Sirkka painoi luurin korvalleen ja jäi tuijottamaan toimiston likaista ikkunaa. Tampereen marraskuu valui lasia pitkin harmaana vetenä. Viisikymmentäkolme vuotta samassa talossa. Ensin paperivarastolla, sitten kirjanpidossa, ja viimeiset kaksikymmentä vuotta ruumishuoneen valvojana TAYS:n patologian osastolla. Nyt henkilöstöpäällikkö oli juuri ilmoittanut, että maanantaina tulee uusi tyttö.
— Jenni, kaksikymmentäkolme vuotta. Tuore hoitaja. Opeta sille talon tavat, oli Marketta sanonut sillä äänellä, joka ei jättänyt tilaa kysymyksille.
Sirkka oli seitsemänkymmentäneljä. Hän tunsi jokaisen käytävän, jokaisen kaapin, jokaisen lomakkeen. Hän osasi katsoa vainajan saattokirjasta rivin, jota kukaan ei enää osannut lukea ilman järjestelmää — koska järjestelmä oli tullut vasta yhdeksänkymmentäluvulla, ja sitä ennen oli elämä. Oli paperia, oli mustetta, oli ihmisiä.
Nyt oli Jenni.
—
Ensimmäisenä päivänä tyttö tuli myöhässä. Hänellä oli mukanaan pahvimuki, jossa luki kahvilan logo, ja hän laski sen suoraan Sirkkalta perityn työpöydän kulmalle. Pöydän, jonka pintaan oli hioutunut kyynärpään mentävä kohta kolmenkymmenen vuoden aikana.
— Moi mä oon Jenni, hän sanoi ja veti jo puhelinta esiin. — Onks täällä jotain wifi-salasanaa? Sähköposti ei lataa.
Sirkka katsoi tyttöä. Vaaleat hiukset, ripsiseerumi, kynsilakka lohkeillut. Ei mitään käsitystä siitä, missä oli. Kylmiössä odotti tänään kolme vainajaa: yksi keuhkosyöpäpotilas, yksi sydäninfarkti ja yksi vanha nainen, jota kukaan ei ollut tullut hakemaan viiteen päivään. Sirkka tiesi jokaisen painon, jokaisen lapun, jokaisen sairaalan osaston, josta heidät oli lähetetty. Hän oli soittanut omaisille. Hän oli täyttänyt luovutuskirjat. Hän oli koputtanut oveen ennen kuin meni sisään — aina, jokaiselle, koska he ansaitsivat sen.
— Täällä ei ole wifiä, Sirkka sanoi. — Täällä on työ.
—
Viikot kuluivat. Sirkka näytti, miten arkistokaappi avataan — kahvaa piti painaa alaspäin, ei ylöspäin, muuten se jumittui. Hän opetti, miten ruumiskylmiön lämpötilaloki täytetään: kellonaika, aste, kuittaus. Ei digitaalisesti, ei tabletilta, vaan paperille ripustetussa kansiossa, koska järjestelmä oli kaatunut kaksi kertaa vuoden aikana eikä kukaan ollut korjannut sitä.
Jenni nyökkäsi, mutta kirjasi lämpötilat väärään sarakkeeseen. Kolme kertaa.
— Anteeksi, mä en vaan… tää on niin paljon, hän sanoi kerran, kun Sirkka korjasi häntä.
— Tämä on vähemmän kuin elämä, Sirkka vastasi.
Hän ei sanonut sitä ilkeästi. Hän sanoi sen niin kuin tosiasian. Seinällä roikkui kalenteri vuodelta 1978 — Sirkka oli itse teipannut sen siihen, kun osastonhoitaja oli uhannut heittää sen roskiin. Siinä oli kynällä merkintöjä kuolleista, joita ei enää kukaan muistanut. Jenni katseli kalenteria kuin se olisi museoesine.
— Onks tää joku retrojuttu?
Sirkka ei vastannut.
—
Joulukuun alussa Marketta tuli käymään. Istui alas Sirkkalta kysymättä ja laski eteensä kansion.
— Meidän täytyy puhua tulevaisuudesta.
— Minun tulevaisuuteni on tässä talossa.
Marketta huokaisi. Hän oli viisikymppinen, napakka nainen, joka piti itseään empaattisena, mutta jonka empatia loppui aina siihen, mistä alkoivat budjetit ja tehokkuusluvut.
— Sirkka, sinä olet mahtava. Kukaan ei kiistä sitä. Mutta aika menee eteenpäin. Jenni tarvitsee tämän paikan. Nuorempi, jatkuvuus, digituki…
— Jenni unohti eilen vainajan käsivarsinauhan kiinnityksen. Vainaja oli jo ovella omaisten edessä, kun minä huomasin.
— Niin. Siksi sinun pitää opettaa hänet kunnolla.
— Minähän opetan. Mutta tänne ei tulla oppimaan unohtamalla.
Marketta nousi. Hänen huulipunansa oli väriltään marjapuuron punainen, ja sitä oli jäänyt toiseen etuhampaaseen. Sirkka ei sanonut mitään. Antoi naisen kävellä ulos tahra hampaassaan. Pieni asia, mutta tuntui hyvältä.
—
Viikkoa ennen joulua tapahtui se, mitä Sirkka oli pelännyt.
Yksi vainajista katosi.
Ei niin, että joku olisi vienyt ruumiin — vaan niin, että papereita ei löytynyt. Jenni oli arkistoinut luovutusasiakirjat edellisenä perjantaina, ja nyt keskiviikkona vainajan poika seisoi aulassa valmiina hakemaan äitinsä tuhkausta varten, mutta papereita ei ollut missään.
— Minä… mä laitoin ne tänne jonnekin, Jenni sanoi kasvot kalpeina.
Hän avasi kaappeja, sähköpostia, järjestelmää. Ei mitään.
Poika odotti. Hän oli keski-ikäinen, työtakkinen mies, ja hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet. Sirkka näki, miten miehen käsi puristi auton avainnippua niin, että avaimet painoivat ihoon punaiset jäljet.
— Anteeksi, mä tarkistan vielä, Jenni hoki. — Mä en ymmärrä, mä muistan laittaneeni ne…
Sirkka käveli arkistokaapille. Painoi kahvaa alaspäin. Otti esiin kansion, jota ei oltu avattu. Siinä se oli. Paperi, jossa luki vainajan nimi, päivämäärä, kuittaus. Oikeassa lokerossa. Väärällä tavalla taitettuna, mutta oikeassa paikassa.
Hän ojensi paperin miehelle. Mies katsoi häntä, nyökkäsi, lähti. Ei sanaakaan. Mutta Sirkka oli nähnyt katseesta, mitä se tarkoitti: kiitos, että joku täällä tietää mitä tekee.
Kun ovi sulkeutui, Jenni pyyhki poskeaan. Ripsiväriä jäi sormeen.
— Mä en… mä en vaan osaa tätä. Mihin mä ees kelpaan?
Sirkka istui pöytänsä ääreen. Samalle tuolille, jolla oli istunut yli puoli vuosisataa. Hän katsoi tyttöä — oikeasti katsoi — ja näki nyt jotain, mitä ei ollut aiemmin nähnyt. Ei pelkkää huolimattomuutta, ei pelkkää nuoruuden ylimielisyyttä. Vaan pelon. Jenni pelkäsi, ettei koskaan olisi tarpeeksi hyvä.
— Kukaan ei ole syntyessään hyvä tässä työssä, Sirkka sanoi. — Ei kukaan. Minäkään en ollut. Ensimmäisenä päivänäni oksensin pihalle ennen kuin pääsin edes ovesta sisään. Vanha hoitaja, rouva Nieminen, antoi minulle posliinimukin vettä ja sanoi: "Kukaan ei kysy, osaatko. Kysytään, tuletko huomenna takaisin."
Jenni nosti katseensa.
— Tulitko sä?
— Tulin. Viisikymmentäkolme vuotta.
Hetki oli pitkä. Käytävältä kuului trukin ääni, joku siirsi tavaraa. Sade jatkui ikkunaa vasten.
— En mä halua viedä sun paikkaasi, Jenni sanoi sitten, hiljaa. — Mä vaan tarvitsen tän työn. Mun isällä on velkaa. Äiti sairas. Mä oon nuorin kolmesta, ja mä oon ainoa joka…
Hän ei sanonut loppuun.
Sirkka nousi. Käveli ikkunan luo, katsoi ulos. Parkkipaikalla oli vanha Nissan, johon oli vaihdettu toisen värinen etulokasuoja. Varmaan Jennin. Sirkka muisti, miten oli itse ajanut samanlaisella autolla vuosikymmeniä sitten — silloin kun lapset olivat pieniä ja rahaa ei ollut, ja ainoa asia, joka piti kasassa, oli työ.
Hän kääntyi takaisin.
— Marketalle mä sanon, että tarvitset vielä puoli vuotta oppiaikaa. Ja minä jään puoleksi vuodeksi. Sitten tammikuuhun asti.
— Mutta…
— Älä keskeytä. Minä en lähde täältä siksi, että joku pakottaa. Lähden, kun olen valmis. Ja tänään ymmärsin, etten koskaan ole valmis, jos en anna jonkun tulla tilalle.
Jenni tuijotti häntä. Sitten hän nyökkäsi, ja jokin hänen olemuksessaan muuttui. Hartiat laskeutuivat. Hengitys tasaantui. Hän pyyhki silmänsä.
— Opeta mut. Ihan kaikki. Myös ne jutut, joita kukaan ei kirjoita mihinkään ylös.
Sirkka nyökkäsi. Otti kalenterinsa pöydältä. Merkitsi siihen päivämäärän: 24.12. Viimeinen yhteinen työpäivä ennen kuin Jenni jäisi yksin joulunpyhiksi. Ja sitten, tammikuussa, viimeinen Sirkkankin päivä.
Hän ei soittanut Marketalle. Antoi asian odottaa. Jostakin syystä tuntui, että oli vielä yksi asia hoidettavana.
—
Aatonaattona sairaala hiljeni. Vain päivystyspuoli eli omaa elämäänsä. Sirkka saapui aamulla tavallista aikaisemmin, toi kaksi kupillista kahvia — omassa termosmukissaan ja toinen kertakäyttömukissa Jennille.
Jenni oli jo paikalla. Hän istui pöydän ääressä ja selasi vanhaa kansiota. Sirkka näki, että se oli arkistokaappi numero neljä, se jota ei koskaan käytetty mihinkään.
— Mä löysin nämä, Jenni sanoi. — Täällä on vainajien tietoja vuodelta 1976.
Sirkka istui viereen. Katseli papereita. Hänen omaa käsialaansa. Nuoren naisen käsialaa, vähän tärisevää, mustekynän jälkeä.
— Tämä oli minun toinen vuoteni, Sirkka sanoi. — Tammikuun yhdestoista. Mies, 58. Itsemurha. Jäätynyt. Löydettiin Näsijärven rannalta.
Jenni kosketti paperia sormenpäällä.
— Miten sä jaksoit? Kaikki nää vuodet. Kaikki nää ihmiset.
Sirkka joi kahvia. Mietti.
— Jokainen ansaitsee, että joku muistaa heidät edes hetken. Ei hautakiveä. Ei puhetta. Vaan sen, että joku katsoo paperia ja tietää: tämä oli ihminen.
Käytävällä joku kulki. Askeleet kaikuivat.
— Se on ainoa asia, jonka voit antaa, Sirkka jatkoi. — Et rahaa, et kunniaa, et parannusta. Vaan sen, ettet unohda.
Jenni katsoi häntä pitkään. Sitten hän avasi tietokoneen ja alkoi kirjoittaa. Ei järjestelmään, vaan omaan tiedostoonsa. Sirkka näki otsikon: "Asioita, joita ei opeteta missään."
—
Maaliskuun viimeisenä päivänä Sirkka pakkasi työpöytänsä. Oli sovittu, että hän jäisi eläkkeelle huhtikuun alussa. Jenni seisoi vieressä ja piteli pahvilaatikkoa — samaa, jossa oli aikoinaan tuotu toimistotarvikkeita varastolta. Laatikon kyljessä luki "PYYHEPAPERIA 24 RLL".
— Sä oot ihan varma? Jenni kysyi.
— Olen.
Sirkka nosti pöydältään valokuvan lapsistaan. Kaksi poikaa, nyt jo keski-ikäisiä, toinen Ylöjärvellä, toinen Ruotsissa. Hän laittoi kuvan laatikkoon. Sitten kalenterin vuodelta -78. Sitten mustekynän, jolla oli täyttänyt tuhansia lomakkeita.
— Mulle jää tää, Jenni sanoi ja osoitti jotain.
Seinällä roikkui pieni paperilappu, jonka Sirkka oli kiinnittänyt neulalla ilmoitustauluun viime viikolla. Siinä luki yksi lause, Sirkkalta Jennille: "Koputa aina oveen."
Sirkka hymyili. Otti takkinsa, vanhan villakangastakin, jonka hihat olivat kuluneet puhki kyynärpäistä. Puki sen päälleen. Käveli ovelle, pysähtyi.
— Yksi asia vielä. Kahvinkeitin. Se Moccamaster tuolla taukohuoneessa. Sen hana pitää painaa pohjaan asti, muuten tulee pelkkää vettä. Kukaan ei kerro sitä, mutta jokainen, joka on ollut täällä yli vuoden, tietää.
Jenni nauroi. Ensimmäistä kertaa aidosti, ilman hermostuneisuutta.
— Mä muistan. Pohjaan asti.
Sirkka nyökkäsi ja astui käytävään.
Oli huhtikuun ensimmäinen päivä, ja Näsijärven jää oli juuri lähtenyt. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa viikkoihin. Bussipysäkillä istui nuori nainen, jolla oli vaalea pystykorva sylissään, ja koira heilutti häntäänsä niin että koko nainen hytkyi.
Sirkka istui penkille naisen viereen. Kysyi saiko silittää.
Koira haistoi hänen kättään. Häntä heilui.
— Ensimmäinen päivä eläkkeellä, Sirkka sanoi, enemmän itselleen kuin naiselle. — Viisikymmentäkolme vuotta samassa paikassa.
— Miltä tuntuu? nainen kysyi.
Sirkka mietti. Bussi kaarsi kulmasta, heijastin välähti auringossa.
— Siltä, että joku muu tietää nyt, mitä minä tiesin, Sirkka sanoi. — Eikä se ole huono asia.
Hän nousi bussiin. Maksoi kortilla. Istui ikkunapaikalle, ja bussi lähti liikkeelle. Ikkunan läpi näkyi sairaalan matala, harmaa rakennus. Sirkka katsoi sitä, kunnes se katosi mäen taakse.
Sitten hän sulki silmänsä ja kuunteli moottorin huminaa.
Se kuulosti ihan siltä kuin ennenkin.
