Elias oli aina kuvitellut, että kouluaikojen ihastus haalistuu ajan myötä. Että ne ruskeat silmät ja kuparinhohtoiset hiukset jäisivät lopulta vain haikeaksi muistoksi. Mutta kun hän seisoi äitinsä järjestämissä kotiutumisjuhlissa, viisi vuotta armeijan harmaan jälkeen, riitti yksi lause kaatamaan koko huolella rakennetun välinpitämättömyyden muurin.
Juhlat olivat täydessä käynnissä. Elias oli juuri palannut varuskunnasta Rovaniemeltä ja olohuoneen pöytä notkui karjalanpiirakoista ja voileipäkakusta. Äiti halasi häntä kymmenettä kertaa ja naapurin täti yritti udella tyttöystäväkuulumisia. Elias pakeni parvekkeelle, ja hänen perässään tuli Lauri, paras ystävä lukiosta asti.
Parvekkeelta näki Näsijärvelle asti, ja ilta oli pehmeän sininen. Lauri nojasi kaiteeseen, tuijotti pihalle ja alkoi luetella, kenelle kuului mitäkin – kuka oli muuttanut Helsinkiin, kuka mennyt naimisiin, kenelle syntynyt lapsi. Elias kuunteli puolella korvalla, kunnes Lauri yhtäkkiä vaikeni, pyöritteli oluttuopin pohjaa kämmenellään.
”Ainosta… sinä varmaan haluat tietää”, Lauri sanoi, ja ääni madaltui.
Eliaksen koko keho jännittyi. Aino Mäkelä. Se tyttö, jolle hän ei ollut koskaan koulussa saanut sanaa suustaan, vaikka sydän hakkasi joka kerta kun tämä käveli käytävällä.
”Vuosi sitten”, Lauri jatkoi. ”Hän joutui isänsä kanssa kolarin. Isä kuoli, ja Aino… hän on pyörätuolissa. Lääkärit valmistavat häntä vaikeaan leikkaukseen, mutta kukaan ei tiedä, käveleekö hän enää koskaan.”
Elias puristi parvekkeen kaidetta rystyset valkoisina. Ilma tuntui loppuvan.
”Ja on vielä yksi asia”, Lauri sanoi. Hän hieraisi niskaansa ja puhui kenkiinsä. ”Mä kerroin sulle joskus, että pyysin Ainoa ulos ylioppilasjuhlissa. Mutta en kertonut, mitä hän vastasi. Hän torjui mut ja alkoi kysellä susta. Sanoi, että sä olet ainoa, jota hän on ikinä katsonut sillä tavalla. Pyysi mua puhumaan sulle, koska itse ei uskaltanut. Ja mä… mä olin niin kateellinen, etten sanonut mitään. Anteeksi, Elias. Mä oon pahoillani.”
Elias ei muista, mitä vastasi. Muistaa vain, kuinka juhlat jäivät taakse, kuinka hän veti takin niskaansa ja käveli ulos sanaakaan sanomatta. Jalat veivät kuin itsestään Pispalaan, Aino vanhan kotitalon ovelle. Hän seisoi siinä pitkään, sydän pamppaillen kuin sillä teinipojalla, joka ei uskaltanut puhua koulun kauneimmalle tytölle.
Lopulta oven avasi Ainon äiti, Seija. Nainen katsoi Eliasta hämmästyneenä, mutta pyysi heti sisään. Olohuoneessa, ikkunan ääressä, istui Aino pyörätuolissa. Hiukset olivat lyhyemmät kuin ennen ja posket kalvenneet, mutta nuo ruskeat silmät olivat täsmälleen samat. Ne katsoivat Eliasta, ja Aino puristi pyörätuolin renkaita, leuka koholla kuin odottaen iskua.
”Elias”, Aino sanoi, ääni ohuena. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin katsomaan sua.”
Aino hymähti. ”Katsomaan rauniota. Ethän sä koskaan ennenkään halunnut olla mun lähelläni. Kun mä vielä kävelin, sua ei näkynyt missään. Ja nyt yhtäkkiä ilmestyt tänne. Onko tää joku säälivisiitti?”
Elias tunsi sanojen viillon, mutta tiesi, että Aino oli oikeutettu vihaansa. Hän veti tuolin lähemmäs ja istui suoraan vastapäätä, polvet melkein koskettaen pyörätuolin renkaita.
”Mä olen rakastanut sua viidenneltä luokalta asti”, hän sanoi. ”Ihan koko ajan. Joka ikinen päivä. Mä vaan olin liian pelkuri myöntämään sitä. Ja nyt mä en aio enää kadota.”
Aino käänsi kasvonsa ikkunaan, mutta Elias näki, miten leuka alkoi väpättää. ”On helppo puhua nyt”, Aino sanoi, ja sanat pihisivät hampaiden välistä.
”Ei se ole helppoa. Mutta mä olen täällä huomennakin. Ja ylihuomenna. Vaikka käskisit mut pois.”
Aino ei vastannut. Elias nousi, puristi hetken hänen kättään ja lähti. Seuraavana päivänä hän seisoi ovella uudestaan. Sitä seuraavana toi kahvia ja Ainon lempimunkkeja, Pyynikin Munkkikahvilasta ostettuja vadelmahillolla täytettyjä. Sitä seuraavana luki ääneen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, jota Aino oli joskus maininnut. Ja kun Aino kiukutteli tai yritti työntää häntä pois, Elias pysyi. Istui äänettä vieressä, tuijotti järvimaisemaa ja odotti.
Ajan myötä Aino lakkasi kääntämästä päätä pois. Sitten suupielet alkoivat kohota, kun Elias kertoi kaupungin juoruja. Lopulta eräänä iltana hän tarttui Eliasta hihasta ja sanoi: ”Sä oot ihan hullu.”
”Tiedän”, Elias vastasi.
Leikkaus tehtiin kevättalvella Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Aino makasi toipumahuoneessa, ja Elias istui käytävällä tuijottamassa kahvikuppia, kunnes hoitaja tuli kertomaan, että kaikki oli mennyt hyvin. Aino heräsi illalla, katsoi Eliasta sumein silmin ja sanoi: ”Entä jos mä en enää koskaan kävele?”
”Sitten mä olen tässä. Koko elämän, jos sä vaan annat.”
Aino puristi hänen kättään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kuntoutus oli pitkä. Aino opetteli istumaan ilman tukea, sitten seisomaan kaiteeseen nojaten. Eräänä sateisena iltana, kahdeksan kuukautta leikkauksen jälkeen, hän seisoi keittiön oviaukossa nojaten kävelytelineeseen. Elias oli vetänyt tuolin metrin päähän ja sanoi: ”Tule tänne, niin saat suklaata.” Aino keskittyi, siirsi telineen eteenpäin, sitten toisen jalan. Hän eteni viisi askelta, kasvot punaisina ponnistuksesta, ja kun hän lopulta lysähti tuoliin, Elias ojensi Fazerin Sinisen palan ja sanoi: ”Viisi. Uusi ennätys.” Aino naurahti, mutta poskelle valui kyynel, eikä hän pyyhkinyt sitä pois. Vuoden kuluttua hän käveli jo kepin kanssa.
He menivät naimisiin seuraavana kesänä, pienellä porukalla, Pispalan punamullalla. Aino käveli alttarille itse, nojaten kevyesti Eliaksen käsivarteen. Elias ei pystynyt pidättelemään itkua, eikä edes yrittänyt.
He olivat palanneet lääkäristä puoli neljältä iltapäivällä, kun kaikki pysähtyi. Aino istui keittiön pöydän ääressä eikä koskenut mukeihinsa. Onnettomuuden vammat ja leikkaukset olivat tehneet mahdottomaksi sen, mistä he olivat alkaneet unelmoida. Elias laski käden hänen olkapäälleen, mutta Aino nousi ja meni makuuhuoneeseen. Elias jäi kuuntelemaan oven taakse – ei itkua, pelkkää hiljaisuutta. Tuntia myöhemmin ovi avautui. Aino nojasi ovenpieleen ja sanoi käheästi: ”Sä ansaitset oikean perheen. Sä voit vielä löytää jonkun, joka synnyttää sulle lapsen.”
Elias veti hänet syliinsä. ”Mun oikea perhe alkoi siitä hetkestä, kun sä annoit mun jäädä. En mä tarvitse mitään muuta.”
He eivät puhuneet lapsista pitkään aikaan. Sitten eräänä iltana Aino sanoi, ääni niin ohuena, että Elias joutui kumartumaan lähemmäs: ”Entä jos perhe ei aina ala sairaalasta? Entä jos jossain on lapsi, joka odottaa juuri meitä?”
Siitä alkoi uusi matka. He opiskelivat adoptioprosessia, täyttivät papereita, jännittivät kotikäyntejä. Ja eräänä harmaana tiistaiaamuna, kello 7.45, Elias tuli töistä aikaisin ja sanoi: ”Pue takki päälle. Mä haluan näyttää sulle jotain.”
He istuivat Eliaksen vanhaan Volvo V70:een ja ajoivat Peltolammin kaupunginosaan, pieneen lastenkotiin, jonka pihalla kasvoi koivuja ja yksi iso vaahtera. Aino katsoi Eliasta. ”Jo tänään?”
”Vasta tutustutaan. Ei meidän tarvitse päättää mitään vielä.”
Sisällä oli valoisa huone, ja siellä leikki muutama lapsi. Nurkkauksessa, lattialla istui pieni tyttö. Hän oli ympäröity leluilla, mutta ei leikkinyt yhdenkään kanssa. Kädessä oli räsynukke, ja tummat silmät tarkkailivat tulijoita varovasti. Hiukset kimalsivat himmeässä valossa kuin kupari.
Aino pysähtyi niin äkkiä, että Elias tunsi, miten hänen kätensä tärisi. Tyttö nosti päänsä ja katsoi Ainoa pitkään. Sitten hän nousi, käveli varovaisin askelin lähemmäs ja pysähtyi aivan eteen. Käheällä, toiveikkaalla äänellä hän kysyi: ”Tulitteko te hakemaan mut?”
Aino laskeutui polvilleen tytön eteen, vaikka polvi varmasti vihloi. Hän silitti pienet kuparinväriset suortuvat taakse. ”Me ollaan etsitty sua”, Aino sanoi tukahdutetusti. ”Ihan koko elämä.”
Tyttö kietoi käsivartensa Ainon kaulan ympäri, ja Elias näki, miten Aino sulki silmänsä ja painoi poskensa pientä päätä vasten. Hän seisoi paikallaan, kurkku niin kireänä, ettei saanut sanaakaan ulos.
Kolme viikkoa myöhemmin he ajoivat kotiin, ja takapenkillä istui pieni ihme, jolla oli kuparinhohtoiset hiukset ja ruskeat, syvät silmät. Kun he ylittivät Pyhäjärven siltaa, tyttö painoi nenänsä ikkunaan ja sanoi: ”Onko tuo meidän talo?”
Elias vilkaisi taustapeilistä Ainoa, jonka suupielet kohosivat – mitä ei ollut tapahtunut koko automatkan aikana.
”Ei vielä”, Aino vastasi. ”Mutta kohta ollaan perillä.”
