Jaanan piti olla työmatkalla Oulussa. Niin hän ainakin väitti. Todellisuudessa hän ajeli pitkin Lapin hiihtokeskuksia kirjanpitäjänsä Piian kanssa — firman pikkujouluista asti jatkunut suhde oli nyt siirtynyt avoimeen latukahvila- ja poreallasvaiheeseen.
Kolmeen päivään puhelin ei hälyttänyt kertaakaan. Ei sillä, että Jaana olisi vilkaissutkaan näyttöä. Piia oli juuri kaatanut kuohuvaa hotellihuoneen parvekkeella, ja Rukan rinteet hohtivat maaliskuun auringossa kuin postikortissa.
Vasta paluumatkalla, jossain Kemin kohdalla, Jaana huomasi puhelimensa täyttyneen viesteistä ja vastaamattomista puheluista. Soittajina vain yksi nimi — Emmi. Vaimo. Ja sitten tuntematon numero, joka toistui seitsemän kertaa.
Hän pyyhkäisi ilmoitukset pois. Ehtisi katsoa kotona.
Turun päässä asunnon ovi oli raollaan. Eteisessä paloi valo, vaikka kello oli puoli kaksitoista illalla. Jaana astui sisään ja pysähtyi.
Keittiön pöydällä oli kolme esinettä aseteltuna suoraan riviin: äidin kuolintodistus, lappu omakätisellä käsialalla ja avioerohakemus, johon oli jo merkitty käsittelyaika käräjäoikeudessa.
Lapussa luki kahdeksan sanaa: "Vein Ailin tuhkat saareen. Älä etsi. Emmi."
Kesti hetken ennen kuin sanat lakkasivat heilumasta silmissä.
Soitto isälle, Raimolle, selvensi loput. Aili oli nähnyt puhelimestaan kuvia — joku oli merkinnyt Piian Instagram-julkaisuun sijainniksi Rukan. Siellä ne seisoivat, punaposkisina, hikisinä, ilman huolen häivää. Aili oli soittanut Jaanalle kolme kertaa sinä iltana. Sitten sydän oli pysähtynyt kesken teekupillisen.
Emmi oli viettänyt äidin luona viikonlopun, kuten aina Jaanan ollessa matkoilla. Oli vienyt sairaalaan, allekirjoittanut paperit, järjestänyt arkunvalinnan ja muistotilaisuuden tarjoiluineen. Kukaan suvusta ei kysynyt, missä ainoa poika oli. Kaikki näkivät Emmin seisovan kappelin ovella mustassa takissaan, kädet ristissä, yksin.
Jaana tilasi yksityisetsivän viidessätoista minuutissa. Soitti Emmin työpaikalle — irtisanoutunut. Pankkiin — tili tyhjennetty kahta päivää aiemmin, mutta summa naurettavan pieni. Ei talletuksia, ei omaisuutta, ei mitään.
Emmi oli kadonnut kuin hengitys kylmään ilmaan.
Viikkoa myöhemmin asianajaja soitti. Marika Blomqvist, tiukkaääninen nainen jostain paraislaisten joukosta.
— Avioeroon liittyen voidaanko sopia tapaaminen?
Jaana huusi luuriin, vaati tietoja, uhkaili. Nainen ei hievahtanut.
— Emmi ei halua tavata teitä. Hän haluaa vain eron.
— Eikö hän edes… mitään? Talosta? Mistään?
— Ei mitään. Yksi asia kuitenkin.
Jaana puristi puhelinta niin, että sormenpäät valkenivat.
— Äitinne testamentti. Perilliseksi on merkitty Emmi, ei teitä.
Huone kallistui.
Aili oli tehnyt uuden testamentin puoli vuotta sitten, vähän sen jälkeen kun oli vilkaissut poikansa puhelimeen tulleita viestejä ensimmäistä kertaa. Ranta-asunto Paraisten Kuitiassa, metsätila Mynämäellä, jopa hopealusikat, jotka olivat kulkeneet suvussa isoäidin isoäidiltä asti — kaikki meni miniälle.
Jaana istui toimistossaan koko yön. Aamuyöstä hän löysi vanhan valokuvan pöytälaatikostaan — Aili ja Emmi istumassa laiturilla, jalat vedessä, molemmilla samanlaiset raidalliset pyyhkeet harteilla. Aili nauroi suu auki, aurinko paistoi suoraan linssiin. Emmi piteli kädessään kahvikuppia, jossa luki "Maailman paras miniä".
Seinäkello löi kolme.
Hän tajusi vasta silloin, ettei ollut itkenyt kertaakaan. Eikä itkenyt nytkään. Siellä jossain oli saari, jonne Emmi oli vienyt äidin tuhkat. Hän ei tiennyt mikä saari. Ei tiennyt, minne tuuli oli jo kuljettanut molemmat.
Seuraavana aamuna Jaana peruutti Piian työsopimuksen henkilöstöhallinnossa ennen kuin oli edes riisunut takkiaan. Piian naama oli kalkkivalkoinen — ei siksi, että työ loppui, vaan siksi, että koko käytävä näki.
Mikään ei kuitenkaan palannut.
Kerran, paljon myöhemmin, Jaana ajoi Paraisille. Ranta-asunto oli tyhjillään, ikkunat pimeinä, laituri nostettuna talviteloille. Postilaatikossa odotti ainoa kirje — ilman lähettäjää. Sisällä oli avain.
Hän käänsi postilaatikon luukkua edestakaisin ja huomasi takaseinään naarmutetun viestin. Todella hennosti, melkein näkymättömästi: "Kiitos, Aili."
Ei allekirjoitusta. Ei paikkakuntaa.
Jaana työnsi avaimen taskuunsa ja istui laiturille, jonka laudat natisivat jokaisesta liikkeestä. Vesi oli tyyni, melkein musta. Jossain kaukana jokin moottorivene yski käyntiin ja sammui taas. Hän istui siinä, kunnes sormet eivät enää tunteneet kylmää.
