Eeli oli yhdeksän, kun hän löysi sen. Oli kesäkuun loppu, aurinko porotti yli kolmeakymmentä astetta jo viidettä päivää putkeen. Hiki liimasi paidan selkään, kun hän polki kotitietä pitkin Nuuksion suunnasta. Metsäautotie oli täynnä kuoppia, ja jokaisesta pomppasi ilmaan oranssia hiekkaa.
Hän oli jäänyt bussista yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Halusi kerätä viikonloppuna löytämänsä sulan, joka oli jäänyt sammalikkoon. Koulu oli loppunut, eikä ollut kiire minnekään.
Sitten hän näki sen. Keskellä tietä.
Harmaa ja paksu kuin puutarhaletku, ehkä seitsemänkymmentä senttiä pitkä. Rantakäärme. Se makasi poikittain hiekalla, eikä liikkunut, vaikka Eelin lenkkarinpohja rasahti soraan aivan sen vieressä. Toinen kylki oli naarmuilla ja verissä — joku oli ajanut sen yli, polkupyörä ehkä, tai mopo. Nahka oli hankautunut auki kohdasta, jota Eelin ei tehnyt mieli katsoa tarkemmin.
Hän seisoi paikallaan pitkään. Käärme hengitti. Sen kyljet nousivat ja laskivat, raskaasti, kuin jokainen henkäys maksaisi jotain. Pää oli kääntynyt hieman sivuun, ja Eelistä tuntui — vain hetken — että se tuijotti suoraan hänen sukkaansa, valkoista, jossa oli reikä isovarpaan kohdalla. Silmä oli musta ja pyöreä eikä siinä pitänyt olla mitään ihmismäistä, mutta Eeli ei silti pystynyt kääntymään pois.
Normaalisti hän olisi juossut. Äiti oli sanonut sata kertaa: käärmeitä ei kosketa, niistä pysytään kaukana. Mutta tämä ei päässyt pakoon. Se oli siinä, verisenä ja täysin avuttomana, ja jokin Eelin sisällä kääntyi nurin.
— Perhana.
Hän kyykistyi. Selkärepussa oli puoliksi juotu Jaffa ja eväsrasia, jossa oli eilisiä lihapullia. Ja äidin pakottama ensiapulaukku — se pieni punainen, jonka äiti aina survoi mukaan: "Kun sä oot siellä mettässä yksinäsi, eikä kukaan auta jos tulee haava." Eeli avasi repun, otti sideharsorullan ja vesipullon. Sydän hakkasi kurkussa.
— En mä tiedä, auttaako tää sua yhtään, hän sanoi ääneen, vaikka kukaan ei ollut kuulemassa. — Mut mä yritän.
Hän kaatoi vettä haavan päälle. Käärme hätkähti, nosti päätään sentin verran, muttei iskenyt. Se vain tuijotti eteensä. Eeli repäisi sideharsosta palan, laski sen varovasti kyljen päälle ja painoi kevyesti. Veri imeytyi kankaaseen heti. Hän teki toisen kerroksen, sitten kolmannen, kunnes vuoto näytti pysähtyvän. Käärme lyyhistyi hiekalle ja jäi makaamaan silmät raollaan.
Oli jo alkuilta. Kännykässä ei ollut kenttää. Kukaan ei tulisi vastaan tällä tiellä tähän aikaan.
Eeli katsoi ympärilleen. Ojassa kasvoi maitohorsmaa ja nokkosta. Ilmassa tuoksui kuivunut pöly ja lämmin pihka. Hän otti repustaan eväsrasian, tyhjensi lihapullat taskuun — sotkuista, mutta sama se — ja vuorasi rasian pohjan sammaleella. Sitten hän työnsi kätensä varovasti käärmeen alle.
Se oli raskaampi kuin hän odotti. Lihaksikas, jännittynyt. Kun hän nosti sen ilmaan, häntä heilahti ja osui hänen ranteeseensa. Iho meni kananlihalle. Hän laski käärmeen rasiaan, napsautti kannen kiinni — ei tiiviisti, ilmaa piti päästä läpi — ja työnsi rasian reppuun.
Kotiin oli kaksi kilometriä. Hän käveli koko matkan.
Äiti puhui puhelimessa keittiössä, kun Eeli hiipi eteisen läpi huoneeseensa. Isä oli yövuorossa — ajoi ambulanssia Helsingin ja Espoon väliä, eikä tulisi ennen aamukuutta. Eeli työnsi rasian sängyn alle mutta jätti kannen raolleen, tuuman verran auki, ja nosti oman huoneensa oven vasten seinää niin ettei se koskaan pääsisi lukkoon asti kiinni. Viereen hän laski pullonkorkin täynnä vettä.
— Lepää nyt, hän sanoi. — Mä en kerro kenellekään.
Hän nukahti vasta puolilta öin. Ikkunan takana lehmuksen lehdet kahisivat, ja jossain kaukana jyrisi ukkonen.
***
Herätys tuli vähän ennen kolmea, mutta ei siitä, mistä Eeli myöhemmin luuli.
Ensin oli vain kuiva kahina lattialta, aivan sängyn vierestä — jotain raapi puuta, hidasta ja epätasaista, kuin joku vetäisi paperia yli lattian. Eeli avasi silmänsä pimeässä ja tajusi heti: rasia. Kansi oli auennut kokonaan, ja käärme oli päässyt ulos, luikerteli nyt raollaan olevaa ovea kohti, sinne mistä tuli ohut vetoisa ilmavirta käytävästä. Eeli ehti juuri nousta kyynärpäänsä varaan katsomaan sen jälkeen, kun alakerrasta kuului kova kolahdus, ikävän tylppä, kuin joku olisi potkaissut takaovea.
Hän jähmettyi. Käärmeen kahina lattialla oli herättänyt hänet ehkä kymmenen sekuntia ennen sitä — juuri sen verran, että hän oli jo hereillä ja korvat höröllä, kun toinen kolahdus kuului, lähempänä, ja sen perään raapiva, vääntävä ääni — kuin joku yrittäisi tunkea jotain ikkunanraosta ja lipeäisi, yrittäisi uudestaan.
Eeli istui sängyssä sydän kurkussa. Huoneessa oli pimeää, vain katuvalon keltainen viiru lattialla. Hän muisti kannen ja ovenraon liian myöhään — käärme oli jo poissa huoneesta — ja pelko vaihtui johonkin toiseen, paljon suurempaan.
Hän kuuli isän askeleet. Raskaat, nopeat. Vanhempien makuuhuoneen ovi aukesi.
— Risto, mitä helvettiä? Äidin ääni. Uninen, mutta terävä.
— Joku yrittää päästä sisään takaa. Soita 112. Nyt.
Isä ei koskaan puhunut noin. Sanaakaan tavallista rauhallista lallatusta. Se oli se hetki, jolloin Eeli ymmärsi: tämä ei ollut harjoitus. Tämä ei ollut väärä hälytys.
Hän kyyristyi peiton alle. Kuuli äidin puhuvan puhelimeen, matalalla ja nopeasti. Isä meni portaisiin — Eeli kuuli jokaisen askeleen narinan. Alhaalta kuului uusi raapiva ääni, sitten hiljaisuus, sitten metallin kalke lukon kohdalta, varovaista, harkittua. Ei kukaan, joka haluaisi herättää koko kadun.
Eeli työnsi päänsä sängyn alle. Rasia oli tyhjä, kansi auki. Sideharso oli pudonnut lattialle, sen päällä oli tumma veritahra. Mutta käärmettä ei näkynyt missään huoneessa — se oli jo eteisessä, ovea kohti, siellä minne kylmä ilmavirta veti.
Portaissa isä pysähtyi.
— Mitä ihmettä…
Eeli ryntäsi käytävään. Isä seisoi kolme askelmaa ylempänä kuin normaalisti, selkä seinää vasten, ja tuijotti eteisen lattiaa. Siellä se oli. Rantakäärme. Se makasi poikittain ulko-oven edessä, aivan kynnyksen vieressä — ei siksi että se olisi tiennyt mitään, vaan siksi että kynnyksen alta puski juuri sillä hetkellä viileä ilmavirta, ovenraon läpi, ja käärme oli vaistomaisesti hakeutunut viileyttä ja liikettä kohti, niin kuin puoliksi tokkurainen eläin hakeutuu ainoaan asiaan, joka sillä hetkellä tuntuu joltakin.
Sen kyljellä oli sideharso, verinen ja rypistynyt. Se kohotti päätään puoleen väliin, ovea kohti, ja sihahti kerran — kuiva, lyhyt ääni, enemmän henkäys kuin uhka.
Ulko-oven ikkunassa liikkui varjo. Joku oli kuistilla. Eeli näki hahmon pään, mustan hupun, kasvoja ei erottanut. Kädessä kiilsi jotain pitkää ja metallista — ruuvimeisseli, ei rautakanki, sellainen jolla voi vääntää auki ikkunan salvan hiljaa, ilman että se herättää naapuria.
Isä löi eteisen valon päälle. Kirkas keltainen valo räjähti eteiseen. Hahmo oven takana pysähtyi äkkiä, tuijottaen valoa ikkunan läpi.
Sekunnin hiljaisuus.
Sitten isä huusi, niin kovaa kuin sai:
— Täällä on ihmisiä! Poliisi on tulossa!
Käärme väänsi vartaloaan äkkinäisesti, melkein hyökkäysasentoon, ja iski leukansa yhteen tyhjää kohti kynnyksen suuntaan — ei ihan pureminen, mutta liike jonka näki ovilasin läpi hämärässä liikkuvana varjona.
Vasta sen jälkeen, muutaman hengenvedon myöhemmin, alkoi takapihalta kuulua kiljuntaa. Naapuri, rouva Lehtonen, eläkkeellä oleva matematiikanopettaja, joka ei koskaan nukkunut ja jonka makuuhuoneen ikkuna oli suoraan Eelien tontin puolella, oli herännyt isän huutoon ja soittanut jo hätäkeskukseen. Nyt hän seisoi omalla kuistillaan yöpaidassa ja huusi täyttä kurkkua:
— Poliisi on tulossa! Olen jo soittanut! Pois sieltä, senkin rotta!
Hahmo ulko-oven takana perääntyi askeleen, sitten toisen — valo, huuto, käärmeen liike, ja nyt vielä toinen huuto pihan takaa, kaikki peräkkäin muutaman sekunnin sisällä — ja lopulta kuului juoksuaskelia. Ne loittonivat, katosivat kohti metsikköä, josta Eeli oli iltapäivällä tullut kotiin.
Poliisi tuli yhdeksässä minuutissa. Kaksi partiota ja koira, belgianpaimenkoira nimeltä Roki, joka löysi miehen vajaasta parinsadan metrin päästä. Mies makasi maassa haavoittuneena — oli kompastunut juurakkoon pimeässä ja lyönyt päänsä. Taskusta löytyi ruuvimeisseli ja nippu muovisiteitä.
Yksi poliiseista, vanhempi konstaapeli Virtanen, seisoi myöhemmin eteisessä ja pudisteli päätään.
— Tämä tyyppi on kiertänyt täällä jo kolme viikkoa. Länsi-Uudellamaalla murtautui viiteen taloon. Viime viikolla Kirkkonummella sitoi yhden rouvan tuoliin ja vei kaiken. Teidän talonne oli seuraavana listalla. Hänellä oli siteet ja kaikki valmiina.
Hän katsoi ulko-ovea. Sen edessä ei enää ollut mitään. Käärme oli kadonnut.
— Miten te heräsitte ajoissa?
Isä katsoi Eeliä. Eeli katsoi isää. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Aamulla Eeli löysi sen. Se makasi takapihan nurmikolla, lehmuksen alla, aivan liikkumatta. Pää oli painunut ruohikkoon, kylki ei enää kohonnut. Sideharso oli edelleen paikallaan, mutta veri oli kuivunut mustaksi.
Eeli istahti maahan sen viereen. Ruoho oli märkää kasteesta. Kello oli vähän yli kuusi, aurinko pilkotti oksien välistä, eikä missään kuulunut mitään — ei autoja, ei lintuja, ei tuulta.
Hän ei itkenyt. Hän vain istui ja sormet painuneina märkään ruohoon molemmin puolin, repi vähän väliä pieniä heiniä irti juuresta ilman mitään syytä. Sisällä jokin oli painavaa ja kuumaa, mutta kyyneleitä ei tullut. Ehkä ne tulevat myöhemmin, hän ajatteli. Ehkä vasta illalla, kun kukaan ei näe.
Hän kumartui lähemmäs.
— Mä en edes tiedä sun nimeä, hän sanoi.
Hän kaivoi maahan kuopan lehmuksen juurelle. Pienen, juuri sopivan. Laski käärmeen siihen varovasti, peitti mullalla ja asetti päälle kiven — harmaan, sileän, sellaisen jonka oli löytänyt tienvarresta viime syksynä.
Kun hän nousi seisomaan, isä seisoi kuistilla. Kahvikuppi kädessä, tukka pystyssä yöllisen sekasorron jäljiltä. Hän ei sanonut mitään, käänsi vain kahvikupin kahvaa sormissaan ja jäi katsomaan poikaansa pitkän tovin.
Viikkoa myöhemmin, kun poliisi oli jo sulkenut tapauksen ja lehdet olivat kirjoittaneet jutun — pieni palsta Länsiväylässä, ei edes kuvaa — Eeli seisoi saman metsäautotien varressa, josta kaikki oli alkanut. Hänellä oli mukanaan kukkia. Ihan tavallisia horsmia, sellaisia joita kasvoi ojassa.
Hän laski ne hiekalle siihen kohtaan, missä oli nähnyt veritahran ensimmäisen kerran.
— En mä tiedä, miksi sä teit sen, hän sanoi. — Mutta kiitos.
Hiekalla ei näkynyt enää mitään. Aurinko oli korkealla, ja jossain kaukana kuului auton ääni, ihan tavallinen ääni, tiistai-iltapäivästä.
Eeli nousi polkupyörän selkään ja ajoi kotiin.
