Sirkka Laine ei ollut suunnitellut, että ilta päättyisi siihen, että hän istuisi tuntikausia sateessa, vierellään tuntematon koira ja tajuttomana makaava mies. Mutta joskus elämä kuljettaa ihan toista reittiä kuin reseptilääke tai valeriaanapullo. Marraskuu oli jo pimentänyt Tampereen kadut iltapäivällä. Rannikkoiselta järveltä puhalsi kylmä, kostea tuuli, joka tarttui luihin ja sai kaikki kävelemään leuka rintaan painettuna. Kauppakadun Apteekissa haisi tuttu sekoitus: desinfiointiaine, yrttiteet ja jostain tiskin takaa hennosti leijuva kaneli-ilmanraikastin. Iltapäiväruuhka oli jo ohi, ja nyt myymälässä ei ollut ketään muuta kuin Sirkka ja proviisori Elina.
Sirkka puristeli rintakehäänsä. Koko päivän sydän oli tehnyt temppujaan – välillä jyskyttänyt kuin tikka puunrunkoa, sitten pysähtynyt kolmeksi-neljäksi sekunniksi ja jättänyt hänet haukkomaan henkeä. Seitsemänkymmentäyhdeksän vuoden iässä siihen jo tottui, mutta ei siihen oikeasti koskaan tottunut. ”Valeriaanatippoja ja jotain tuota… sydämeen”, Sirkka sanoi ja kaivoi pankkikorttia lompakosta. Hänen harmaa villakangastakkinsa tuoksui nihkeältä – oli alkanut ripotella juuri, kun hän lähti kerrostaloltaan.
Elina nyökkäsi ja kääntyi kohti hyllyä. Juuri silloin apteekin ovi lensi auki niin rajusti, että tuulikello repesi irti metallikiinnikkeestään ja helähti lattialle.
Ovella seisoi koira.
Se ei ollut rotukoira eikä edes erityisen erikoinen – kellertävänruskea sekarotuinen, jonka kyljistä turkki sojotti märkinä piikkeinä. Oikea etutassu oli koukussa, eikä eläin laskenut sille painoa lainkaan. Sen katse pyyhkäisi hyllyjä ja tiskiä kuin se olisi tehnyt inventaariota, ja sitten se pysähtyi Sirkkaan.
”Voi ei”, Elina sanoi hiljaa ja laski lääkepakkauksen kädestään. Koira ei murissut. Ei haukahtanut. Se käveli – ontuen, mutta määrätietoisesti – suoraan Sirkan eteen, tarttui hampaillaan hänen takkinsa helmaan ja veti. Ei lujaa, ei vihaisesti, vaan sitkeästi alaspäin, kuin näyttääkseen suuntaa. Sirkka peruutti askeleen. Takki oli kallis, kolme talvea vanha mutta edelleen kauniisti leikattu. Hän piti käsillään helmasta kiinni. ”Päästä irti! Mene pois!”
Koira ei päästänyt. Se siirsi painoa terveelle jalalle, vilkaisi ovelle ja veti uudestaan. Elina kiersi tiskin ja kyykistyi hitaasti. ”Se ei pure. Katsokaa tassua.” Koiran oikean etutassun ympäri oli kietoutunut jotain tummaa, mikä paljastui teräslangaksi. Se oli kiristynyt niin tiukalle, että iho alta oli märkivän punertava. Tipahtiko siihen sadetta vai verta, oli vaikea sanoa.
”Se haluaa näyttää meille jotain”, Elina sanoi ja nousi. ”Minä voin laittaa oven kiinni kymmeneksi minuutiksi. Tule sinäkin.”
Sirkka katsoi tiskiä, jolla odotti valeriaanapullo. Kaikki oli suunniteltu: kuumavesipullo, villasukat, televisio päällä vaikka vain kohisemassa tyhjässä asunnossa. Mutta koira seisoi ovella, katsoi silmiin ja heilautti häntäänsä kerran. Ei iloisena, vaan kuin kiittäen jo etukäteen. ”No olkoon sitten”, Sirkka huokaisi ja painoi takin kauluksen tiukemmin kurkkuun. ”Mutta jos tämä on jotain typeryyttä.”
Koira lähti liikkeelle, ja naiset seurasivat. Sade oli yltynyt. Se rummutti heidän hupuilleen ja sai Aleksis Kiven kadun jalkakäytävät liukkaiksi. Koira ontui eteenpäin, pysähtyi risteyksessä odottamaan, katsoi taakseen ja jatkoi. Se ohitti kioskin, kääntyi puistoon ja pujotteli sitten kohti Pyhäjärven rantaa kulkevaa vanhaa teollisuusaluetta. Sirkan hengitys salpautui, mutta ei sydämen vuoksi – vaan koska polku muuttui risukkoiseksi ja pimeäksi.
Vanhan tiiliseinän juurella, puun juurten välissä, makasi mies.
Hän oli noin kahdeksankymppinen, yllään kuraiset farkut ja paksu villapaita, jonka kaulus oli revennyt. Toinen jalka oli taittunut oudosti vartalon alle. Päässä sykkivä haava, josta sadevesi oli huuhtonut veren ohuelle vanalle soraa pitkin. Mies hengitti, mutta katkonaisesti.
Koira asettui miehen viereen, nuolaisi hänen kättään ja katsoi Sirkkaa. ”Soita hätäkeskukseen!” Sirkka huudahti Elinalle ja polvistui maahan. Hänen takkinsa imi itseensä kuraa ja lehtiä, mutta hän ei huomannut sitä. ”Hei, kuuletteko minua? Voitteko puristaa kättäni?”
Mies ei vastannut. Sirkka otti takkinsa vyön ja sitoi sillä varovasti miehen jalan tueksi. Sade valui hänen niskaansa, kylmä tihku tuntui selkärangassa. Hän istui siinä, piti miestä kädestä ja puhui rauhallisesti, kertoi nimensä, sanoi että apu on tulossa, vaikkei tiennyt, kuuliko toinen mitään. Koira makoi hänen saappaidensa juuressa, tärisevänä muttei valittavana.
Ambulanssin sireeni kuului lopulta. Mies kannettiin paareille, ja ensihoitaja vahvisti, että tajuissaan vai ei, hän oli elossa. ”Hyvä, että löysitte. Puoli tuntia myöhemmin…” hän jätti lauseen kesken.
Sirkka seisoi nyt takki märkänä, hiukset liimautuneina otsalle. Elina oli palannut apteekkiin jo aiemmin, mutta Sirkalle jäi koira. Se ei halunnut liikkua viereltä. ”Mene sinäkin kotiin”, eräs hoitaja mutisi ja yritti houkutella koiraa narulla. Se vain painautui lähemmäs Sirkkaa.
Niinpä Sirkka, nainen, joka aamulla valitti sydäntään ja pelkäsi kuolevansa yksin kerrostaloonsa, seisoi nyt keittiössään lämmittämässä maitoa koiralle, jonka nimeä ei tiennyt. Hän kääri tassun puhtaalla sideharsolla, irrotti varovasti langanpätkät pinseteillä ja pyyhki mädän pois keitetyllä vedellä. Koira makasi eteisen matolla, ja sen häntä heilahti aina, kun Sirkka katsoi sitä.
Seuraavana päivänä sairaalasta soitettiin. Vanha mies, Olavi, oli herännyt. Hän puhui sekavasti puutarhastaan ja koirastaan nimeltä Rekku, ja kysyi, oliko kukaan nähnyt sitä. ”Me löysimme sen”, Sirkka sanoi. ”Se tuli hakemaan apua.”
Kuukautta myöhemmin, kun Olavi vielä toipui lonkkaleikkauksesta, Rekku makasi Sirkan olohuoneen lattialla. Valkoiset sideharsot olivat vaihtuneet pieneen vihreään huiviin kaulan ympärillä – vitsi, jonka naapuri oli heittänyt – ja ikkunalaudalla istui kolme oranssia krysanteemia. Sirkka katsoi ulos, missä ensilumi peitti kadut hiljaa. Hänen sydämensä ei enää hakannut. Se löi tasaisesti, pehmeänä, ja eteisessä odotti hihna iltakävelyä varten.
