukuin yllättävän hyvin.
Heräsin kahdeksalta. Vieressä oleva tyyny oli koskematon. Peitto oli täysin sileä, laskostettu niin tarkasti kuin hotellihuoneessa. Mika ei ollut tullut kotiin.
Makasin hetken paikallani ja tuijotin kattoa. Olohuoneen puolelta kuului Mauron raapivan hiekkalaatikkoaan. Naapuriasunnosta kantautui aamutelevision vaimea puheensorina. Etsin puhelimen ja näppäilin Kirsin numeron.
Hän vastasi heti.
– Kerro.
– Anna, mä oon tosi pahoillani. Ne lähtivät noin kolmelta. Mä yritin saada Mikaa nukkumaan meidän vierashuoneeseen, mutta se alkoi mesota. Sano että se on aikuinen mies ja vie nyt naisen kotiin jos haluaa. Jenni asuu tosiaan tässä naapurissa, siinä punatiilisessä talossa. Ne käveli sinne yhdessä. Mika horjui ja Jenni talutti sitä käsikynkästä. Ville näki sen meidän makkarin ikkunasta, kun kävi hakemassa vettä.
– Kuinka kauan siitä on?
– Viisi tuntia. Mika on vieläkin siellä. Ei oo lähtenyt.
Suljin puhelun ja menin suihkuun. Pesin hiukset huolella, levitin hoitoaineen ja annoin kuuman veden valua niskaan, kunnes kylpyhuone oli täynnä höyryä. Sen jälkeen keitin espressopannulla kahvia – sitä Mika vihaa ja minä rakastan – ja istuin keittiönpöydän ääreen.
Olo oli yllättävän tyyni. Ei itkua, ei paniikkia. Vaan sellainen oudon kirkas, lähes lasimainen rauhallisuus. Kuin joku olisi vihdoin napsauttanut valot päälle huoneessa, jossa oli haparoitu pimeässä liian kauan.
Ovi kävi puoli yhdeltätoista.
Mika astui sisään varovasti, ikään kuin olisi toivonut etten olisi hereillä. Vaatteet olivat rypistyneet ja haisivat tunkkaiselta hieltä ja imelältä hajuvedeltä. Kaulassa oli punainen jälki – ei ihan puraisu, mutta sellainen ihoärsytys, jonka saa kun toisen leukapieli painuu liian tiukasti kiinni.
Hän pysähtyi eteismaton reunaan ja avasi suunsa.
– Anna, mä…
– Kenkiä ei tarvitse riisua. Et jää.
Hän nielaisi. Silmät harittivat sinne tänne, etsivät kiintopistettä.
– Mä voin selittää. Me vaan juteltiin, se oli ihan viatonta. Mä nukahdin sen sohvalle, koko yö meni siinä. Mitään ei tapahtunut. Mä en edes…
– Sun kaulassa on Jennin meikit.
Mikan käsi hakeutui kaulalle ja jähmettyi. Hän avasi suunsa uudestaan, sulki sen. Osoitin hänen taskuaan.
– Sun puhelin on ollut kiinni koko aamun. Viestejä ei ole tullut. Et soittanut. Et laittanut edes sitä yhtä emojia, jonka laitat aina kun olet myöhässä.
– Se akku…
– Mika. Lopeta.
Nousin ja nojasin keittiön oviaukon karmiin. Mauro oli tullut jalkoihini ja hieroi kylkeään sääreeni. Kello kävi.
– Kuuntele nyt tarkkaan. Sä et ole enää se tyyppi, jonka mä tunsin eilen. Se on ihan fine – ihmiset muuttuu. Mutta mä en aio elää sellaisen ihmisen kanssa. Joten tässä on kaksi vaihtoehtoa.
Mika seisoi eteisessä ja tuijotti minua. Märkä takki tiputti vettä lattialle.
– Vaihtoehto yksi: sä otat nyt sen repun tuolta kaapista, pakkaat mukaan mitä tarvit, ja menet takaisin sinne Jennin luo. Tai minne haluat. Me hoidetaan avioero, myydään talo, jaetaan kaikki. Sä oot vapaa. Voit tehdä vaikka korttitemppuja koko loppuelämäsi.
– Vaihtoehto kaksi: sä jäät. Mutta tästä hetkestä lähtien sun elämä ei ole enää sun omaasi. Sun puhelin on mun luettavissa koska tahansa. Sijainti jaetaan koko ajan. Kaikki sometilit ja salasanat mä tarkistan heti tänään. Jos sä myöhästyt töistä yhtään ilman soittoa, mä oletan pahinta. Ja jos mä nään sun katsovan toista naista samalla tavalla kuin katsoit eilen Jenniä, me palataan vaihtoehtoon yksi. Valitse.
Rappukäytävästä kuului, kun joku naapuri lähti ulos – postiluukku kolahti, ulko-ovi paukahti. Seisoimme hiljaa toisiamme vastapäätä. Mikan hartiat lysähtivät.
– Mä jään. Anna, mä jään. Totta kai mä jään. Mä en halua menettää sua. Se oli virhe, iso tyhmä virhe. Anna anteeksi. Ole kiltti.
Hän otti askeleen minua kohti, mutta nostin käden pystyyn.
– Hyvä. Ensimmäinen asia: mä haluan sun puhelimen lukituksen auki. Nyt.
Mika kaivoi puhelimen taskustaan vapisevin käsin ja näppäili koodin. Laski sen keittiön pöydälle. Otin sen ja asetin oman puhelimeni viereen.
– Toinen asia: sä soitat sille Jennille. Nyt. Kaiutin päällä. Sanot, että teidän juttu on ohi, pysyvästi, ja estät numeron.
Hän katsoi minua. Silmissä oli jotain, mitä en ollut nähnyt vuosiin – ehkä sitten sen kerran, kun koiramme kuoli. Mutta se ei ollut enää minun tehtäväni lohduttaa.
– Soita.
Hän soitti. Kaiutin rahisi pöydällä. Jenni vastasi tokalla hälytyksellä, unisella ja tyytyväisellä äänellä.
– No moikka… Sä lähdit tosi aikaisin…
– Jenni. Kuuntele. Se mitä tapahtui eilen oli virhe. Iso virhe. Mä olen naimisissa, mä rakastan vaimoani, eikä tätä jatketa. Mä estän sun numeron nyt. Älä soita, älä viestitä. Anteeksi.
Hän sulki puhelun ennen kuin toisesta päästä ehti tulla vastausta. Sitten hän katsoi minua.
– Hyvä, sanoin. – Nyt sun vaatteet haisee ihan kauheelta. Käy suihkussa. Sitten meillä on pitkä päivä. Käydään läpi sun sometilit ja puhelimen sisältö. Sen jälkeen sä teet meille ruokaa. Ja huomenna sä meet K-kauppaan ja ostat uuden pyyhekoukun kylpyhuoneeseen – se vanha on ollut rikki kaksi viikkoa.
Mika käveli kylpyhuonetta kohti pää painuksissa. Jäin seisomaan keittiöön. Otin oman kahvikuppini, kaadoin siihen loput pannusta ja istuin pöydän ääreen. Mikan puhelin makasi avoimena, näyttö ylöspäin. WhatsAppin ilmoitusvalo vilkkui punaisena, kerran, kaksi kertaa, sitten hiljeni.
Mauro hyppäsi syliini ja kehräsi. Raavin sitä leuan alta ja katsoin ikkunasta, kuinka Tesoman valtatiellä bussi pysähtyi, päästi matkustajan ulos ja jatkoi matkaansa sateen jälkeisessä valossa. Join kahvini loppuun. Se oli jäähtynyt ja kitkerä, mutta join sen silti, kulaus kerrallaan, kunnes kuppi oli tyhjä.
