Sanna istui sängyn reunalla, selkä suorana kuin syytetyn penkillä. Hänen edessään Jani käveli edestakaisin, neljä askelta ikkunalle, neljä takaisin ovelle. Yksiötä ei enempää mitannut, mutta miehen ilmeestä olisi luullut hänen harppovan omissa saleissaan. Seinän takana jyrisi Hervannan moottoritie, ja ikkunalasit tärisivät jokaisesta ohi painavasta rekasta.
— Jani, mä pyydän kahta viikkoa. Neljätoista päivää. Sen aikaa että löydän kämpän ja pakkaan kamani, Sanna sanoi.
— Ootko tosissas? Sä haet avioeroa ja kuvittelet jääväsi mun asuntoon? Jani pysähtyi ja iski sormella lattiaan. — Mun. Tää on mun. Mun nimi on papereissa.
Sanna tunsi litanian ulkoa. Jokainen päivä neljän vuoden ajalta oli maustettu tällä samalla tekstillä.
— Mä muistan, kenen asunto tää on, hän vastasi tasaisesti, ääni kuin sääennustus jonka tietää valehtelevan.
Jani naurahti, mutta siinä ei ollut lämpöä. Se oli naurahdus, jonka omistaja katsoo sinua ylhäältä, vaikka seisot samalla lattialla.
— Tiedätkö mikä sun ongelma on? Sä et oo koskaan arvostanut tätä. Et sitä, että sulla on sentään katto pään päällä. Mun kaverit asuu vuokralla ties missä kolossa. Denis asuu vieläkin vanhemmillaan. Mutta mulla on oma. Mun oma.
— Joo. Sä oot kertonut. Ehkä kaksisataa kertaa.
— Koska sä et tajua! Jani puristi kätensä nyrkkiin ja astui lähemmäs.
Sanna nosti katseensa häneen, ja siinä hetkessä miehestä tuntui kuin hän olisi tuijottanut tyhjyyttä. Ei vihaa, ei kyyneleitä — pelkkää tyyntä odotusta.
— En mä jätä sua asunnon takia. Mä jätän sut siksi, etten pysty enää arvostamaan ihmistä, joka arvostaa pelkkää asuntoa.
Jani päästi ilmaa keuhkoistaan ja heilautti kättään kuin huitaisisi kärpästä.
— Kauniisti sanottu. Bravo. Nyt pakkaat laukut ja soitat Marikalle. Pyydä siltä yösijaa.
— Kaks viikkoa, Jani.
— Mua ei vittuakaan kiinnosta, onko sulla paikkaa minne mennä. Tää asunto jää mulle. Piste.
Sanna räpäytti silmiään. Sitten hänen huulensa kaartuivat — eivät hymyyn, vaan johonkin, mitä Jani ei osannut lukea. Jokin ratkesi siinä, mutta ei rikki; se vain loksahti paikoilleen. Sanna nousi, kaivoi kaapista matkalaukun ja alkoi pakan.
— Hyvä, Jani sanoi ja nojasi ovenpieleen. Hänen kasvoilleen hiipi itsevarma ilme, sellainen jonka mies saa kun luulee voittaneensa pelin vielä avaussiirrossa.
Sanna otti eteisestä takkinsa, nosti laukun ja katsoi viimeisen kerran ympärilleen.
— Tiedätkö mikä tässä neljässä vuodessa oli pahinta? Ei moottoritien melu. Ei seinän takana huutava naapuri. Ei se, että rappukäytävässä haisee aina paistetulle makkaralle. Vaan se, että sun maailmassa tää läävä oli kruununjalokivi. Nauti siitä.
Ovi loksahti kiinni. Askeleet katosivat portaisiin.
Jani seisoi keskellä huonetta ja tuijotti ovea. Sitten hän mutisi ääneen: ”Just niin. Asunto on asunto.”
Viikko myöhemmin Jani käveli Prisman pihalla, kädessä muovikassi jossa oli kahden euron eineslihapullia. Hän pysähtyi, kun näki tutut kasvot lääkeautomaatin luona. Marika, Sannan ystävä, puhui puhelimeen.
Jani odotti, kunnes tämä lopetti.
— Marika, hei.
— Jani.
— Onks Sanna sun luona?
— Ei.
— Missä se sit on?
— Mitä sä sillä tiedolla teet?
Jani vilkaisi maitopurkkiaan. Syy oli mitätön, ja juuri siksi se poltti.
— Se vei mun vatkaimen. Sen Bosch-vatkaimen.
Marika nosti kulmaansa.
— Vatkaimen? Sä pysäytät mut keskellä parkkipaikkaa vatkaimen takia?
— Se on mun. Äiti osti sen mulle tupaantuliaislahjaksi.
Marika huokaisi, otti puhelimensa ja naputteli viestin.
— Haluut sen vatkaimen? Mee ja hae se. Tuossa on osoite. Hän ojensi näyttöä.
Jani luki: Kyttälänkatu 12, Tampere. Melkein keskustaa. Hyväkuntoinen jugendtalo.
— Tää on kallis alue. Millä rahalla Sanna tuolla asuu?
Marika hautasi kätensä taskuihin ja katsoi Jania tavalla, josta tämä ei pitänyt. Siinä oli jotain odottavaa.
— Mene perille, Jani. Sä näet kyllä.
Seuraavana aamuna Jani nousi vitosen bussiin ja körötteli keskustaan. Hän astui ulos Kyttälänkadun pysäkillä, maksoi matkan kolikolla, ja tunsi heti selässään erilaisen ilman. Ei moottoritien huminaa, ei harmaita betonikasoja. Lehmusten oksat varjostivat katua, ja pyöräkaistalla rouva talutti koiraa.
Ovi oli painava, messinkinen. Rappukäytävässä tuoksui hieno saippua, eikä yhdestäkään asunnosta kuulunut riitelyä. Jani painoi summeria ja odotti. Oven avasi nuori, vaalea nainen — Silja, kuten tämä esittäytyi — jota Jani ei ollut koskaan nähnyt.
— Hei. Mä oon Jani. Onks Sanna paikalla?
— Sanna lähti just apteekkiin. Se tulee ihan kohta. Tuu sisään, voit odottaa.
Jani astui eteiseen ja pysähtyi. Tila oli avara, lattiaa peitti tumma parketti, ja katonrajassa kulki vanha stukkoreunus. Hän käveli olohuoneeseen ja tunsi jalkojensa uppoavan paksuun mattoon. Kaksi isoa ikkunaa päästi sisään valoa, ja niiden takana siinsi Tampereen kattojen rivistö. Hiljaisuus oli niin syvä, että Jani kuuli omat ajatuksensa.
— Istu alas, Silja sanoi ja osoitti sohvaa.
Jani istui, mutta hänen silmänsä kiersivät huonetta. Seinällä roikkui valokuvia Sannasta — yksi merenrannalla, toinen jossain kahvilassa. Yöpöydällä oli kirja, jonka kannessa luki Sannan nimi. Jani yritti löytää selitystä: vuokraisäntä on joku sukulainen, Sanna hoitaa jotain, mitä tahansa muuta kuin se mitä kohta kuulisi.
Eteisestä kuului avainten kilahdus.
Sanna astui sisään ja pysähtyi nähdessään Janin. Hänen ilmeensä ei värähtänyt.
— Vatkain. Tulin hakemaan mun vatkaimen, Jani sanoi. Ääni kuulosti hänen omissakin korvissaan naurettavalta.
Sanna laski apteekkipussin pöydälle ja nojasi oviaukkoon. Hän ei ollut se sama nainen, joka oli pakannut laukkuaan moottoritien jyminässä.
— Tää on mun asunto, Sanna sanoi. — Täysin mun. Oli jo silloin, kun asuttiin yhdessä. Mummoni jätti sen mulle testamentissa. En kertonut, koska halusin tietää, rakastatko sä mua vai sitä sun neliömetriä. Teit valinnan ihan itse.
Jani ei saanut sanaa suustaan. Hän katsoi ikkunoita, kattoa, mattoa — ja sitten Sannaa, jonka hartioissa oli nyt aivan uusi ryhti.
Silja, joka oli kadonnut keittiöön, palasi ja laski pöydälle Bosch-vatkaimen. Jani tuijotti laitetta kuin se olisi ollut räjähtämässä.
— Tässä, sanoi Silja. — Se on sun.
Jani tarttui vatkaimeen. Hänen päänsä sisällä surisi tyhjyys. Hän käveli eteiseen, avasi oven ja pysähtyi kynnykselle.
Sannan ääni kantautui perässä, kevyt ja terävä:
— Sulje ovi perässäs. Siellä haisee muuten aina paistetulle makkaralle.
Jani astui rappukäytävään ja veti oven kiinni. Se loksahti pehmeästi, ääntä vaimentaen.
Alhaalla kadulla Jani pysähtyi, katsoi ylös kohti ikkunoita, ja silloin hän kuuli — ei mitään. Ei renkaiden ulvontaa, ei huutoa. Pelkkää tuulen suhinaa lehmuksissa ja kaukana kilisevän raitiovaunun ääni. Hän puristi vatkainta rystyset valkoisina ja tunsi, kuinka jokin hänessä itsessään pieneni, kutistui lopullisesti.
Kun Jani käveli bussipysäkille, hänen ohitseen ajoi auto, ja tuulilasiin heijastui miehen kuva — tavallinen mies likaisessa tuulipuvussa, kädessä keittiövatkain, matkalla takaisin moottoritien meluun ja seinän takana huutavaan naapuriin.
Hän laittoi vatkaimen kassiinsa ja odotti vitosen bussia.
